LUKU XXV

4.9.1993. Vaikka olen ollut Washingtonissa jo lähes viikon, tämä on ensimmäinen tilaisuuteni kirjoittaa. Hektisen maan halki tehdyn matkamme jälkeen vietimme useita hektisiä päiviä saadaksemme kaksi pommeistamme kätkettyä. Sitten viime yö oli ensimmäinen keskeytymätön yö, jonka olen viettänyt Katherinen kanssa sen jälkeen kun tulin takaisin. Huomenna on jälleen uusi pomminkätkemistehtävä. Mutta tämä ilta on kirjoittamiselle.

Matkamme tänne oli kuin suoraan komediaelokuvasta. Vaikka kaikki tapahtumat ovat vielä tuoreena muistissani, minun on vaikea uskoa, että ne todellakin tapahtuivat. Olosuhteet tässä maassa ovat muuttuneet niin paljon viimeisten yhdeksän viikon aikana, että tuntuu kuin olisimme käyttäneet aikakonetta mennäksemme täysin toiseen aikakauteen - aikakauteen, jossa kaikki vanhat selviytymisen säännöt, joiden oppimiseen käytimme eliniän, ovat muuttuneet. Meidän onneksemme kaikki muut vaikuttavat olevan yhtä hämmentyneitä muutosten vuoksi kuin mekin.

Olin yllättynyt siitä, kuinka helppoa oli lähteä omasta sulkeumastamme. Systeemin joukot ovat kaikki yhdessä kasassa muutamilla raja-alueilla suurimpien valtateiden varsilla ja niitä täydentävät muutamat komppaniankokoiset ryhmät, jotka miehittävät tiesulkuja pienemmillä teillä. Nämä pikkuteiden joukot eivät partioi käytännössä yhtään ja niiden ohittaminen on helppoa ja turvallista - mistä syystä niin monet valkoiset vapaaehtoiset ovat pystyneet ujuttautumaan alueellemme Kaliforniassa heinäkuun 4. päivän jälkeen.

Lähdimme armeijan kuorma-autolla pohjoiseen Bakersfieldiin ja ajoimme sitten koilliseen toiset kaksikymmentä mailia, kunnes tulimme puolen mailin päähän mustien sotilaiden miehittämästä tiesulusta. Me näimme heidät ja he näkivät meidät, mutta he eivät yrittäneet aiheuttaa meille ongelmia kun käännyimme pois päätieltä huonokuntoiselle Metsähuollon eräpolulle. Olimme jo Sierran alueen kukkuloilla.

Noin tunnin pompotuksen jälkeen jyrkällä, lähes kulkukelvottomalla vuoristotiellä, käännyimme taas takaisin moottoritielle - jättäen tiesulun turvallisesti taaksemme mutta nyt olimme jo syvällä Systeemin hallitsemalla alueella. Emme olleet kovinkaan huolissamme, että törmäisimme vastarintaan vuoristossa; tiesimme suurimman Systeemin joukkojen keskityksen olevan China Lakella, Sierran toisella puolella, ja tarkoituksenamme oli kääntyä pohjoiseen johtavalle valtatielle 39S ennen sitä. Suunnitelmamme, jos vain kohtaisimme huoltokuorma-auton matkalla tiesululle lähellä Bakersfieldiä, oli yksinkertaisesti räjäyttää se tieltä ennen kuin sen miehistö tajuaisi meidän olevan "vihollisia". Kaikilla meillä viidellä oli automaattikiväärit ampumavalmiina ja lisäksi meillä oli vielä kaksi sinkoa, mutta emme tavanneet muita ajoneuvoja.

Tiesimme, että - huolimatta luonnottomalta tuntuvasta liikenteen puutteesta vuorilla - tulisimme toki kohtaamaan runsasta liikennettä, kunhan pääsisimme tielle 39S, tärkeimmälle pohjoinen-etelä -valtatielle vuoristosta itään. Tiedustelupartiomme eivät olleet pystyneet antamaan meille muuta kuin hyvin suurpiirteisen kuvan joukkojen sijainneista niin kaukana idässä, eikä meillä ollut hajuakaan siitä, mitä voisimme odottaa tiesulkujen ja muiden ajoneuvoliikenteen kontrollin suhteen.

Tiesimme kuitenkin, että alle kymmenen prosenttia raja-alueella olevista Systeemin joukoista oli valkoisia. Systeemi on saamassa asteittain takaisin luottamuksensa joihinkin valkoisiin joukko-osastoihinsa, mutta se välttää käyttämästä niitä rajan läheisyydessä, missä ne saattaisivat joutua kiusaukseen loikata meidän puolellemme. Niihin muutamiin alueella oleviin valkoisiin sotilashenkilöihin, vaikka nämä olisivatkin tunnettuja rodunsekoittajia, suhtaudutaan epäluulolla, ja he saavat ansionsa mukaan halveksivaa kohtelua mustilta. Vakoojamme ovat raportoineet useista tapauksista, joissa näitä valkoisia luopioita on nöyryytetty ja herjattu mustien sotilastovereidensa toimesta.

Tämän huomioon ottaen päätimme, että meillä olisi paremmat mahdollisuudet hämätä tiemme kaikkien haasteiden läpi ei-valkoisina. Niinpä siis olimme tahrineet kasvomme ja kätemme tummemmiksi ja kiinnittäneet meksikolaisilta kuulostavat nimet kuluneisiin univormuihimme. Laskelmoimme, että menisimme mestitseistä - kunhan emme vaan törmäisi oikeisiin meksikolaisiin. Neljän päivän ajan minä olin "Jesus Garcia".

Kuljettajamme, "korpraali Rodriguez", esitti roolinsa täydellisesti, tervehtien aina vasen käsi nyrkissä ja väläytti rosoisen virnistyksen aina kun ohitimme joutilaan ryhmän mustia sotilaita moottoritiellä ja niinä kahtena kertana kun meidät pysäytettiin tarkistuspisteissä. Meillä oli myös transistoriradio viritettynä meksikolaiselle radiokanavalle, joka pauhasi sielukasta meksikaanimusiikkia aina kun olimme kuuloetäisyydellä Systeemin joukoista.

Kerran, kun meidän piti tankata, meitä houkutti vähän aikaa ajaa armeijan polttoainevarastolle, mutta pitkä jono vuoroaan odottavia kuorma-autoja ja laiskottelevien mustien ryhmät saivat meidät päättämään olla ottamatta riskiä. Sen sijaan pysähdyimme tienvarsiravintola-taidekauppa-bensiiniasema -yhdistelmälle Mt. Whitney-vuoren varjoon. Paikka vaikutti hylätyltä, joten kaksi miehistämme alkoi täyttää polttoainesäiliötä bensiinipumpun luona, sillä välin kun minä ja muut suuntasimme ravintolaan katsomaan, jos löytäisimme vaikka jotain mukaan otettavaa ruokaa.

Sisältä löysimme neljä melko humalassa olevaa sotilasta, istuen sekaisin olevan pöydän ympärillä, jolla oli tyhjiä pulloja ja laseja. Kolme heistä oli mustia ja neljäs oli valkoinen. "Onko täällä ketään, jolle voisimme maksaa bensasta ja ruuasta?", kysyin.

"Ei, kaveri, ota vain mitä tarvitset. Ajoimme valkonaamaomistajat täältä pois kolme päivää sitten", yksi mustista vastasi.

"Mutta vasta kun olimme pitäneet vähän hauskaa heidän tyttärensä kanssa, eikö niin?" valkoinen huudahti ja tönäisi virnistäen yhtä kavereistaan.

Kenties se johtui tuimasta tuijotuksestani, tai kenties hän huomasi yhtäkkiä "korpraali Rodriguezin" todella siniset silmät, tai saattoi olla, että väri kasvoillamme oli käynyt epätasaiseksi hikoilusta; joka tapauksessa valkoinen sotilas lopetti äkisti virnuilemisensa ja kuiskasi jotain mustille. Samalla hän nojasi taaksepäin yltääkseen kivääriinsä, joka nojasi viereiseen pöytään.

Ennen kuin hän ehti edes koskettamaan asettaan, nappasin oman M16-rynnäkkökiväärin olaltani ja tulitin pöydässä olevaa ryhmää niin, että he kaikki kaatuivat verta roiskuen lattialle. Nämä kolme mustaa olivat melko selvästi kuolleita, mutta heidän valkoinen luopiokumppaninsa, vaikkakin häntä oli ammuttu rintaan, nousi istumaan ja kysyi valittavalla äänellä, "Hei, kaveri, mitä hittoa?"

"Korpraali Rodriguez" viimeisteli hänet. Hän veti pistimensä vyöllään olevasta tupesta, nappasi kuolevaa valkoista hiuksista kiinni, nosti tämän ilmaan, pistimen terä tiukasti tämän leuan alla. "Sinä saastainen rodunsekoittaja! Liity mustien 'veljiesi' joukkoon!" Ja yhdellä raa'alla iskulla "Rodriguez" käytännössä mestasi hänet.

Viiden mailin päässä saman moottoritien varrella, risteyksessä, josta halusimme kääntyä itään päin, oli sivutien tukkeena sotilaspoliisin jeeppi, jonka sisällä istui kaksi mustaa. Kolmas musta ohjasi liikennettä, viittoillen kaikkia pohjoiseen matkalla olevia sotilasajoneuvoja jatkamaan päätiellä. Jätimme huomioimatta hänen huitomisensa ja käännyimme oikealle, joutuen ajamaan reilusti pientareen puolelle päästäksemme jeepin ohi. Musta liikenteenohjaaja puhalsi raivoisasti pilliinsä ja kaikki kolme sotilaspoliisia elehtivät ja heiluttivat villisti käsiään meille, mutta meidän oma "korpraali Rodriguezimme" vain virnisti ja teki Black Power -tervehdyksensä, huutaen, "Siesta frijole! Hasta la vista!" ja muutamia muita espanjalaisia sanoja jotka tulivat hänen mieleensä, osoitti edessäpäin olevaa tietä ja painoi kaasun pohjaan. Jätimme mustat jälkeemme sora- ja pölypilven keskelle.

Musta, jolla oli pilli, toitotti ja heilutti yhä käsiään kun käännyimme seuraavan mutkan taakse emmekä sen jälkeen nähneet häntä enää. Ilmeisesti hänen ja hänen kavereidensa mielestä ei maksanut vaivaa yrittää seurata meitä, mutta silti kolme miestämme, jotka olivat piilossa kuorma-auton perällä, pitivät sormensa varmuuden vuoksi rynnäkkökivääriensä liipaisimilla.

Matkallamme sieltä aina St. Louisin laitamille asti emme törmänneet enää Systeemin joukkojen keskityksiin. Onnistuimme siinä vain koska välttelimme pääteitä ja suurimpia kaupunkeja sekä pysyttelemällä toissijaisilla teillä. Rämisimme ja pompimme halki Kalifornian, Nevadan, Utahin ja Coloradon vuoristojen ja autiomaiden, sen jälkeen Kansasin tasankojen ja Missourin vyöryvien kukkuloiden, taukoamatta 75 tuntia, pysähtyen ainoastaan tankkaamaan ja helpottamaan itseämme. Kahden meistä istuessa edessä ja kolmannen pitäessä vahtia kuorma-auton takaosassa, kaksi kerrallaan yritti nukkua, mutta melko huonolla menestyksellä.

Kun pääsimme Itä-Missouriin, muutimme taktiikkaamme, kahdesta syystä. Ensiksikin, kuulimme radiolähetyksen Miamin ja Charlestonin pommituksista ja Järjestön uhkavaatimuksesta Systeemille. Se sai aikatekijän käymään vielä entistäkin tärkeämmäksi; meillä ei ollut enää varaa enempiin viivytyksiin kiertoteillä. Toiseksi, vaara tulla viranomaisten pysäyttämiksi St. Louisin ja Washingtonin välisellä matkalla pieneni huikeasti kun helvetti ympäri maata pääsi valloilleen, antaen meille mahdollisuuden omaksua uusi veruke.

Olimme tarkkailleet sekä siviililähetysten taajuuksia että sotilasviestiliikenteen käyttämää taajuutta matkamme aikana ja olimme noin 80 mailia St. Louisista länteen kun erikoiskuuluttaja tuli säätiedotuksen väliin. Edellisenä päivänä, puoliltapäivin, ydinase oli räjäytetty ilman ennakkovaroitusta Miami Beachissa, kuuluttaja sanoi, tappaen noin 60 000 ihmistä ja aiheuttaen suunnatonta tuhoa. Toinen ydinase oli räjäytetty Charlestonin ulkopuolella Etelä-Carolinassa vain muutama tunti sitten, mutta uhrien määrää ja vahinkoilmoituksia ei vielä ollut saatavilla.

Molemmat pommitukset olivat Järjestön työtä, sanoi kuuluttaja, ja hän lukisi nyt Järjestön uhkavaatimuksen tekstin. Kirjoitin uhkavaatimuksen muistiin lähes sana sanalta paperinpalalle samalla kun se kuului kuorma-auton radiosta ja se meni melko tarkalleen näin:

"Yhdysvaltain presidentille ja kongressille sekä kaikille Yhdysvaltain asevoimien komentajille, me, Järjestön Vallankumousesikunta, asetamme seuraavat vaatimukset ja annamme varoituksen:

Ensiksi, lopettakaa välittömästi kaikki asevoimien varusteleminen Itä-Kaliforniassa ja viereisillä alueilla ja hylätkää kaikki suunnitelmat hyökkäämisestä Kalifornian vapautettua vyöhykettä vastaan. Toiseksi, hylätkää kaikki suunnitelmat ydinasein tehtävästä hyökkäyksestä Kalifornian vapautettua vyöhykettä tai mitään sen osaa vastaan.

Kolmanneksi, antakaa Yhdysvaltain kansalle kaikkien käytössä olevien viestintäkanavien kautta tieto näistä vaatimuksista ja varoituksesta. Jos ette onnistu noudattamaan jotain näistä kolmesta vaatimuksesta huomiseen, 27. elokuuta, puoleenpäivään mennessä, räjäytämme toisen ydinaseen jossain Yhdysvaltain väestökeskuksessa, aivan kuten teimme Miamin alueella Floridassa muutama minuutti sitten. Tulemme tämän jälkeen jatkamaan räjäyttäen yhden ydinaseen joka 12. tunti kunnes olette totelleet.

Tahdomme lisäksi varoittaa teitä, että jos teette jonkin yllättävän, vihamielisen siirron Kalifornian vapautettua vyöhykettä vastaan, tulemme välittömästi räjäyttämään ne yli 500 ydinkärkeä, jotka on jo piilotettu avainkohteisiin ympäri Yhdysvaltoja. Näistä yli 40 on nyt sijoitettuina New Yorkin kaupungin alueelle. Lisäksi tulemme välittömästi käyttämään kaikki jäljellä olevat ydinohjukset tuhotaksemme juutalaisten läsnäolon Palestiinassa.

Lopuksi varoitamme teitä, että joka tapauksessa tarkoituksenamme on vapauttaa aluksi koko Yhdysvallat ja sen jälkeen loput tästä planeetasta. Sen tehtyämme tulemme likvidoimaan kaikki väkemme viholliset, mukaan lukien erityisesti kaikki valkoiset, jotka ovat tietoisesti auttaneet noita vihollisia.

Olemme nyt tietoisia ja tulemme myös vastakin olemaan tietoisia kaikista teidän luottamuksellisimmistakin suunnitelmistanne ja jokaisesta käskystä, jonka saatte juutalaisilta herroiltanne. Hylätkää rodunpettämisenne nyt tai luopukaa kaikesta toivosta itsenne puolesta kun joudutte pettämienne ihmisten käsiin."

(Huomautus lukijalle: Turnerin versio Järjestön uhkavaatimuksesta on pääasiassa oikein, pois lukien muutama pienempi virhe sanoissa ja yhden lauseen pois jättäminen toiseksi viimeisessä kappaleessa. Täydellinen ja sanatarkka teksti löytyy professori Andersonin läpikotaisen teoksen Suuren vallankumouksen historia yhdeksännestä kappaleesta.)

Ajoimme tien sivuun kun erikoiskuuluttaja alkoi puhua ja meiltä meni muutama minuutti ennen kuin saimme koottua ajatuksemme ja päätettyä miten toimisimme tästä eteenpäin. Emme oikeastaan olleet osanneet odottaa asioiden etenevän näin nopeasti. Niiden kavereiden, jotka veivät ydinkärjet Miamiin ja Charlestoniin, on ollut pakko lähteä joko muutamaa päivää aikaisemmin tai sitten he ovat todellakin polttaneet kumia maantiellä päästäkseen sinne niin pian. Huolimatta tauottomasta ajamisestamme, tunsimme itsemme joukoksi lintsareita.

Tiesimme, että tilanne alkoi käydä todella kuumaksi; olimme keskellä ydinasesisällissotaa ja seuraavien päivien aikana planeettamme kohtalo ratkaistaisiin lopullisesti. Nyt kyseessä oli joko valkoinen tai juutalainen rotu ja kaikki tiesivät, että pelin tulos olisi lopullinen.

En ole vielä keksinyt kaikkia niitä strategiamme yksityiskohtia, jotka johtivat tähän uhkavaatimukseen. Esimerkiksi en tiedä, miksi Miami ja Charleston valittiin ensimmäisiksi kohteiksi - vaikkakin olen kuullut huhuja, että ne New Yorkista evakuoidut rikkaat juutalaiset asuivat tilapäisesti Charlestonin alueella ja että Miamissa tietenkin oli jo entuudestaan ylenpalttisesti juutalaisia. Mutta miksi ei tuhota sen sijaan koko New Yorkin aluetta ja siellä olevia kahta ja puolta miljoonaa jutkua? Kenties pommimme eivät olleet vielä paikoillaan New Yorkissa, huolimatta siitä, mitä uhkavaatimuksessa sanottiin.

Enkä ole myöskään täysin varma siitä, miksi uhkavaatimuksemme oli siinä tietyssä muodossa missä se oli: Pelkästään keppiä, ilman porkkanaa. Jospa sen tarkoitus oli tahallaan saada karja pakokauhun valtaan - jos näin on, siinä todellakin onnistuttiin. Tai ehkä heillä on ollut jotain salaista kommunikointia Vallankumousesikunnan ja Systeemin sotilasjohdon välillä, jonka perusteella uhkavaatimuksen muoto sitten päätettiin. Joka tapauksessa, sen vaikutuksena on ollut Systeemin halkeaminen tarkasti keskeltä kahtia. Juutalaiset ja lähes kaikki poliitikot ovat toisella puolella ja lähes kaikki sotilasjohtajat toisella puolella.

Juutalainen puoli vaatii Kalifornian välitöntä tuhoamista ydinasein, seurauksista huolimatta. Kirottu goy on nostanut kätensä Valittua kansaa vastaan ja se on tuhottava mihin hintaan hyvänsä. Toisaalla sotilaiden puoli on väliaikaisen aselevon kannalla, siksi aikaa, että yritetään löytää meidän "500 (anteeksiannettava liioittelu) ydinasettamme" ja purkaa ne.

Kuultuamme lähetyksen ainoa ajatuksemme oli saada tappava lastimme Washingtoniin niin pian kuin mahdollista. Tiesimme, että kukaan ei ole nyt oikein tasapainossa juuri tapahtuneen vuoksi ja päätimme hyödyntää yleistä epäjärjestystä muuttamalla kuorma-automme hälytysajoneuvoksi ja ajaa suoraan moottoritietä pitkin päämääräämme. Sireeniä meillä ei ollut, mutta meillä oli punainen vilkkuva valo sekä edessä että takana ja saimme muutoksen valmiiksi muutamaa minuuttia myöhemmin pysähtymällä maalaisrautakauppaan ja ostamalla joitain spraymaalipurkkeja punaista väriä, jonka jälkeen maalasimme Punaisen Ristin tunnukset sopiviin paikkoihin kuorma-autoomme nopeasti sanomalehdestä kyhättyjä sapluunoita apuna käyttäen.

Sen jälkeen pääsimme Washingtoniin alle 20 tunnissa, huolimatta sekasortoisesta tilasta, joka moottoriteillä vallitsi. Ajoimme piennarta pitkin päästäksemme paikalleen jämähtäneen liikenteen ohi, tien väärää puolta torvea huudattaen ja valoja vilkuttaen, pengerten yli ja pelloilla, päästäksemme tukossa olevien risteysten ohi. Yleisesti ottaen jätimme huomioimatta kaikki liikennesäännöt, hämäten tiemme vähintään tusinan tarkastuspisteen läpi.

Ensimmäinen pommi meni Fort Belvoiriin, suureen armeijan tukikohtaan vähän Washingtonista etelään, jossa olin ollut yli vuoden lukkojen takana. Meidän piti odottaa kaksi hulluksi tekevää päivää saadaksemme yhteyden sisällä olevaan mieheemme, jotta saisimme pommin tukikohtaan ja piilotettua sen oikealle alueelle.

"Rodriguez" meni aidan yli pommi selkäänsä sidottuna. Sain häneltä seuraavana päivänä radiosignaalin, jolla hän vahvisti, että hänen tehtävänsä oli onnistuneesti suoritettu. Sillä välin me muut asetimme toisen pommimme District of Columbiaan, jossa se räjähtäessään pystyy tappamaan parisataatuhatta mustaa, puhumattakaan muutamasta hallituksen virastosta ja kriittisestä osasta pääkaupungin kuljetusverkostoa.

Sain lopullisen käskyn kolmannesta pommista vasta tänään iltapäivällä. Se tulee Silver Springin alueelle täältä pohjoiseen - marylandilaisen juutalais-esikaupunkialueen keskustaan. Neljännen on tarkoitus mennä Pentagoniin, mutta turvatoimet ovat siellä niin tiukat, että en ole vielä keksinyt tapaa päästä edes lähelle koko paikkaa.

Minun on pakko tunnustaa, etteivät ajatukseni ole olleet ainoastaan työasioissa saavuttuani takaisin tänne. Katherine ja minä olemme pihistäneet aikaa Järjestön velvollisuuksistamme voidaksemme olla yhdessä. Emme kumpikaan olleet käsittäneet miten paljon merkitsimme toisillemme ennen kuin jouduimme eroon toisistamme jälleen tänä kesänä, niin pian vankilapakoni jälkeen. Sinä kuukautena, jonka vietimme yhdessä keväällä, ennen kuin minut lähetettiin Teksasiin ja sitten Coloradoon sekä lopuksi Kaliforniaan, meistä tuli niin läheiset kuin vain kaksi ihmistä suinkin voivat olla.

Katherinella ja muilla on ollut rankkaa sillä aikaa kun olin poissa, erityisesti heinäkuun 4. päivän jälkeen. He ovat olleet valtavan kahdesta suunnasta tulevan paineen alla. Järjestö on patistanut heitä armottomasti lisäämään jatkuvasti aktivismiaan, samaan aikaan kun kiinnijäämisen vaara poliittisen poliisin taholta on kasvanut joka viikko.

Systeemi turvautuu uusiin keinoihin taistelussaan meitä vastaan: Mittaviin talosta-taloon etsintöihin monien korttelien alueella yhtä aikaa; tähtitieteellisiin palkkioihin ilmiantajille; paljon tarkempaan siviiliväestön liikkumisen hallintaan. Monissa muissa osissa maata nämä tukahduttamistoimet ovat olleet paljon satunnaisempia ja ne ovat keskittyneet kokonaan niille alueille, joilla Systeemi ei ole pystynyt ylläpitämään yleistä järjestystä - varsinkin Miamin ja Charlestonin pommitusten aiheuttaman paniikin jälkeen. Mutta Systeemillä on vielä todella tiukka ote Washingtonista ja siellä on rankkaa.

Myöhään tänä iltapäivänä livahdimme ulos liikkeestä pariksi tunniksi ja menimme kävelylle. Kävelimme monen sotilasryhmän ohi, jotka olivat hiekkasäkeillä suojatuissa konekivääriasemissa virastorakennusten ulkopuolella; ohitimme savun tummentamat esikaupunkialueen metro-aseman jäänteet, aseman, johon Katherine oli omakätisesti laittanut dynamiittipommin vain kaksi viikkoa sitten; kuljimme läpi puistontapaisen alueen, jossa oli kaiutin asennettuna korkealle lyhtypylvääseen, joka pauhasi ilmoille kehotusta kaikille "oikein-ajatteleville kansalaisille" välittömästi ilmoittaa poliittiselle poliisille pienimmätkin merkit rasismista omissa naapurustoissaan tai työtovereidensa keskuudessa; ja siitä eräälle päätien sillalle Potomac-joen yllä, joka yhdistää Virginian District of Columbiaan. Sillalla ei ollut yhtään liikennettä koska se päättyi noin 50 jaardia ennen Virginian puoleista rantaa hajonneen betonin ja vääntyneiden tukirautojen sotkuiseen vyyhtiin. Järjestö oli räjäyttänyt sen heinäkuussa, eikä sen korjaamiseksi oltu vielä tehty mitään.

Siellä sillan päässä oli melko hiljaista, kuului ainoastaan kaukaisia poliisiauton sireenejä ja ajoittaista ylilentävän poliisihelikopterin ääntä. Juttelimme, syleilimme ja katsoimme hiljaa ympärillämme olevaa näkymää kun aurinko laski. Me ja kumppanimme olimme todella tehneet vaikutuksen maailmaan viimeisten kuukausien aikana - sekä tavallisten valkoisten esikaupunkimaailmaan Virginian puolella siltaa että Systeemin touhukkaaseen virastomaailmaan toisella puolella. Ja silti Systeemi on liiankin selvästi vielä elossa ympärillämme. Millainen ero Kalifornian tilanteeseen!

Katherine oli täynnä kysymyksiä siitä millaista elämä oli vapautetulla vyöhykkeellä ja minä yritin kertoa parhaani mukaan, mutta pelkäänpä, että pelkät sanat eivät riitä kertomaan siitä erosta miten tunnen kun olen täällä verrattuna siihen kun olin Kaliforniassa. Se on enemmänkin hengellinen asia kuin pelkästään poliittinen ja yhteiskunnallinen ero.

Samalla kun seisoimme juttelemassa lainehtivien aaltojen yläpuolella, kehomme painautuneina yhteen, maailman ympärillämme muuttuessa tummaksi, ryhmä nuoria neekereitä tuli toiselle sillanpätkälle Washingtonin puolelta. He alkoivat pelleillä neekereille tyypillisellä tavalla, parin heistä virtsatessa jokeen. Viimein yksi heistä huomasi meidät ja he kaikki alkoivat huudella ja tehdä rivoja eleitä. Ainakin minulle se korosti sitä eroa, jota en pystynyt sanoilla kertomaan.