23.10.1991. Tämä aamu on ensimmäinen, jona voin taas kirjoittaa sen jälkeen, kun Katherine ja minä haimme räjähteitä Marylandista viime viikolla. Yksikkömme on suorittanut kolme tehtävää viimeisten kuuden päivän aikana.

Järjestöä pidetään uutisraporttien mukaan vastuullisena yhteensä yli kahteensataan erilliseen iskuun ympäri maata. Me olemme nyt keskellä todellista sissisotaa.

Maanantai-iltana Henry, George ja minä iskimme Washington Postiin. Se oli nopea isku, joka vaati vain vähän valmisteluja, vaikka väittelimmekin ensin muutaman minuutin siitä, kuinka homma pitäisi hoitaa.

Henry olisi iskenyt työntekijöitä vastaan, mutta päätimme lopuksi vain tuhota yhden heidän painokoneistaan. Henry ehdotti, että me kolme raivaisimme tiemme kuudennen kerroksen uutishuoneeseen ja toimistoihin ja tappaisimme niin monta ihmistä kuin suinkin mahdollista käsikranaateilla ja konetuliaseilla. Jos iskisimme juuri ennen puoli kahdeksan aineistonpalautuksen takarajaa, voisimme saada lähes jokaisen loukkuun.

George sanoi, että iskua olisi liian vaarallista suorittaa ilman tarkkaa suunnittelua. Washington Postissa työskenteli satoja ihmisiä ja kranaattien ja ampumisen äänet kuudennesta kerroksesta ruuhkauttaisivat varmasti raput ja käytävät. Mikäli yrittäisimme päästä alas hissillä, saattaisi joku katkaista päävirran, jolloin jäisimme loukkuun.

Toisaalta Washington Postin painohuoneesta on suora näkymä käytävään lasisen seinän läpi. Niinpä valmistin hätäratkaisuna kasapanoksen sitomalla yhteen käsikranaatin ja kevyen panssarimiinan. Koko hökötys painoi vain noin kuusi paunaa ja oli varsin mitättömän oloinen, mutta sen saattoi heittää parikymmentä metriä kuin ylisuuren käsikranaatin.

Pysäköimme kujalle noin sadan jaardin päähän Postin pääsisäänkäynnistä. Heti kun George oli saanut vartijan vaarattomaksi, Henry järjesti suuren reiän uutishuoneen ikkunaan katkaistulla haulikollaan. Irrotin sokan kranaatti-miina-hökötyksestäni ja heitin sen lähimmän painokoneen teloihin, jota valmisteltiin juuri yöllä tapahtuvaa painoa varten.

Kyykistyimme kiviseinän taakse kun pommi räjähti ja heti perään Henry ja minä heitimme nopeasti puolen tusinaa käsikranaattia painohuoneeseen. Olimme kaikki palanneet kujalle ennen kuin kukaan oli edes ehtinyt ulos, eikä kukaan nähnyt autoamme. Katherine oli tietysti tapansa mukaan muuttanut ulkonäkömme taidokkaasti.

Seuraavana aamuna Washington Post ilmestyi kaduille noin tuntia tavallista myöhemmin, eivätkä tilaajat saaneet lehteään ollenkaan, sillä ensimmäiset painokset olivat jääneet painamatta, mutta Post ei näyttänyt kärsineen suurempia vahinkoja. Olimme ilmeisesti vaurioittaneet vain yhtä painokonetta pommillamme ja noenneet hieman muuta tavaraa kranaateillamme, joista yksi sytytti mustetynnyrin tuleen. Kuitenkaan Postin kyky levittää valheitaan ja myrkkyään ei ollut yrityksestämme huolimatta juurikaan heikentynyt.

Olimme varsin pettyneitä lopputulokseen. Oli selvää, että olimme ottaneet typerän riskin, joka oli huomattavasti suurempi kuin hyöty minkä olisimme parhaimmillaankin iskusta saaneet.

Olemme päättäneet, että emme tulevaisuudessa iske kertaakaan omien päätöstemme mukaan, ellemme ole tarkkaan harkinneet asioita ja tulleet siihen tulokseen, että isku on riskien arvoinen. Meillä ei ole voimavaroja iskeä Systeemiä vastaan vain iskemisen vuoksi, vähän sama kuin armeija hyttysiä yrittäisi pistää norsun hengiltä. Jokaisen iskun vaikutusta täytyy punnita tarkkaan.

Henryn ajatus Postin uutishuoneeseen ja toimistoihin iskemisestä vaikuttaa jälkikäteen paljon paremmalta. Meidän olisi pitänyt pitää parin päivän suunnittelutauko, jolloin olisimme luoneet hyvän suunnitelman, joka olisi todella halvauttanut Postin. Nyt olimme vain tehneet puolihuolimattoman iskun. Ainoa missä onnistuimme, oli se, että saimme Postin varuilleen, joka tekee tulevat iskut vielä vaarallisemmiksi.

Yritimme kuitenkin hyvittää virheemme seuraavana aamuna. Olettaen, että lehden toimitus oli viettänyt koko yön kirjoittaen uutta versiota eilisen tapahtumista ja nukkuisivat nyt pitkään aamuun, päätimme käydä vierailulla heistä yhden luona.

Silmäiltyämme lehden läpi päätimme käydä tapaamassa etusivun päätoimittajaa, joka oli kirjoittanut varsin ilkeän pääkirjoituksen meitä vastaan. Hänen sanansa tihkuivat talmudistista vihaa. Kaltaisemme rasistit, hän sanoi, eivät ansaitse minkäänlaista harkintaa poliiseilta tai keltään kunnon kansalaiselta. Meidät pitäisi ampua heti nähdessä kuin raivotautiset eläimet. Aikamoinen ero hänen yleensä niin huolestuneisiin kirjoituksiinsa mustista raiskaajista ja murhaajista nähden tai paasaamiseensa "poliisien brutaaliudesta" ja "ylireagoinnista"!

Koska hänen pääkirjoituksensa oli kiihotusta murhaan, oli mielestämme ainoa oikea ratkaisu se, että antaisimme hänelle hiukan makua omasta lääkkeestään. Henry ja minä ajoimme bussilla keskustaan ja vinkkasimme itsellemme taksin, jonka kuski oli musta. Tullessamme lehden päätoimittajan pihatielle Silver Springissä musta mies oli jo takakontissa - kuolleena.

Odotin taksissa sillä välin, kun Henry soitti ovikelloa ja sanoi oven avanneelle naiselle olevansa toimittamassa pakettia Postilta ja tarvitsevansa kuittauksen. Kun unelias toimittaja ilmestyi ovelle kylpytakissaan hetkeä myöhemmin, Henry kirjaimellisesti ampui hänet kahtia kahdella laukauksella katkaistusta haulikostaan, jota hän oli kantanut takkinsa alla.

Keskiviikkona me kaikki neljä (Katherinen ajaessa autoa) tuhosimme täysin Washingtonin alueen tehokkaimman televisio-lähettimen. Tilanne oli tukala, enkä jaksanut uskoa, että pääsisimme pakoon.

Ei ole selvää miten toimintamme on vaikuttanut ihmisten mielipiteisiin. Useimmat heistä jatkavat elämäänsä aivan kuten ennenkin.

Jotain vaikutusta on kuitenkin havaittavissa. Yli kymmenen osavaltion kansalliskaartit on hälytetty vahvistamaan paikallisia poliisivoimia ja jokaisen Washingtonin hallintorakennuksen, isompien median toimistojen ja satojen valtion virkamiesten kotien ympärillä on ympärivuorokautinen vartiointi.

Viikon sisään tulee uskoakseni jokaisella kongressiedustajalla, jokaisella liittovaltion tuomarilla ja byrokraatilla avustavasta sihteeristä lähtien olemaan oma henkilökohtainen henkivartijansa. Kaikki hiekkasäkit, konekiväärit ja univormut, joita täällä Washingtonissa on alkanut näkyä, eivät voi jäädä huomaamatta ihmisiltä. Olen varma, ettei tilanne Iowassa ole läheskään näin dramaattinen.

Suurin ongelmamme on, että kansan syvät rivit näkevät teoistamme vain sen, mitä media heille kertoo. Kykenemme tekemään sen verran kiusaa, ettei meitä voi vaientaa vain olemalla huomioimatta tekojamme, joten he käyttävät päinvastaista taktiikkaa kertomalla meistä vain vääristelyjä, puolitotuuksia ja valheita. Viimeisten kahden viikon aikana he ovat jatkuvasti toitottaneet meidän olevan pahuuden ruumiillistumia, yrittäen vakuuttaa kansaa siitä, että olemme uhka kaikelle kunnolliselle, jalolle ja arvokkaalle.

He iskevät koko massamedian voimalla meitä vastaan; enää eivät riitä pelkät puolueelliset uutiset, nyt sunnuntaisin ilmestyvät lehtien lisäosat ovat täynnä "taustatietoja" meistä täydennettynä väärennetyillä kuvilla Järjestön kokouksista ja toiminnasta, "asiantuntijoiden" keskusteluja televisiossa ja vaikka mitä! Osa heidän keksimistään jutuista on aivan uskomattomia, mutta pelkäänpä, että keskivertoamerikkalaiseen jutut uppoavat täysin.

Nykyiset tapahtumat muistuttavat kovasti sitä median mustamaalausta, jota harjoitettiin Hitlerin Saksaa vastaan 1940-luvulla. Tarinoita Hitlerin raivokohtauksista ja maton järsimisistä, keksittyjä Saksan suunnitelmia Amerikan valloittamisesta, vauvojen nylkemistä lampunvarjostimia varten ja saippuan keittämistä niistä, tyttöjä, joita kidnapattiin lähetettäväksi natsien valiourosfarmeille. Juutalaiset vakuuttivat amerikkalaiset näiden tarinoiden todenperäisyydestä, ja tuloksena oli toinen maailmansota, jossa miljoonia rotumme valioita teurastettiin - meidän toimestamme - ja koko Itä- ja Keski-Eurooppa muuttui suureksi kommunistien ylläpitämäksi vankileiriksi.

Näyttää kovasti siltä, että Systeemi on päättänyt saada aikaan sotahysterian kansan riveissä esittämällä meidät suurempana uhkana kuin todellisuudessa olemmekaan. Olemme uudet saksalaiset ja maata valmistetaan psykologisesti pieksemään meidät.

Niinpä Systeemi auttaa meitä enemmän kuin osasimme kuvitellakaan kohottaessaan yleisön tietoisuutta taistelustamme. Se, mikä minua huolestuttaa, on vahva epäilykseni siitä, että Systeemin korkein johto ei olekaan huolestuneita meidän heille muodostamasta uhasta vaan että he käyttävät meitä kyynisesti tekosyynä ajaakseen läpi tiettyjä ohjelmiaan, kuten sisäisen passin ohjelma.

Yksikkömme sai tehtäväkseen - heti FBI-iskun jälkeen - taistella omalla alueellamme mediaa vastaan, aivan kuten muut yksiköt saivat kohteikseen muita Systeemin lonkeroita. Mutta on selvää, ettemme voi voittaa pelkästään suorilla iskuilla. Heitä on liikaa kun taas meitä liian vähän. Meidän täytyy vakuuttaa edes osa amerikkalaisista siitä, että se mitä teemme on sekä
tarpeellista että sopivaa.

Tässä on kyse propagandasta, jossa emme tähän mennessä ole onnistuneet ollenkaan. Yksiköt 2 ja 6 ovat pääosin vastuussa sanomamme levittämisestä täällä Washingtonissa, ja tietääkseni Yksikkö 6 on levitellyt tuhansia lentolehtisiä kaduille; Henry löysi yhden eilen. Pelkään kuitenkin, etteivät lentolehtiset paljoa auta Systeemin median voimaa vastaan.

Huikein propagandaiskumme tapahtui viime keskiviikkona, mutta se päättyi surkeasti. Samana päivänä kun yksikkömme räjäytti TV-aseman, valtasi kolme miestä Yksikkö 6:sta radioaseman, alkaen lähettää yleisölle kutsua liittyä Järjestön taisteluun Systeemin tuhoamiseksi.

He olivat nauhoittaneet sanomansa ennalta kasetille ja ansoittivat aseman ovet lukittuaan ensin kaikki sen työntekijät tarvikekomeroon. Heidän oli tarkoitus paeta sillä välin, kun nauhuri lähettää sanomaansa, toivoen, että poliisi uskoisi heidän olevan yhä sisällä, alkaen piirittää radioasemaa kyynelkaasua käyttäen, jolloin he saisivat ainakin puoli tuntia enemmän lähetysaikaa.

Mutta poliisi saapui odotettua nopeammin ja rynnäköi saman tien aseman sisään, saaden miehemme loukkuun. Kaksi heistä kuoli taistelussa eikä kolmannen uskota selviävän hengissä. Järjestön viesti oli eetterissä alle kymmenen minuuttia.

Nämä olivat ensimmäiset tappiomme täällä, mutta he saivat pyyhittyä lähes koko Yksikkö 6:n pois elävien kirjoista. Yksiköstä selvisi hengissä kaksi naista ja yksi mies, jotka ovat nyt luonamme. Heidän täytyi tietenkin jättää tukikohtansa välittömästi, koska yksi yksikön jäsen oli poliisien vankina.

Tukikohdan mukana menetimme toisen Järjestön kahdesta painokoneesta tällä alueella, vaikkakin onnistuimme saamaan suurimman osan painotarvikkeista ja kevyemmästä tavarasta talteen. Lisäksi saimme heidän lava-autonsa, joka tulee todella tarpeeseen, mikäli he jäävät tänne.

28.10. Viime yönä jouduin tekemään inhottavimman asian mitä minua on koskaan käsketty tekemään liityttyäni Järjestöön. Osallistuin niskuroijan teloittamiseen.

Harry Powell oli Yksikkö 5:n johtaja. Viime viikolla, kun WK antoi heille tehtäväksi salamurhata kaksi kaikkein vastenmielisintä ja äänekkäintä rodunsekoituksen kannattajaa tällä alueella - papin ja rabbin, jotka auttoivat paljon julkisuutta saaneen kongressille tehdyn adressin seka-avioliittojen erityisistä verohelpotuksista laatimisessa - Powell kieltäytyi tehtävästä. Hän lähetti vastausviestin WK:n sanoen, että hän vastustaa tästä lähtien väkivaltaa ja ettei hänen yksikkönsä tule ottamaan minkäänlaista osaa mihinkään terroritekoihin.

Hänet vangittiin heti ja eilen yksi edustaja jokaisesta yksiköstä WK:n alla - myös Yksikkö 5:stä - kokoontui tuomitsemaan hänet. Yksikkö 10 ei voinut lähettää ketään, joten 11 jäsentä - kahdeksan miestä ja kolme naista - tapasivat WK:n edustajan kanssa erään "laillisemme" omistaman lahjatavarakaupan kellarikerroksen varastossa. Itse edustin Yksikkö 1:tä.

WK:n edustaja alusti tapauksen Powellia vastaan varsin lyhyesti. Sen jälkeen Yksikkö 5:n edustaja vahvisti tiedot: Powell ei ollut ainoastaan kieltäytynyt noudattamasta salamurhakäskyä, vaan hän oli myös neuvonut yksikkönsä jäseniä tekemään samoin. Onneksi kukaan ei ollut antanut hänen vaikuttaa mielipiteisiinsä.

Tämän jälkeen Powell sai mahdollisuuden puolustautua. Hän puhuikin yli kaksi tuntia, meidän silloin tällöin esittäessä lisäkysymyksiä. Se, mitä hän sanoi, järkytti minua todella, mutta olen varma, että se helpotti päätöstämme.

Harry Powell oli pohjimmiltaan "vastuuntuntoinen konservatiivi". Se tosiasia, että hän ei pelkästään ollut toiminnassa mukana, vaan myös yksikön johtaja, vaikuttaa enemmän Järjestöön kuin häneen itseensä. Hänen mielipiteensä oli se, että kaikki iskumme Systeemiä vastaan tekevät asioista vain vaikeampia, sillä ne vain provosoivat Systeemiä ryhtymään yhä pahempiin sortotoimiin.

Tietysti me sen ymmärsimme! Tai ainakin luulin, että kaikki meistä tajusivat sen. Mutta Powell ei tajunnut. Selvemmin sanoen: Hän ei ymmärtänyt, että yksi suurimmista päämääristä poliittisessa terrorissa, aina ja kaikkialla, on pakottaa virkavalta kostotoimiin ja sortamaan ihmisiä entistä enemmän, aiheuttaen sen, että osa väestöstä siirtyy kannattamaan terroristeja. Toinen päämäärä on luoda rauhattomuutta tuhoamalla väestön turvallisuudentunne ja heidän uskonsa hallituksen voittamattomuuteen.

Powellin jatkaessa puhumistaan kävi yhä selvemmäksi, että hän oli konservatiivi eikä vallankumouksellinen. Hän puhui kuin Järjestön tehtävänä olisi pakottaa Systeemi muutamiin uudistuksiin sen sijaan, että Systeemi tuhottaisiin läpikotaisin ja jotain täysin toisenlaista rakennettaisiin sen tilalle.

Hän vastusti Systeemiä siksi, että se oli verottanut hänen liiketoimiaan liian raskaasti (hän oli omistanut rautakaupan ennen kuin meidän oli pakko painua maan alle). Hän vastusti Systeemin heppoista suhtautumista mustiin, sillä rikollisuus ja mielenosoitukset tekivät hallaa liiketoimille. Hän vastusti Systeemin aseiden takavarikointia, sillä hän tarvitsi mielestään aseen suojellakseen itseään. Hänen perustelunsa olivat libertaristin perusteluja, itsekeskeisen yksilön, joka näkee vapaan liiketoiminnan rajoittamisen suurimpana pahana hallituksessa.

Joku kysyi häneltä, josko hän oli unohtanut sen, mitä Järjestö oli toitottanut kerta toisensa jälkeen, että taistelumme päämääränä on turvata rotumme olemassaolo ja että yksittäisen ihmisen vapaus ei ole yhtä tärkeää. Hänen vastauksensa oli, että Järjestön väkivaltainen taktiikka ei edesauta rotumme selviämistä sen enempää kuin yksilönvapauttakaan.

Tämä vastaus todisti taas, ettei hän oikein ymmärtänyt sitä, mitä yritimme tehdä. Hänen alkuperäinen suostumuksensa voimankäyttöön Systeemiä vastaan perustui naiviin ajatukseen, että "Jumalan nimessä, me näytämme noille paskiaisille!". Mutta kun Systeemi alkoikin tiukentaa otettaan vetäytymisen sijaan, hän päätti, että terroritaktiikastamme ei olekaan hyötyä.

Hän ei yksinkertaisesti voinut hyväksyä sitä tosiasiaa, ettei päämääränämme voinut olla vain palauttaa jotain vanhaa, vaan meidän pitää selvitä nykyhetkestä ja pakottaa kehityksen suunta eteenpäin tulevaisuuteen - suuntaan, jonka valitsemme me eikä Systeemi. Niin kauan, kunnes olemme repineet ruorimiehen paikaltaan ja heittäneet Systeemin yli laidan, jatkaa valtiolaivamme matkaansa turmioon. Ei ole pysähtymistä, ei ole paluuta. Koska olemme jo karikossa, on kohtalomme naarmuuntua pahasti ennen kuin pääsemme selville vesille.

Ehkä hän oli oikeassa siinä, että taktiikkamme on väärä; ihmisten reaktiot tulevat vastaamaan siihen kysymykseen. Mutta koko hänen asenteensa, hänen koko asennoitumisensa oli väärä. Kuunnellessani Powellia muistelin 1800-luvun loppupuolen kirjailijaa Brooks Adamsia ja hänen ihmisrodun kahtiajakoaan henkiseen ja taloudelliseen ihmiseen. Powell oli taloudellisen ihmisen perikuva.

Ideologiat, perimmäiset tarkoitukset, Systeemin ja meidän maailmankatsomusten erot - mikään näistä ei merkinnyt hänelle mitään. Hän piti Järjestön filosofiaa pelkästään ideologisena kärpäspaperina, jonka tarkoituksena on saada meille lisää jäseniä. Hän näki taistelumme Systeemiä vastaan vain taisteluna vallasta eikä mistään muusta. Jos emme kykenisi tuhoamaan heitä, pitäisi meidän yrittää pakottaa heidät kompromisseihin kanssamme.

Mietin kuinka moni muu Järjestöstä ajatteli samalla lailla kuin Powell ja se sai minut värisemään. Meidän on ollut pakko kasvattaa Järjestöä liian nopeasti. Ei ole ollut sopivaa aikaa iskostaa kaikkiin jäseniimme uskonnollista omistautumista asiallemme, tämä olisi estänyt Powellin tapauksenkin jättämällä hänet jo aikaisin pois toiminnasta.

Mutta asia oli niin kuin oli, meillä ei oikein ollut valinnanvaraa Powellin kohtalon suhteen. Ei ollut kyse ainoastaan hänen tottelemattomuudestaan, vaan myös siitä, että hän oli paljastunut täysin epäluotettavaksi. Että yksi meistä - ja vielä johtaja - puhuu avoimesti muille jäsenille, että pitäisi löytää kompromissi Systeemin kanssa sodan juuri ollessa aluillaan... Tilanteeseen oli vain yksi ratkaisu.

Paikalla olevat kahdeksan miestä vetivät pitkää tikkua, ja kolme meistä, minä mukaan lukien, päädyimme teloitusryhmäksi. Powellin tajutessa, että hänet tullaan tappamaan, hän yritti murtautua vapaaksi. Sidoimme hänen kätensä ja jalkansa, ja loppujen lopuksi suunsakin hänen alkaessaan huutamaan. Kuljetimme hänet metsään kymmenen kilometrin päähän Washingtonista, ammuimme hänet ja hautasimme hänen ruumiinsa.

Tulin takaisin vähän keskiyön jälkeen, mutta en ole onnistunut saamaan unta. Olen todella, todella masentunut.