Israelilainen Jerusalem Post -lehti on tänä vuonna päättänyt valita juutalaisen varapuolustusministerin Paul Wolfowitzin Vuoden mieheksi vaikutusvallastaan amerikkalaiseen ulkomaanpolitiikkaan, joka johti Irakin sotaan. Julkaisemme alla kiedotun perustelun lehden päätökselle, joka huolimatta kaikesta alleviivaa sen tosiasian, että juutalaiset, jotka toimivat juutalaisin vaikuttimin, olivat sodan takana. Kun aihe otetaan esille torjutaan se pääsääntöisesti antisemitisminä, joka on torjunta, joka miellyttää anti-intellektuelleja kun tosiasioiden huomioiminen laitetaan sivuun mitäänsanomattomien tunteellisten sanojen eduksi. Samalla juutalaiset ja israelilaiset joukkoviestimet keskustelevat siitä, kuinka vaikutusvaltaisia he ovat amerikkalaisessa hallinnossa ja kuinka paljon hyötyä heille on tästä vaikutusvallasta, mutta kun muut mainitsevat saman asian on siitä heille seurauksena tavanomaiset haukkumislitaniat.
Tosiasia kuitenkin on, että juutalaiset olivat ideologisesti Irakin sodan takana, sodan, joka ajoi juutalaisia etuja, muttei ollut amerikkalaisten etujen mukainen. Se, että sota Irakia vastaan johtuisi Saddam Husseinin aseiden pelosta kaatuu osittain siihen, ettei Saddamin etujen mukaista ollut hyökätä USA:n tai toisiin eurooppalaisiin valtioihin, mutta kenties Israeliin, ja osittain siihen, ettei ollut mitään aihetta luulla, että Saddamilla olisi hallussaan aseita, joilla hän voisi hyökätä USA:n tai johonkin Euroopan valtioon. Yhtään joukkotuhoasetta ei tunnetusti ole vielä löytynyt, ja useita raportteja on todistettavasti väärennetty ja toisia on luultavimmin väärennetty tai liioiteltu, jotta voitaisiin käyttää tätä perustelua. Itsessään ei tämä perustelu nimittäin pidä. Se, että sota koskisi ainoastaan amerikkalaista voittojen nälkää on myös ilmiselvästi väärä. Päinvastoin, USA menettää valtavia rahamääriä jatkuvassa ja kalliissa sodassa. Jotkut amerikkalaiset yhtiöt voivat tienata huomattavia summia, mutta laajemmin häviää Amerikan kansa. Ehkä kaikista tärkeintä on se, että huolimatta kaikesta tästä, pohjimmiltaan, kaikessa keskeisessä, juutalaiset laittoivat ideologisen pohjan sodalle ja propagoivat sen puolesta; juutalaisia vahvalla juutalaisella tunnistamisella ilman yhteyttä öljyteollisuuteen.
Paul Wolfowitz oli yksi heistä, ja tämän takia on hän Jerusalem Postin mukaan Vuoden mies:
Kiistatta: Tämä oli Paul Wolfowitzin vuosi. 15. syyskuuta 2001 tapaamisessa Camp Davidissa, neuvoi hän presidentti George W. Bushia unohtamaan Kabul ja suuntaamaan USA:n aseet Bagdadia kohti. Maaliskuussa 2003 sai hän toiveensa läpi. Samalla Wolfowitzista tuli USA:n kaikkien aikojen vaikutusvaltaisin varapuolustusministeri. Pystytkö edes mainitsemaan ketään aikaisempaa samassa asemassa? Ja hän on mukana lopullisessa listassa Colin Powellin seuraajista.
Ei ainoastaan tämä kelpuuta Wolfowitzia Jerusalem Postin Vuoden mieheksi. Irakin sodalla oli muitakin alkuunpanijoita: Donald Rumsfeld, Dick Cheney, Tony Blair, George Bush. Wolfowitz on ehkä ollut aikainen ja kovaääninen puolestapuhuja, mutta hän hurrasi toisesta rivistä.
Wolfowitz on kiistatta ennaltaehkäisevän opin pääasiallinen käsikirjoittaja, joka muotoili Irakin sodan ja joka, kun tulee ajankohtaiseksi, tulee olemaan perustana USA:n toimille muita "rosvovaltioita" kohtaan.
Tämä on paljon merkittävämpää kuin mitä aluksi luulisi. Useat oivalsivat syyskuun 11. päivän jälkeen, että on hyödytöntä estää tai pelotella vihollista, jolle itsemurha on hyväksyttävä vaihtoehto. Wolfowitzin kohdalla erona oli se, että hän oli puhunut tästä ainakin vuodesta 1992.
Erona Wolfowitzin kohdalla on myös hänen kaupustelijamainen taipumuksensa puolustukseen (The Economist kutsui häntä kerran hallinnon "lentoliskoksi") yhdistettynä huomattavaan optimismiin Lähi-idän demokratian tulevaisuudennäkymien suhteen. Kun presidentti Bush sanoo "USA ei tule sallimaan maailman vaarallisimpien hallitusten uhkailla meitä maailman tuhoisimmilla aseilla", niin se on Wolfowitz joka puhuu. Kun presidentti kyselee "uutta arabialaista konsessiota, joka taistelee sisäisten uudistuksien, suuremman poliittisen osallistumisen, taloudellisen avoimuuden ja vapaakaupan puolesta" niin myös tässä Wolfowitz puhuu.
Mutta ehkä kaikkein näkyvin merkki Wolfowitzin vaikutusvallasta on se, että Colin Powell yhä innokkaammin puhuu siitä, että Irak "on matkalla demokraattiseen itsehallintoon". Tämä tulee mieheltä, joka ensimmäisen Persianlahden sodan jälkeen ylimielisesti sanoi: "Missä on Irakin Thomas Jefferson?".
Meidän korvissamme tämä kuulostaa siltä, että Lähi-idän demokratisoinnin painopiste on "muuttuva", jos käytetään Pentagonin erikoiskieltä. Israel on odottanut kauan hallintoa, joka ymmärtää, että Lähi-idän suurin ongelma ei ole heidän rajojensa selvittämätön tila. Se on arabihallitsijoiden selvittämätön luonne ja se sodanhaluisuus, fanatismi ja katkeruus jonka he aiheuttavat. Israel on myös odottanut kauan hallintoa, joka ymmärtää, että ne hallinnot jotka uhkaavat Tel Avivia uhkaavat myös New Yorkia.
On olemassa myös kääntöpuoli. Aikaisemmin tänä vuonna levisi käsitys siitä, että presidentti veti maan sotaan juutalaisten neuvonantajien vaatimuksesta, heitä itseään varoitettiin israelilaisista petkuttajista. "Richard Perle, Paul Wolfowitz ja Bill Kristol ovat se joukko konservatiiveja, jotka puoltavat tätä sotaa", kirjoitti New York Timesin kolumnisti Maureen Dowd. Joidenkin mukaan hän olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa "joukko juutalaisia". Toiset sodan suhteen kriittiset olivat selväsanaisempia. "Ilman juutalaisten vahvaa tukea Irakin sodalle", sanoi demokraattien kongressiedustaja Jim Moran, "emme olisi tehneet tätä".
Tänä vuonna kun antisemitismi on jälleen kerran tosiasia, niin nimestä "Wolfowitz" on tullut sen säkenöivä valtikka.
Tämä on luonnollisesti erittely, jota hän ei arvosta. Silti se pysyy yhtenä osana sitä, mikä tekee tästä ainoastaan Wolfowitzin vuoden.
Jerusalem Post luettelee useita ei-juutalaisten nimiä väläyttääkseen, että sota ei ollut ainoastaan juutalaisten aivojen tuotos. Sota ei ehkä ollut ainoastaan juutalaisten aivojen tuotos, mutta erittäin lähellä sitä. Ne neljä ei-juutalaista, jotka luetellaan tässä yhteydessä, eivät olleet ideologeja vaan sanansaattajia, niin kuin israelilainen Ha'aretz lehti totesi tämän vuoden huhtikuussa:
"Viime vuosina on kehittynyt [Washingtonissa] uusi uskomus: usko Irakin sotaan. Tätä palavaa uskoa levitti pieni 25-30 henkilön uuskonservatiivinen ryhmä, josta lähes kaikki olivat juutalaisia, lähes kaikki intellektuelleja (osittainen lista: Richard Perle, Paul Wolfowitz, Douglas Feith, William Kristol, Eliot Abrams, Charles Krauthammer), henkilöitä, jotka ovat keskenään ystäviä ja viljelevät tuttavuutta toistensa kanssa ja ovat vakuuttuneita siitä, että poliittiset ideat ovat historian liikkeellepaneva voima".
