Juutalaiset näyttelivät huomattavaa roolia kahdessa kolmesta viime vuosisadan merkittävimmistä fasistisista liikkeistä - neuvostokommunismissa ja italialaisessa fasismissa. Leninin kuoleman myötä tammikuussa 1924 Venäjällä ottivat vallan kolme juutalaista ja yksi georgialainen: Leib Bronstein, Grigori Radomilski, Lev Rosenfeld ja Josef Dzugasvili. Heidät tunnetaan paremmin heidän neuvostonimillään - samassa järjestyksessä: Trotski, Zinovjev, Kamenev ja Stalin. Tsekan, NKVD:n ja KGB:n johtomiehet olivat enimmäkseen juutalaisia, Moses Solomonovitsh Uritzkystä Genrih Jagodaan ja Juri Andropoviin. Jakov Ginzburg (Sverdlov), joka valvoi Venäjän tsaariperheen karkotusta Jekaterinburgiin Ural-vuorilla ja heidän tappamistaan siellä sekä teloitusryhmän johtaja Jakov Jurovski - joka ampui kosketuslaukauksen tsaarin otsaan - olivat juutalaisia.
Gulagin vanki- ja työleirien saariston luomisessa, suunnittelussa ja johtamisessa juutalaisten osuus oli paljon suurempi kuin heidän osuutensa puolueen eliitistä, jossa he joka tapauksessa pitivät hallussaan huomattavaa osaa avainpaikoista. Sellaiset nimet kuten Aron Solts, Aron Rappoport, Lazar Kogan, Matvei Berman ja Naftaly Frenkel iskevät vielä tänäkin päivänä kauhun gulagin veteraanien sydämiin. Kaikkein pahamaineisimpien joukossa on Lazar Kaganovitsh ja hänen roolinsa orjatyövoimaksi kidnapattujen ihmisten leirien organisoinnissa ja "kollektivointi"-prosessissa, joka toi kuoleman miljoonille ihmisille.
Angelica Balabanoffin kaltaisilla juutalaisilla oli ratkaiseva vaikutus Mussolinin henkisen maailman muodostumiseen tämän vasemmistolais-anarkistisen kauden aikana. Toinen esimerkki samasta aiheesta on Margareta Sarfatti (toimitti "Giechargiaa", Il Ducen fasistista äänitorvea). Viisi juutalaista (A. Finzi, J. Pontremoli, A. Jarach, E. Jona ja C.Sarfatti) olivat perustamassa fasistisen liikkeen ydintä "Sotaorganisaatiota"
(Fasci di combattimento) maaliskuussa 1919. Ne, jotka loivat Italian fasismin yhteiskunnallis-taloudellisen teoreeman - "korporaatioiden valtion" - olivat niin ideologisella kuin käytännölliselläkin tasolla enimmäkseen juutalaisia. Näin oli esimerkiksi Guido Jung, finanssiministeri ja Fasistien korkeimman neuvoston vanhempi jäsen. Näin myös Guido Arias, vanhempi fasismin yhteiskunnallis-taloudellisen teorian ideologi; L. Toeplitz, Italian korkein pankkiiri ja Otto Herman Kahan, suuri Il Ducen ihailija ja yksi pankkitoiminnan ja amerikkalaisen hyväntekeväisyyden tukipilareista. Mussolinin talousneuvonantajien kova ydin koostui tiukasti kolmesta juutalaisesta senaattorista (H. Ancona, A. Luria, T. Meyer). Alfred Rosenberg ei tosiaan turhaan kutsunut Mussolinia nimellä "Judenknecht", eli juutalaisten lakeija.
Kapinallinen opiskelijaliikehdintä Yhdysvalloissa ja Ranskassa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa oli myös pääasiassa juutalaisradikalismin ilmaisu. Emma Goldman (1900-luvun alkupuolella vaikuttanut juutalainen anarkisti), joka tunnetaan parhaiten Sigmund Freudin ja Wilhelm Reichin teorioihin liittyvästä seksuaalisen tukahduttamisen analyysistään, on epäilemättä nykyisten anarkististen liikkeiden ja 1960-lukulaisen sloganin "Make love, not War" kiistämätön äiti. 1950-luvulla Goldmanin anarkismin ja tulevan opiskelijaliikehdinnän välillä olevana siltana oli Abraham Maslow, vasemmistoradikaali, joka kehitti oman versionsa psykoanalyysistä ja kutsui sitä nimellä "humanistinen psykologia". Maslow oli kommuuniasumisen filosofi sekä henkinen isähahmo Abraham (Abbie) Hoffmanille, Betty Friedanille, Lenny Brucelle (Leonard Schneider), Bob Dylanille (Zimmermann) ja Jerry Rubinille - mainitaksemme vain joitakin niistä juutalaisista, jotka olivat tuon ajan opiskelijakapinan johtohahmoina.
Opiskelijaliikehdintä Yhdysvalloissa - sama mikä Ranskassa oli pukeutunut gauchismin tai äärigauchismin kaapuun - oli itse asiassa, kuten Ranskan oikeistolaismedia sitä kutsui, "juutalaista kapinaa". Samaan aikaan juutalaiset olivat vain hieman yli prosentin kokoinen vähemmistö Ranskan väestöstä. Heidän osuutensa opiskelijoista oli kuusi prosenttia. Heidän osuutensa opiskelijakapinan johtajista kuitenkin nousi yli kolmannekseen. Rajoitetumman 29 nimeä sisältävän luettelon mukaan ylimpien johtajien tasolla oli vähintään 17 (tai 60 prosenttia) juutalaista. Neljän virallisen johtajan joukossa - Daniel Cohn-Bendit, Alain Krivine, Alain Geismar ja Jacques Sauvageot - vain viimeisenä mainittu oli ei-juutalainen. Voimme myös huomata, että johtokerros trotskilaisissa ja maolaisissa järjestöissä, kuten Communite Revolutionnaire Ligue ja Proletarienne La gauche, koostui pelkästään juutalaisista, muutaman shabbaz-goyn auttaessa siellä täällä.
Kuten voi odottaa, yhteinen nimittäjä kaikille näille ryhmille oli (ja on edelleen) kaikenläpäisevä vihamielisyys sionismia kohtaan. Tämä heijastaa kosmopoliittista periaatetta, joka on juutalaisen vasemmiston ideologisessa perustassa. Israelin voitto kuuden päivän sodassa nosti tämän vihamielisyyden vihan tasolle monissa anarkistissa järjestöissä (mm. Noam Chomskyn patologinen Israelin vihaaminen).
Juutalaisen radikalismin sisältä voi erottaa kaksi suuntaa, jotka ovat näennäisesti ristiriidassa keskenään. Ensimmäinen suuntaus löytyy demokraattisista yhteiskunnista ja se saarnaa kansallisten rakenteiden, järjestelmän ja perheen tuhoamista. Emma Goldmanissa ja Georg Steinerissa näkyy tämä nihilistinen aspekti, joka näkee kansallisvaltion kaiken pahan alkuna ja juurena (Steiner) ja ihmisen vapauden toteutuvan todella perheen kahleista vapautumisen ja seksuaalisen sallivuuden myötä (Goldman). Yhteiskunnissa, joissa vallitsee tyrannia, juutalainen radikalismi sekoittuu hyvin äärimmäisen nationalismin ja yksilönvapauden virtausten kanssa. Näin oli Neuvosto-Venäjällä ja näin oli fasistisessa Italiassa. Juutalainen vasemmisto on tuonut molemmat trendit Israeliin. Rauha nyt -liike on uskollinen ilmaus tästä mielenlaadusta, joka pakottaa sen kohti sionismin tuhoa. Suurin ironia Israelin tapauksessa on se, että tämä itsetuhon prosessi kulkee käsikädessä omistautumisen toisen valtion perustamiselle Israelin raunioille kanssa. Eikä vain valtion, koska kyseessä oleva väestö jo nauttii suvereenista itseilmaisusta maassa, jossa se muodostaa määräävän enemmistön, Jordaniassa. Tästäkin huolimatta jäävät jäljelle valikoiva sokeus, historiallinen ajattelu ja julkinen demagogiikka, jotka ennen ja nyt ovat olleet juutalaisen radikalismin tärkeä osa.
Arieh Stav
