LUKU II

18.9.1991. Nämä viimeiset kaksi päivää ovat olleet todellista virheiden komediaa ja tänään komediasta melkein tuli tragedia. Kun muut vihdoin onnistuivat herättämään minut eilen, löimme päämme yhteen ja mietimme mitä voisimme tehdä. Ensimmäinen asia, josta olimme samaa mieltä, oli aseistautua ja etsiä parempi piilopaikka.

Yksikkömme - eli siis me neljä - vuokrasi tämän asunnon väärällä nimellä melkein puoli vuotta sitten, jotta se olisi tarvittaessa käytössä (onnistuimme juuri ja juuri kiertämään uuden lain, joka vaatii isännöitsijää ilmoittamaan poliisille kaikkien uusien asukkaiden sosiaaliturvatunnuksen, aivan kuten pankkitiliä avattaessa). Koska olimme pysyneet poissa asunnosta aina tähän hetkeen asti, uskon, ettei poliittinen poliisi ole yhdistänyt meitä tähän osoitteeseen millään tavalla.

Mutta se on liian pieni asunto meidän asuttavaksemme, eikä se tarjoa yhtään yksityisyyttä naapureilta. Olimme liian innokkaita säästämään rahaa kun valitsimme tämän paikan.

Raha on nyt meidän suurin ongelmamme. Ajattelimme täyttää paikan ruualla, lääkkeillä, työkaluilla, varavaatteilla, kartoilla - jopa polkupyörällä - mutta unohdimme rahan. Kaksi päivää sitten, kun tuli tieto siitä, että he aloittavat pidätykset uudestaan, meillä ei ollut mitään mahdollisuutta nostaa rahaa pankista; oli liian aikaista aamulla. Nyt tilimme oli varmasti jo jäädytetty.

Joten meillä on vain ne rahat, jotka olivat taskuissamme: Yhteensä hieman yli 70 dollaria (Huomautus lukijalle: "Dollari" oli perus-rahayksikkö Yhdysvalloissa Vanhalla aikakaudella. Vuonna 1991 kahdella dollarilla pystyi ostamaan puoli kiloa leipää tai 250 grammaa sokeria) eikä minkäänlaista kulkuneuvoa, paitsi polkupyörä.

Suunnitelman mukaan olimme kaikki hylänneet automme, koska poliisit etsisivät niitä. Jos olisimme pitäneet auton, meille tulisi ongelmia yrittäessämme tankata sitä. Koska bensansäännöstelykorttimme ovat magneettiset ja niihin on koodattu sosiaaliturvatunnuksemme, kun tunkisimme sen tietokoneeseen bensa-asemalla, se näyttäisi estettyä kiintiötä ja ilmoittaisi välittömästi keskustietokonetta tarkkaileville poliiseille missä olemme.

Eilen George, joka on meidän yhteyshenkilömme Yksikkö 9:ssä, otti polkupyörän ja polki heidän luokseen selostaakseen tilanteemme. Heillä oli hieman parempi tilanne kuin meillä, mutta ei paljon. Heillä kuudella oli noin 400 dollaria, mutta he ovat sulloutuneet varsinaiseen rotankoloon, joka on Georgen mukaan vielä vähemmän tyydyttävä kuin meidän.

Heillä on neljä autoa ja kohtuullinen varasto bensaa, luulisin. Carl Smith, joka on heidän mukanaan, teki erittäin uskottavat väärennetyt rekisterikilvet kaikille autoille yksikössään. Meidän olisi pitänyt tehdä sama, mutta se on myöhäistä nyt.

He tarjosivat Georgelle auton ja 50 dollaria rahaa, jotka hän kiitollisena otti vastaan. He eivät halunneet antaa yhtään polttoainettaan, kylläkään, paitsi tankin täyteen siihen autoon, jonka antoivat meille.

Meillä ei siltikään ollut tarpeeksi rahaa toisen paikan vuokraamiseen, eikä tarpeeksi bensaa ajaaksemme asekätköllemme Pennsylvaniaan ja takaisin. Meillä ei ollut tarpeeksi rahaa ostaaksemme viikon ruokatarvikkeita kun varastomme tyhjenisi, ja se tulisi tapahtumaan noin neljän päivän sisällä.

Verkosto perustettaisiin kymmenen päivän sisällä, mutta siihen asti olisimme omillamme. Edelleen kun yksiköt liittyvät verkostoon, oletetaan, että ne ovat selvittäneet tarvikeongelmansa ja valmiit liittymään muun orkesterin mukaan taisteluun.

Jos meillä olisi enemmän rahaa, voisimme ratkaista kaikki ongelmamme, mukaan luettuna polttoaineongelmamme. Bensaa on aina saatavilla mustassa pörssissä, tietysti 10 dollarin gallonahintaan, melkein tuplahintaan siitä, mitä se maksaa bensa-asemalla.

Kypsyttelimme tilannettamme aina tähän iltapäivään asti. Sitten, pyrkien epätoivoisesti välttämään yhtään enempää ajantuhlausta, päätimme vihdoin mennä ulos ja ottamaan rahaa. Henry ja minä jäimme jäljelle, koska emme voineet riskeerata Georgen kiinni jäämistä. Hän on ainoa, joka tietää verkoston koodin.

Me annoimme Katherinen tehdä meille ensin melko hyvän naamioinnin. Hän on amatööriteatterissa ja hänellä on tarvikkeet ja tietotaito ihmisen ulkonäön muuttamiseen.

Minä olisin halunnut kävellä ensimmäiseen viinakauppaan, jonka löytäisimme, kolkata omistajan kivellä ja ottaa rahat kassakoneesta. Henry ei suostunut siihen. Hän sanoi, ettemme voisi käyttää keinoja, jotka ovat ristiriidassa periaatteidemme kanssa. Jos alamme riistämään kansaa rahoittaaksemme itseämme, meidät tullaan näkemään tavallisena rikollisjoukkona, huolimatta siitä, kuinka jalot tavoitteemme ovat. Vielä pahempaa, alamme itsekin nähdä itsemme samalla tavalla.

Henry katsoo kaikkea ideologiamme kautta. Jos jokin ei sovi siihen, hän ei halua olla missään tekemisissä sen kanssa.

Tavallaan se voi vaikuttaa epäkäytännölliseltä, mutta uskon, että hän on tavallaan oikeassa. Ainoastaan sillä, että tekee aatteestamme oikean uskon, joka ohjaa meitä päivästä toiseen, voimme ylläpitää sitä moraalista voimaa, jolla voitamme kaikki esteet ja koettelemukset tiellämme.

Joka tapauksessa, hän vakuutti minut siitä, että jos aiomme ryöstää viinakauppoja, meidän täytyy tehdä se yhteiskunnallisesti tiedostavalla tavalla. Jos aiomme murskata ihmisten päitä kivillä, heidän tulee olla sellaisia ihmisiä, jotka ansaitsevat sen.

Verratessamme keltaisten sivujen viinakauppojen listaa Pohjois-Virginian ihmissuhdeneuvoston kannattajajäsenien listaan, jonka oli meille näpistänyt sinne vapaaehtoistyöhön lähettämämme tyttö, päädyimme vihdoin Bermanin viina ja viini -kauppaan, jonka omisti Saul I. Berman.

Kiviä ei ollut saatavilla, joten aseistauduimme isoilla Ivory-saippuapaloilla, jotka oli laitettu pitkien ja lujatekoisten urheilusukkien sisään. Henry myös tunki puukon koteloineen vyöhönsä.

Pysäköimme noin puolentoista korttelin päähän Bermanin viinakaupasta, kulman taakse. Kun menimme sisään, kaupassa ei ollut yhtään asiakasta. Kassalla oli töissä kauppaa hoitava neekeri.

Henry pyysi neekeriltä pullon vodkaa korkealta hyllyltä tiskin takaa. Kun tämä kääntyi, täräytin häntä takaraivoon "Ivoryn erikoisella". Hän putosi hiljaa lattialle ja pysyi liikkumattomana.

Henry tyhjensi rauhallisesti kassalippaan sekä tupakkalaatikon tiskin alta, jossa suuremmat setelit olivat. Kävelimme ulos ja suuntasimme autolle. Saimme hieman yli 800 dollaria. Se oli sujunut yllättävän helposti.

Kolmen liikkeen päässä kadulla Henry pysähtyi yllättäen ja osoitti kylttiä ovessa: "Berman's Deli". Hetkeäkään epäröimättä hän työnsi oven auki ja käveli sisään. Yllättävän ja äkillisen impulssin yllyttämänä seurasin häntä sen sijaan, että olisin yrittänyt estellä.

Berman itse oli tiskin takana, huoneen perällä. Henry houkutteli hänet ulos sieltä kysymällä liikkeen etuosassa olevan tuotteen hintaa, jota Berman ei voinut nähdä selvästi tiskin takaa.

Kun hän kulki ohitseni, löin häntä niin lujaa takaraivoon kuin vain pystyin. Tunsin kuinka saippuapala mureni iskun voimasta.

Berman putosi lattialle huutaen suoraa kurkkua. Sitten hän alkoi nopeasti ryömiä kohti liikkeen perää huutaen niin lujaa, että kuolleetkin heräisivät. Olin täysin halvaantunut metelistä ja seisoin paikoilleni jähmettyneenä.

Mutta Henry ei. Hän hyppäsi Bermanin selkään, nosti pään tukasta ilmaan ja leikkasi nopealla liikkeellä hänen kurkkunsa auki korvasta korvaan.

Hiljaisuus kesti noin sekunnin. Sitten läski, irvokkaan näköinen nainen, noin 60-vuotias, todennäköisesti Bermanin vaimo, hyökkäsi ulos takahuoneesta heiluttaen lihakirvestä ja kirkuen korvia särkevää huutoa.

Henry heitti häntä kohti suuren purkin kosher-pikkelsiä ja osuikin hyvin. Hän putosi maahan pikkelsin ja rikkoutuneen lasin sataessa lattialle.

Henry tyhjensi seuraavaksi kassalippaan ja etsi toista tupakkalaatikkoa tiskin alta, löysi sen, ja kauhoi setelit ulos.

Havahduin transsistani ja seurasin Henryä ulos etuovesta samalla kun läski nainen aloitti jälleen kirkumisensa. Henry joutui pitämään minua kädestä estääkseen minua juoksemasta kulkiessamme jalkakäytävällä.

Meiltä kesti noin 15 sekuntia kävellä autolle, mutta se tuntui varmaan 15 minuutilta. Olin kauhuissani. Kesti yli tunnin ennen kuin lakkasin tärisemästä ja sain otteen itsestäni, jotta saatoin puhua änkyttämättä. Varsinainen terroristi!

Kaiken kaikkiaan saimme 1426 dollaria, tarpeeksi ostaaksemme elintarvikkeita meille neljälle yli kahdeksi kuukaudeksi. Mutta yksi asia päätettiin silloin ja siinä: Henryn pitää olla se, joka ryöstää jatkossa viinakaupat. Minulla ei ole tarpeeksi kanttia siihen, vaikka luulin, että pärjäsin hyvin aina siihen asti kunnes Berman alkoi kiljua.

19.9.: Katsellessani sitä mitä olen kirjoittanut, on vaikea uskoa, että kaikki tämä on todella tapahtunut. Aina kaksi vuotta sitten tapahtuneisiin aseratsioihin asti elämäni oli suunnilleen niin normaalia kuin kenellä tahansa voi näinä aikoina olla.

Jopa sen jälkeen kun minut pidätettiin ja menetin paikkani laboratoriossa, pystyin elämään melko normaalia elämää siinä kuin muutkin, tehden konsultointia ja erikoistöitä muutamalle tällä alueella olevalle elektroniikka-alan yritykselle. Ainoa epätavallinen asia elämäntavassani oli työni Järjestölle.

Nyt kaikki on kaoottista ja epävarmaa. Kun ajattelen tulevaisuutta, masennun. On mahdotonta tietää mitä tulee tapahtumaan, mutta on varmaa, etten voi ikinä palata siihen hiljaiseen, normaaliin elämään, joka minulla oli aiemmin.

Näyttää siltä, että se mitä kirjoitan, on päiväkirjan alku. Ehkäpä minua helpottaa kirjoittaa ylös mitä on tapahtunut ja mitkä ovat ajatukseni minäkin päivänä. Ehkä se saa asioita tarkennettua, johonkin järjestykseen, ja auttaa minua pitämään itseni kasassa ja tulemaan sinuiksi uuden elämäntavan kanssa.

On mielenkiintoista, miten kaikki se jännitys, jota tunsin ensimmäisenä yönä täällä, on poissa. Kaikki mitä tunnen nyt, on ymmärrystä. Ehkäpä huominen maisemanmuutos parantaa näkemystäni. Henry ja minä ajamme Pennsylvaniaan hakemaan aseitamme, kun George ja Katherine taas yrittävät löytää meille parempaa asuinpaikkaa.

Teimme tänään valmisteluja retkeämme varten. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti käyttää julkisia kulkuneuvoja matkaamme pieneen kaupunkiin nimeltä Bellefonte ja sitten patikoida kuusi mailia metsässä piilopaikallemme. Nyt kun meillä on auto, käytämme tietenkin sitä.

Laskimme, että tarvitsemme vain noin viisi gallonaa bensaa, siis sen määrän lisäksi joka oli jo tankissa, päästäksemme sinne ja takaisin. Varmuuden vuoksi ostimme kaksi viiden gallonan kanisteria bensaa taksifirmalta Alexandriasta, joka aina trokaa omista kiintiöistään.

Samalla kun säännöstely on kiristynyt viime vuosien aikana, on kasvanut myös kaikenlainen korruptio. Luulen, että suurin osa siitä mittavasta hallinnon lahjonnasta, jonka Watergate paljasti joitakin vuosia sitten, on vihdoinkin valunut alas tavallisen kadunmiehen tasolle. Kun ihmiset alkoivat nähdä, että isokenkäiset poliitikot olivat korruptoituneita, heistä tuli taipuvaisempia huijaamaan Systeemiä hiukan itsekin. Kaikki uusien säännöstelyjen byrokratia oli vain pahentanut suuntausta, samoin kuin ei-valkoisten määrän prosentuaalinen kasvu kaikilla byrokratian tasoilla.

Järjestö on ollut yksi tärkeimmistä tämän korruption kriitikoista, mutta nyt huomaan sen antavan meille tärkeän edun. Jos kaikki noudattaisivat lakia ja tekisivät kaiken sääntöjen mukaan, olisi maanalaisen ryhmän melkein mahdotonta olla olemassa.

Ei vain se, ettemme voisi ostaa bensaa, vaan ne tuhat muuta byrokratian estettä, joilla Systeemi kasvavalla tahdilla ympäröi kansalaisemme, olisivat ylitsepääsemättömiä meille. Kuten nyt on, lahjus paikalliselle viranomaiselle siellä tai muutama dollari tiskin alta virkailijalle tai sihteerille täällä sallii meidän kiertää monia säädöksiä, jotka muuten nostaisivat tien pystyyn edessämme.

Mitä lähemmäs Amerikan kansalaisten moraali menee banaanitasavaltojen moraalia, sitä helpompi meidän on toimia. Tietysti, koska jokainen odottaa käsi ojossa lahjusta, meillä tulee myös olla paljon rahaa.

Jos tarkastellaan asiaa filosofisesti, voidaan päätellä, että se on korruptio, ei tyrannia, joka johtaa hallitusten kaatamisiin. Vahvan ja voimakkaan hallituksen, vaikka olisikin kuinka sortava tahansa, ei tarvitse pelätä vallankumousta. Mutta korruptoituneen, tehottoman, epäterveen hallituksen, vaikka olisikin hyväntahtoinen, on aina varauduttava vallankumoukseen. Systeemi, jota vastaan taistelemme, on sekä korruptoitunut että sortava, ja meidän tulisi kiittää Luojaa korruptoituneisuudesta.

Se, että lehdet eivät kirjoita meistä mitään, on huolestuttavaa. Bermanin tapausta pari päivää sitten ei yhdistetty meihin, tietenkään, ja sille annettiin palstatilaa ainoastaan tämän päivän Washington Postissa. Sen kaltaiset ryöstöt, vaikka niissä olisi tappamista mukana, ovat niin yleisiä tänä päivänä, ettei niihin kiinnitetä sen enempää huomiota kuin liikenneonnettomuuksiin.

Mutta siitä, että hallitus käynnisti massiiviset etsinnät tunnettujen Järjestön jäsenien löytämiseksi viime keskiviikkona ja lähes kaikki meistä, yli 2000 henkeä, onnistuivat livahtamaan heidän sormiensa välistä ja katoamaan - miksi siitä ei ole mainintaa lehdissä? Uutismedia on läheisessä yhteistyössä poliittisen poliisin kanssa, luonnollisesti, mutta mikä on heidän strategiansa meitä vastaan?

Yksi pieni Associated Pressin artikkeli oli eilisen lehden takasivulla, jossa mainittiin yhdeksän "rasistin" pidätyksestä Chicagossa ja neljän Los Angelesissa keskiviikkona. Artikkeli kertoi kaikkien 13 pidätetyn kuuluneen samaan järjestöön, tietysti meidän, mutta enempää yksityiskohtia ei annettu. Mielenkiintoista!

Ovatko he hiljaa etsinnän epäonnistumisesta, etteivät häpäise hallitusta? Tämä ei ole ollenkaan heidän tapaistaan. Todennäköisesti he ovat hieman vainoharhaisia siitä, kuinka helposti väistimme etsinnän. Heillä voi olla pelko siitä, että huomattava osa väestöstä tuntee sympatiaa meitä kohtaan ja auttaa meitä, eivätkä he halua sanoa mitään mikä voisi rohkaista meitä sympatiseeraavia ihmisiä.

Meidän täytyy olla varovaisia tästä valheellisesta "toimitaan kuin ennenkin" -touhusta, ettei se johda meitä virheellisesti vähentämään valppauttamme. Voimme olla varmoja siitä, että poliittinen poliisi tekee kovasti töitä löytääkseen meidät. Tulee olemaan helpotus kun verkosto saadaan käyntiin ja voimme alkaa taas saamaan myyriltämme säännöllisiä raportteja siitä, mitä heillä on mielessään.

Sillä välin meidän turvallisuutemme on naamioitumisen ja väärennettyjen henkilöllisyyksiemme varassa. Olemme kaikki muuttaneet hiustyyliämme ja joko vaalentaneet tai tummentaneet ne. Olen alkanut käyttämään uusia laseja, joissa on paksut kehykset vanhojen kehyksettömien sijasta ja Katherine on vaihtanut piilolinssinsä silmälaseihin. Henry on käynyt läpi kaikkein radikaaleimman muutoksen ajamalla pois partansa ja viiksensä. Ja meillä kaikilla on melko uskottavat väärennetyt ajokortit, joskaan ne eivät toimi jos niitä verrataan valtion rekisteriin.

Aina kun joku meistä joutuu tekemään jotain samanlaista kuin ryöstöt viime viikolla, Katherine tekee nopean meikkauksen ja antaa väliaikaisen kolmannen henkilöllisyyden. Siksi hänellä on peruukkeja ja muovisia paloja, joita voidaan laittaa sieraimiin ja suun sisään, muuttaen näin koko kasvojen muodon ja jopa äänen. Ne eivät ole mukavia, mutta niitä sietää hyvin pari tuntia kerrallaan, aivan kuten minäkin voin olla ilman lasejani hetken jos on pakko.

Huomisesta tulee pitkä, raskas päivä.