3.10.1991. Olen ottanut pientä etäisyyttä FBI-projektiini tekemällä pieniä yleismiehen hommia rakennuksessamme. Viime yönä sain valmiiksi tonttimme rajoille tulevan hälytysjärjestelmän ja tänään tein todella raskasta ja likaista työtä hätäuloskäynti-tunnelimme kimpussa.

Hautasin molemmille puolille taloa sekä sen taakse rivin painoherkkiä paneeleja, jotka ovat yhteydessä talon sisäpuolella olevaan valoon ja summeriin. Paneelit ovat samankaltaisia kuin usein on kaupoissa ovimattojen alla ilmoittamassa saapuvasta asiakkaasta. Ne käsittävät kaksi jalkaterän mittaista metalliliuskaa, jotka ovat suljettuina muovipussiin, eli ne ovat vedenpitäviä. Kun ne peittää ohuella maakerroksella, niitä ei voi huomata, mutta ne ilmoittavat meille jos joku astuu niiden päälle.

Tätä metodia ei voi käyttää talomme etupuolella, koska lähes kaikki maan pinta on betonisen pihatien ja pysäköintialueen peitossa. Asiaa harkittuani ja päätettyäni olla käyttämättä ultraääni-ilmaisinta etupihalla, tyydyin fotoelektriseen säteeseen, joka kulkee kahden teräksisen aidanpään välissä kummallakin puolella betonilla päällystettyä aluetta.

Koska tarkoituksena oli pitää valonlähde ja sen valokenno huomaamattomina, oli välttämätöntä sijoittaa ne aidantolpan sisäpuolelle yhdellä puolella, sekä hyvin pieni ja huomaamaton heijastinpinta toiselle puolelle. Minun piti porata monta reikää yhteen tolppaan ja vaati aika paljon säätämistä saada ne toimimaan kunnolla.

Katherine oli iso apu tässä, hän sääti varovasti heijastinta samalla kun minä suuntasin valoa ja valokennoa. Oli myös hänen ehdotuksensa, että muuttaisin talon sisäistä hälytinjärjestelmää niin, että varoittaessaan meitä heti jos joku yrittää tunkeutua rakennukseemme, se myös käynnistää sähköisen kellon autotallissa. Näin saamme tietää, jos joku on käynyt rakennuksellamme ollessamme poissa ja vielä lisäksi jopa kellon ajan, koska se on tapahtunut.

Siivotessamme tyhjiä öljykannuja, rasvaisia rättejä ja kaikkea muuta epämääräistä rojua huoltomontusta, jota oli käytetty autojen öljyjen vaihtamiseen ja muuhun alustan sorkkimiseen, huomasimme, että montusta on suora yhteys sadevesiviemäriin metallisen ritilän kautta.

Tutkiessamme aukkoa, havaitsimme, että sen läpi on mahdollista ryömiä viemäriin, joka on betoninen putki, noin neljä jalkaa halkaisijaltaan. Putki kulkee noin 400 jaardia isoon avoimeen sadekaivoon. Matkan varrella on useita pienempiä putkia, jotka laskevat tähän pääviemäriin, todennäköisesti laskien sadevettä kadulta. Viemärin päätä suojaa ritilä, joka on sentin paksuista harjaterästä upotettuna betoniin.

Tänään otin rautasahan, pujottelin viemärin päähän ja sahasin kaikki muut paitsi kaksi ristikon rautaa poikki. Tämä jätti ristikon paikoilleen, mutta teki mahdolliseksi sen taivuttamisen, suurella voimalla, sivuun niin, että siitä pääsi ryömien ulos.

Tein näin ja vilkaisin nopeasti ympärilleni. Ojan vierus oli rehevän kasvillisuuden peitossa ja antoi hyvän näkösuojan läheiseltä tieltä. Eikä tieltä ollut mahdollista nähdä taloamme tai mitään osaa tiestä, joka kulkee talomme edessä, koska edessä on rakennuksia. Kun palasin viemäriin, taistelin ja ahersin niin kauan kunnes olin saanut ritilän takaisin paikoilleen.

Ikävä kyllä ihmiset, jotka pitivät korjaamoa ja varaosakauppaa rakennuksessamme ennen meidän tuloamme, ovat todennäköisesti kaataneet jäteöljyä viemäriin vuosia, koska viemärin pohjalla oli noin 10 senttiä paksu musta mönjäkerros lähellä huoltomontun päätä. Kun ryömin takaisin taloon, olin yltä päältä sen peitossa.

Henry ja George olivat molemmat ulkona ja Katherine pakotti minut riisuutumaan ja suihkutti minut paloletkulla ennen kuin antoi minun nousta ylös montusta mennäkseni yläkertaan ottamaan suihkun. Hän totesi käyttämäni vaatteet ja kengät täysin menetetyiksi ja heitti ne roskiin.

Joka kerta kun otan jääkylmän suihkun, kadun sitä, ettemme Henryn kanssa käyttäneet aikaa lämpimän veden asentamiseen pikasuihku-viritelmäämme.

6.10. Tänään sain valmiiksi sytytinmekanismin pommiin, jota käytämme FBI:n rakennukseen. Laukaisumekanismi itsessään on melko yksinkertainen, mutta jouduin odottamaan eiliseen saakka, koska en tiennyt millaista räjähdysainetta käytämme.

Yksikkö 8:n jäsenet olivat suunnitelleet tyhjentävänsä tarvikevajan eräällä niistä alueista, joilla Washingtonin metroverkostoa laajennetaan, mutta he eivät onnistuneet siinä ennen kuin vasta eilen - eivätkä kovin hyvin silloinkaan. He onnistuivat varastamaan vain kaksi laatikkoa räjäytysgelatiinia, eikä toinen ollut edes täysi. Alle 100 paunaa.

Mutta se sentään ratkaisi ongelmani. Räjäytysgelatiini on tarpeeksi herkkää saadakseen sytytyksen yhdestä kotitekoisesta lyijyatsidisytyttimestäni ja 100 paunaa riittää vallan mainiosti sytyttämään varsinaisen panoksen jos ja kun Yksikkö 8 löytää lisää räjähteitä, huolimatta siitä mitä räjähdettä se on ja miten se on pakattu.

Pakkasin neljä paunaa räjäytysgelatiinia tyhjään omenasosepurkkiin, viritin sen, laitoin paristot ja ajastusmekanismin sen päälle, ja liitin sen johdoilla pieneen kääntökytkimeen 20-jalkaisen jatkojohdon toisessa päässä. Kun lastaamme räjähteet pakettiautoon, purkki sijoitetaan takapäähän kahden räjäytysgelatiini-laatikon päälle. Joudumme poraamaan pieniä reikiä väliseinään saadaksemme jatkojohdon ja kytkimen hytin puolelle.

Joko George tai Henry - luultavasti Henry - ajaa kuorma-auton rahdin vastaanottoalueelle FBI:n rakennuksen sisään. Ennen kuin hän poistuu hytistä, hän kääntää kytkimen joka käynnistää ajastimen. Kymmenen minuuttia myöhemmin pommi räjähtää. Jos olemme onnekkaita, se tulee olemaan FBI:n rakennuksen loppu - ja samalla hallituksen uuden sisäisen passijärjestelmän kolmen miljardin dollarin tietokonekompleksin loppu.

Kuusi tai seitsemän vuotta sitten, kun he ensimmäisen kerran päästivät "koepalloja" julkisuuteen nähdäkseen mikä kansalaisten reaktio heidän uuteen passijärjestelmään olisi, sen päätarkoituksen sanottiin olevan laittomien maahanmuuttajien havaitseminen, jotta heidät voitaisiin karkottaa.

Vaikka jotkut kansalaiset olivat sopivasti epäileviä koko jutun suhteen, suurin osa kansasta uskoi hallituksen selityksen siitä, miksi passijärjestelmää tarvitaan. Samalla kun monet ammattiliittojen jäsenet, jotka näkivät laittomat maahanmuuttajat uhkana heidän työllisyydelleen korkeiden työttömyyslukujen aikana, uskoivat sen olevan hyvä idea, liberaalit olivat yleisesti sitä vastaan, koska se kuulosti "rasistiselta" - koska laittomat maahanmuuttajat olivat kaikki ei-valkoisia. Myöhemmin, kun hallitus oli myöntänyt automaattisesti kansalaisuuden kaikille, jotka olivat onnistuneet livahtamaan Meksikon rajan yli sekä onnistuneet pysymään maassa kaksi vuotta, liberaalienkin oppositio myöntyi - paitsi kovan linjan libertaristit, jotka edelleen epäilivät.

Kaiken kaikkiaan Systeemin on ollut masentavan helppoa huijata ja manipuloida Amerikan kansaa - huolimatta siitä, ovatko kyseessä olleet suhteellisen naivit "konservatiivit" vai pilalle hemmotellut pseudo-hienostuneet "liberaalit". Jopa libertaristit, jotka ovat periaatteellisesti vihamielisiä kaikkia hallituksia kohtaan, on peloteltu tulemaan mukana kun Isoveli julistaa, että uusi passijärjestelmä on välttämätön "rasistien", eli siis meidän, löytämiseksi ja tuhoamiseksi.

Jos amerikkalaisten vapaus olisi ainut asia, joka olisi kyseessä, Järjestön olemassaolo ei olisi todellakaan oikeutettua. Amerikkalaiset ovat menettäneet oikeutensa vapauteen. Orjuus on oikeutettu ja ansaittu asema ihmisille, joista on tullut pehmeitä, ajattelemattomia, varomattomia ja herkkäuskoisia, kuten meistä on tullut.

Itse asiassa me olemme orjia jo nyt. Olemme sallineet pirullisen ovelan muukalaisten vähemmistön kahlita sielumme ja mielemme. Nämä henkiset kahleet ovat todellisempi merkki orjuudesta kuin teräksiset ketjut, jotka eivät ole vielä tulleet.

Miksi emme kapinoineet 35 vuotta sitten, kun he ottivat koulumme pois meiltä ja alkoivat muuttaa niitä monirotuisiksi viidakoiksi? Miksi emme heittäneet niitä kaikkia ulos maasta 50 vuotta sitten, sen sijaan, että sallimme heidän käyttää meitä tykinruokana sodassa Euroopan alistamiseksi?

Ja miksi emme heränneet kolme vuotta sitten, kun he alkoivat viedä aseitamme? Miksi emme nousseet ylös oikeutetun raivon vallassa ja raahanneet näitä ylimielisiä muukalaisia silloin kaduille ja viiltäneet heidän kurkkujaan auki? Miksi emme paahtaneet heitä rovioilla jokaisessa Amerikan kadunkulmassa? Miksi emme tehneet loppua tästä oksettavasta ja ikuisesti koppavasta klaanista, tästä Idän viemäreistä nousseesta vitsauksesta sen sijaan, että lammasmaisesti annoimme aseistariisua itsemme?

Vastaus on yksinkertainen. Me olisimme kapinoineet jos kaikki se, mihin meidät on alistettu viimeisten 50 vuoden aikana, olisi yritetty tehdä kerralla. Mutta kun kahleet jotka sitovat meitä pakotettiin päällemme vähitellen, lenkki lenkiltä, me alistuimme.

Yhden yksittäisen lenkin lisääminen kahleeseen ei ollut ikinä tarpeeksi iso asia, jotta olisimme nostaneet isomman metelin. Aina vaikutti helpommalta - ja turvallisemmalta - seurata vain mukana. Ja mitä pidemmälle menimme, sen helpommalta tuntui mennä vielä yksi askel pidemmälle.

Yksi asia, jonka historioitsijat saavat päättää - jos kukaan meidän rodustamme selviää hengissä kirjoittamaan historiaa tästä aikakaudesta - on harkinnan ja epähuomion suhteellinen tärkeys meidän muuttamisessamme vapaiden ihmisten yhteiskunnasta laumaksi ihmiskarjaa.

Eli toisin sanoen, voimmeko oikeutetusti syyttää kaikesta tapahtuneesta tarkoituksellista kumousta, toteutettuna kontrolloidun median viheliäisellä propagandalla, kouluilla, kirkoilla ja valtiolla? Vai pitääkö meidän laittaa suuri osa häpeästä mitään huomaamattomuuteen, rappioon - hengellisesti tylsistyttävään elämäntapaan, johon länsimaiset ihmiset ovat sallineet itsensä vajota 1900-luvulla?

Todennäköisesti nämä kaksi asiaa ovat kietoutuneet yhteen ja on erittäin vaikeaa syyttää vain toista niistä. Aivopesu on tehnyt rappeutumisesta meille hyväksyttävämpää, ja rappeutuneisuus on tehnyt meistä sallivampia aivopesun suhteen. Joka tapauksessa, olemme nyt liian lähellä puita nähdäksemme metsää kovin selvästi.

Mutta yksi asia, joka on melko selvä, on se, että tässä on kyseessä paljon enemmän kuin vapautemme. Jos Järjestö epäonnistuu tehtävässään nyt, menetämme kaiken - historiamme, perintömme, kaiken sen veren, uhraukset ja tuhansien vuosien ylöspäinponnistelun. Vihollinen, jota vastaan taistelemme, tähtää täysillä olemassaolomme rodullisen perustan tuhoamiseen.

Millään selityksellä epäonnistumisellemme ei tule olemaan merkitystä, koska sitä tulee olemaan kuulemassa vain välinpitämättömien mulattizombien kuhiseva lauma. Ei tule olemaan valkoisia muistamassa meitä - saatikka syyttämässä meitä heikkoudestamme tai antamassa anteeksi meille typeryyttämme.

Jos epäonnistumme, Jumalan suuri koe tulee päätökseensä ja tämä planeetta tulee jälleen kerran, kuten se teki miljoona vuotta sitten, kulkemaan eetterin läpi ilman korkeammalle kehittynyttä ihmistä.

11.10. Huomenna on se päivä! Huolimatta Yksikkö 8:n epäonnistumisesta löytää tarpeeksi räjähteitä tarpeisiimme, aiomme silti jatkaa FBI-operaatiota.

Lopullinen päätös tästä tuli tänään iltapäivällä Yksikkö 8:n päämajassa pidetyssä kokouksessa. Henry ja minä olimme siellä molemmat, samoin kuin toimistoupseeri Vallankumousesikunnasta - merkkinä siitä, kuinka tärkeänä Järjestön johto pitää tätä operaatiota.

Normaalisti Vallankumousesikunnan henkilöstö ei puutu yksiköiden toimintaan operaatiotasolla. Me saamme operaatiokäskyt ja toimitamme raportit Washingtonin kenttäjohtoon, jossa on edustajia itäisestä esikunnasta satunnaisesti kokouksissa silloin kun täytyy päättää sisällöllisesti erittäin tärkeistä asioista. Vain kahdesti aiemmin olen ollut läsnä kokouksessa, jossa on ollut väkeä Vallankumousesikunnasta, molemmilla kerroilla he olivat tekemässä yksinkertaisia päätöksiä koskien Järjestön viestintävälineitä, joita suunnittelin. Ja se, luonnollisesti, oli ennen kuin menimme maan alle.

Joten Majuri Williamsin (salanimi uskoakseni) läsnäolo tämän iltapäivän kokouksessa teki suuren vaikutuksen meihin kaikkiin. Minua pyydettiin osallistumaan, koska olin vastuussa pommin kunnollisesta toimimisesta. Henry oli siellä koska hän toimittaisi pommin.

Ja syy kokoukseen oli Yksikkö 8:n epäonnistuminen hankkia se määrä räjähteitä, jonka minä ja Ed Sanders arvelimme olevan minimimäärä tehtävän kunnolliseen toteuttamiseen. Ed on Yksikkö 8:n välineasiantuntija ja - kiinnostavaa sinänsä - entinen FBI:n erikoisagentti, sekä näin ollen tietoinen FBI:n rakennuksen rakenteesta ja pohjapiirustuksista.

Niin tarkkaan kuin pystyimme, laskimme, että meillä pitäisi olla vähintään 10 000 paunaa TNT:tä tai vastaavaa räjähdysainetta tuhotaksemme rakennuksen kantavat rakenteet sekä uuden tietokonekeskuksen kellarissa. Varmuuden vuoksi pyysimme 20 000 paunaa. Sen sijaan saimme hieman alle 5000 paunaa ja lähes kaikki siitä on ammoniumnitraatti-lannoitetta, joka on paljon tehottomampaa tarkoitukseemme kuin TNT.

Niiden alkuperäisten kahden räjäytysgelatiinipurkin jälkeen Yksikkö 8 onnistui saamaan 400 paunaa dynamiittia toisesta metrorakennustyömaan vajasta. Olemme lakanneet jo uskomasta siihen, että saisimme tarpeeksi räjähteitä tällä tavalla. Vaikka suuria määriä räjähteitä käytetään metrotunnelissa päivittäin, sitä varastoidaan pienissä erissä ja pääsy niihin on vaikeaa. Kaksi Yksikkö 8:n väestä meinasi jäädä kiinni varastaessaan dynamiittia.

Viime torstaina, kun työmme loppuunviemiseen asetettu aikaraja läheni, kolme Yksikkö 8:n miehistä teki öisen iskun maataloustukkuun lähellä Fredericksburgia, noin 50 mailia etelään täältä. He eivät löytäneet yhtään räjähteitä, tietenkään, mutta he löysivät jonkun verran ammoniumnitraattia, jonka he ottivat mukaansa: Neljäkymmentäneljä 100 paunan säkkiä tuota tavaraa.

Herkistettynä öljyllä ja tiiviisti eristettynä siitä saa tehokkaan räjähteen, jos tarkoituksena on siirtää maata tai kalliota. Mutta meidän alkuperäinen suunnitelmamme pommin suhteen oli se, että se on ennen kaikkea ei-eristettyä ja se kykenee läpäisemään kaksi kerrosta vahvistettua betoniseinää ja synnyttää samalla niin voimakkaan painevaikutuksen, että se tuhoaa massiivisesti ja vankasti rakennetun rakennuksen.

Viimein, kaksi päivää sitten, Yksikkö 8 sai ryhdyttyä siihen, mikä heidän piti tehdä alun alkaenkin. Samat kolme kaveria, jotka saivat ammoniumnitraatin, suuntasivat Marylandiin ryöstämään ammusvarikon. Ymmärsin Ed Sandersin puheista, että meillä on laillinen sisäpuolella, joka voi auttaa.

Mutta, nyt tähän iltapäivään mennessä, heistä ei ole kuulunut mitään, eikä Vallankumousesikunta ole enää halukas odottamaan kauempaa. Nyt jatkamisen hyödyt ja haitat ovat nämä:

Systeemi vahingoittaa meitä pahasti jatkamalla laillisten jäsentemme pidättämistä, joiden varassa Järjestö on suuresta osasta rahoitustaan. Jos meidän laillisilta tulevien lahjoitusten virtamme katkaistaan, maanalaiset yksikkömme pakotetaan selviytyäkseen ryöstelyyn ja suuressa mittakaavassa.

Toisaalta Vallankumousesikunta pitää erittäin tärkeänä iskeä Systeemiä vastaan nyt niin kovaa, että se ei ainoastaan keskeytä - väliaikaisesti ainakin - FBI:n laillistemme pidätyksiä, vaan myös samalla kohottaa koko Järjestön moraalia nolaamalla Systeemin ja samalla todistaen meidän toimintakykymme. Päätellen siitä, mitä Williams sanoi, luulen näiden kahden asian tulleen tärkeämmiksi kuin alkuperäinen ajatus tietokonekeskuksen tuhoamisesta.

Toisaalta, jos emme tee iskulla mitään todellista vahinkoa Systeemin salaiselle poliisille, emme epäonnistu vain näiden uusien asioiden toteuttamisessa, varoittamalla vihollista aikomuksistamme ja tekniikoistamme, vaan teemme tietokoneiden tuhoamisen entistäkin vaikeammaksi. Tämän näkökulman toi esiin Henry, jonka suuri kyky on pysyä aina rauhallisena eikä hän anna ensimmäisten ongelmien harhauttaa häntä todellisista tavoitteista. Mutta hän on myös hyvä sotilas ja täysin valmis tekemään osansa huomisessa operaatiossa huolimatta tunteestaan, jonka mukaan meidän pitäisi odottaa, kunnes olemme varmoja siitä, että pystymme suorittamaan tehtävän.

Uskon, että Vallankumousesikunnan ihmiset myös ymmärtävät sen vaaran, joka aiheutuu hätäisistä, ennenaikaisista toimista. Mutta heidän täytyy myös huomioida monia asioita, joita me emme voi. Williams on selvästi vakuuttunut siitä, että on ehdotonta heittää kapula FBI:n rattaisiin välittömästi tai muuten he jyräävät meidät kuin höyryjyrä. Niinpä suurin osa keskustelustamme tänä iltapäivänä keskittyi kapeaan kysymykseen siitä, kuinka paljon vahinkoa saisimme aikaiseksi nykyisellä räjähdysainemäärällä.

Jos, alkuperäisen suunnitelmamme mukaisesti, ajamme auton FBI:n rakennuksen rahdin vastaanottoalueelle, räjähdys tapahtuu suurella sisäpihalla, jota ympäröivät kaikilta sivuilta paksut betoniseinät ja jonka yläpuolella avautuu avoin taivas. Ed ja minä olimme molemmat sitä mieltä, että tämänhetkinen räjähteiden määrä ei riittäisi minkään varsinaisen vahingon saamiseen rakennuksen rakenteisiin noissa olosuhteissa.

Voimme aiheuttaa sekasortoa kaikissa toimistoissa, joiden ikkunat ovat sisäpihalle päin, mutta emme voi toivoa sisäpihan julkisivun romahtamista puhumattakaan siitä, että läpäisisimme alemman kellarikerroksen, jossa tietokoneet ovat. Useita satoja ihmisiä kuolisi, mutta kone jatkaisi todennäköisesti toimintaansa.

Sanders anoi vielä päivää tai kahta yksikölleen lisäräjähteiden löytämiseksi, mutta hänen asemaansa heikensi se tosiasia, etteivät he olleet löytäneet sitä mitä tarvittiin viimeisen 12 päivän aikana. Koska lähes sata laillistamme pidätetään päivittäin, emme voi uhmata onneamme odottamalla edes kahta päivää, Williams sanoi, paitsi jos voimme olla varmoja siitä, että ne kaksi päivää tuovat meille sen mitä tarvitsemme.

Se, mitä lopulta päätimme, oli yrittää saada pommimme suoraan ensimmäiseen kellarikerrokseen, josta on myös rahtiuloskäynti 10. kadulle, joka on rahdin pääsisäänkäynnin vieressä. Jos räjäytämme pommin kellarissa sisäpihan alapuolella, tilan suljettu luonne tulee tekemään räjähdyksestä paljon tehokkaamman. Se tulee lähes varmasti romahduttamaan kellarin ensimmäisen kerroksen toisen alemman kellarikerroksen päälle, haudaten tietokoneet. Se tulee vieläpä myös tuhoamaan suurimman osan, jos ei kaikkia, viestintävälineistä ja sähköjärjestelmistä koko rakennuksessa, koska ne ovat kellarikerroksissa. Suuri kysymysmerkki onkin se, tekeekö tämä rakennukselle tarpeeksi rakenteellista vahinkoa, jotta se olisi käyttökelvoton pitkän aikaa. Ilman yksityiskohtaista pohjapiirrosta rakennuksesta, arkkitehtiryhmää ja insinöörejä, emme yksinkertaisesti voi vastata tuohon kysymykseen.

Huono puoli kellariin pyrkimisessä on se, että sinne tehdään suhteellisen vähän rahtitoimituksia ja sisäänkäynti on tavallisesti suljettu. Henry on halukas ajamaan auton suoraan oven läpi, jos tarpeen.

Olkoon näin. Huomis-iltana tiedämme paljon enemmän kuin tänään.