LUKU XVII

20.4.1993. Kaunis päivä, levon ja rauhan päivä, hektisen viikon jälkeen. Katherine ja minä ajoimme vuorille varhain tänä aamuna ja vietimme päivän metsässä kävelleen. Oli viileää, kirkasta ja selkeää. Piknik-lounaan jälkeen rakastelimme pienellä niityllä avoimen taivaan alla.

Puhuimme monista asioista ja olimme molemmat onnellisia ja huolettomia. Ainoa varjo, joka lankesi onnemme päälle, oli Katherinen valitus joukosta kaupungin ulkopuolelle suuntautuneista matkoista, joille Järjestö minut oli hiljattain lähettänyt, vaikka olin ollut poissa vankilasta alle kuukauden. Minulla ei ollut rohkeutta kertoa hänelle, että tulevaisuudessa meillä tulee olemaan vielä vähemmän yhteistä aikaa.

Sain tietää sen itsekin vasta eilen. Kun raportoin majuri Williamsille eilen illalla palattuani Floridasta, hän kertoi minulle, että tulen matkustelemaan paljon seuraavien muutaman kuukauden aikana. En saanut häneltä kaikkia yksityiskohtia, mutta hän vihjasi, että Järjestö valmistautuu suurisuuntaiseen, maanlaajuiseen offensiiviin tänä kesänä. Ja minä tulen toimimaan eräänlaisena liikkuvana sotilasinsinöörinä.

Mutta tänään työnsin sen pois mielestäni ja vain nautin siitä, että olen elossa, vapaa ja kahdestaan ihanan tytön kanssa keskellä luonnon kauneutta.

Ajaessamme kotiin tänä iltana kuulimme radiosta uutisia, jotka kruunasivat täydellisen päivän: Järjestö oli iskenyt Israelin suurlähetystöön Washingtonissa tänään iltapäivällä. Parempaa päivää ei olisi voitu valita koko vuodesta tällaiselle operaatiolle.

Kuukausien ajan israelilainen kuolemanpartio, joka työskenteli heidän lähetystöstään käsin, oli poiminut väkeämme ympäri maata. Tänään tasoitimme tilit - hetkeksi.

Iskimme raskailla kranaatinheittimillä israelilaisten pitäessä cocktailkutsuja kuuliaisille palvelijoilleen Yhdysvaltain senaatista. Joukko israelilaisia virkamiehiä oli lentänyt paikalle tilaisuutta varten ja siellä täytyi olla yli 300 ihmistä, kun 4.2 tuuman kranaatinheittimemme alkoivat sylkeä TNT:tä ja fosforia heidän päälleen katon läpi.

Hyökkäys kesti vain kaksi tai kolme minuuttia uutisraportin mukaan, mutta yli 40 kranaattia osui lähetystöön, jättäen jäljelle pelkän karrelle palaneen rojukasan - ja vain kourallisen henkiinjääneitä! Niinpä meillä on täytynyt olla ainakin kaksi kranaatinheitintä työssä. Tämä vahvistaa sen mitä minulle kerrottiin viime viikolla uusista asehankinnoistamme.

Eräs kiehtova välikohtaus, josta uutisjutussa kerrottiin ja jonka sensorit jotenkin epäonnistuivat leikkaamaan pois ennen lähetystä, oli se, että lähetystön vartija oli murhannut ryhmän turisteja. Hyökkäyksen aikana israelilainen tuli juosten ulos sortuvasta rakennuksesta konepistoolin kanssa vaatteet tulessa. Hän huomasi ryhmän, jossa oli noin tusinan verran turisteja, kaikki naisia ja pieniä lapsia, ihmetellen tuhoa kadun toiselta puolelta. Kiljuen vihaansa alatyylisellä hepreankielellä tämä juutalainen avasi tulen heitä kohti, tappaen yhdeksän siihen paikkaan ja haavoittaen vakavasti kolmea muuta. Tietenkään poliisi ei asettanut häntä syytteeseen mistään. Päivänne on tulossa, juutalaiset, päivänne on tulossa!

Minun pitäisi mennä sänkyyn aikaisin tänä iltana ollakseni valmis pitkään päivään huomenna, mutta innostus saavutuksestamme tänään iltapäivällä tekee mahdottomaksi nukkua vielä. Järjestö on osoittanut jälleen mikä vertaansa vailla oleva ase kranaatinheitin on sissisodankäynnissä. Olen paljon innokkaampi nyt uudesta suunnitelmastamme Evanstonin suhteen ja minun on paras valmistautua pääsemään yli kaikesta mahdollisesta vastaanhangoittelusta Floridan professorimme taholta.

Viime lauantaina keskustellessani Henryn ja Ed Sandersin kanssa suunnitelmastani saada radioaktiivista materiaalia Evanstonin laitokseen he vakuuttivat minut, että kranaatinheitin voisi tehdä työn paremmin ja että meillä on nyt asiat hyvin sillä osastolla. Niinpä suunnittelin kuljetuspaketin uudelleen, muuttaen sen kävelykepistä 4.2 tuuman kranaatinheittimen kranaatiksi.

Korvaamme fosforin kolmessa kranaatissa radioaktiivisella saasteella. Kun olemme saaneet tähtäyksen kuntoon tavanomaisilla kranaateilla, ammumme kolme modifioitua kranaattiamme, jotka tietysti säädetään juuri saman painoisiksi.

Tällä toimintatavalla on kolme etua verrattuna alkuperäiseen suunnitelmaani. Ensinnäkin se on varmempi; on paljon pienempi mahdollisuus, että jotain menisi pieleen. Toiseksi, saamme kohteeseen noin kymmenen kertaa enemmän saastetta ja räjähdyspanokset kranaateissa tulevat levittämään sen paremmin kuin mikään muu, minkä voisimme toivoa voitavan ladata kävelykeppiin. Ja kolmanneksi, sen ei tarvitse olla itsemurhatehtävä. Voimme pitää "kuumat" kranaatit suojattuna siihen hetkeen asti kunnes ne ammutaan, joten kranaatinheitinryhmä ei altistu tappavalle annokselle säteilyä.

Suuri huolenaiheeni oli se, kykenisimmekö saamaan kranaattimme voimalan sisälle vai pelkästään katolle. Rakennus on niin raskaasti rakennettu, että epäilen niiden läpäisykykyä, edes viivetoimisilla sytyttimillä. Ed Sanders kuitenkin vakuutti minut siitä, että kunhan 4.2 tuumainen on tähdätty oikein ja asetettu lujasti paikoilleen, se saa kranaatit riittävällä tarkkuudella ja tarpeeksi matalla lentoradalla perille niin, että meillä tulee olemaan erinomainen osumatodennäköisyys generaattorirakennuksen rannan puoleiselle sivulle, joka on käytännössä yhtä suurta ikkunaa, kymmenen kerrosta korkea ja yli 200 jaardia leveä.

Aseistettuna tällä uudella suunnitelmalla menin puhumaan Harrisonille, floridalaiselle kemistillemme. Selitin hänelle, että hänen osuutensa hommasta on hankkia sopiva radioaktiivinen materiaali ja sitten erityisiä tilojaan käyttäen ladata se turvallisesti kranaatinheittimen kranaatteihin, jotka tuon hänelle.

Harrison sai kohtauksen. Hän valitti, että hän oli tarjoutunut hankkimaan Järjestölle vain pieniä määriä radionuklideja ja muita vaikeasti hankittavia materiaaleja. Hän ei halunnut joutua mukaan minkäänlaisen asemateriaalin varsinaiseen käsittelyyn ja hän vastusti erityisesti suunnitelmamme vaatimaa materiaalimäärää. Tässä maassa ei ole monia, jotka pääsevät käsiksi niin suureen määrään radioaktiivista materiaalia ja hän pelkää, että hänet voidaan jäljittää sen lähteeksi.

Yritin puhua hänelle järkeä. Selitin, että jos yritämme ladata kranaatit itse, ilman sellaisia suojattuja käsittelytiloja mitä hänellä on, yksi tai useampi meistä altistuu varmasti tappavalle annokselle säteilyä. Ja kerroin hänelle, että hän saa vapaasti valita radionuklidin tai sekoituksen eri radionuklideja, joka johtaisi vähiten epäilyjä häneen - kunhan se sopii meidän tarkoitukseemme.

Hän kuitenkin kieltäytyi jyrkästi. "Se ei tule kysymykseenkään", hän sanoi. "Se vaarantaisi koko urani."

"Tri. Harrison", minä vastasin, "Pelkäänpä, että ette ymmärrä tilannetta. Olemme sodassa. Rotunne tulevaisuus riippuu tämän sodan tuloksesta. Järjestön jäsenenä teillä on velvollisuus asettaa vastuunne yhteisiä pyrkimyksiämme kohtaan kaikkien henkilökohtaisten asioiden edelle. Olette Järjestön kurin alainen."

Harrison kalpeni ja alkoi änkyttää, mutta minä jatkoin hellittämättä: "Jos edelleen kiellätte pyyntöni, olen valmis tappamaan teidät tähän paikkaan." Itse asiassa olin aseeton, koska olin tullut liikelentokoneella, mutta Harrison ei tiennyt sitä. Hän nielaisi pari kertaa, sai taas äänensä takaisin ja sanoi tekevänsä minkä vain pystyy.

Kävimme uudelleen lukujamme ja vaatimuksiamme läpi ja päädyimme suuntaa-antavaan aikatauluun. Ennen lähtöäni vakuutin Harrisonille, että mikäli hänestä tuntuu, että tämä operaatio laittaa hänet liian suureen vaaraan jatkaa "laillisena", voimme tuoda hänet maan alle, kunhan hän on valmis. Hän on ilmeisesti vielä hyvin hermostunut ja onneton, mutta en usko hänen pettävän meitä. Järjestö on luonut hyvin korkeatasoisen uskottavuuden uhkauksilleen. Varmuuden vuoksi tulemme kuitenkin käyttämään toista kuriiria kun tulee aika ajaa modifioidut kranaatit Floridaan lastattaviksi ja tuotaviksi takaisin. Siihen ei tarvita mitään teknistä tietämystä.

En mielelläni esitä "kovista" ja uhkaile ihmisiä; se on minulle luonnoton rooli. Mutta minulla ei juuri ole sympatiaa sellaisia ihmisiä kohtaan kuin Harrison, ja olen varma, että mikäli hän ei olisi suostunut yhteistyöhön, olisin käynyt hänen kimppuunsa ja kuristanut hänet paljain käsin. Luulenpa, että on paljon ihmisiä, jotka ajattelevat pelaavansa fiksusti pitämällä huolta itsestään ja antamalla meidän ottaa kaikki riskit ja tehdä kaikki likainen työ. He luulevat voivansa poimia työmme hedelmät kanssamme jos voitamme, eivätkä he häviä mitään jos me häviämme. Niin asian laita on ollut useimmissa muissa sodissa ja vallankumouksissa, mutta en usko, että se onnistuu tällä kertaa. Asenteemme on se, että ne joiden ainoa huolenaihe on nauttia elämästä näinä rodullemme koettelevina aikoina, eivät ansaitse elämää. Antaa heidän kuolla. Käydessämme tätä sotaa emme todellakaan tule murehtimaan heidän hyvinvoinnistaan. Tässä tulee yhä enemmän olemaan kyse siitä, että ollaan joko meidän puolella loppuun asti, tai meitä vastaan.

25.4. New Yorkiin ainakin viikoksi. Siellä keitellään useampia asioita, jotka vaativat huomiotani. Bisnesten Floridassa pitäisi olla kunnossa siihen mennessä kun palaan ja mikäli näin on, minulle tulee toinen reissu Chicagoon, tällä kertaa autolla. Jutkut kiljuvat toden teolla hyökkäyksestä lähetystöönsä. He keskittyvät uutismediassa paljon enemmän tähän hyökkäykseen kuin hyökkäykseen Capitolia vastaan tai FBI:n rakennuksen pommittamiseen. Televisio käy päivä päivältä pahemmaksi, yhä enemmän ja enemmän vanhaa "kaasukammio" -propagandaa, joka on toiminut niin hyvin heidän hyväkseen menneisyydessä. He todella repivät hiuksia päästään ja ihokkaitaan riekaleiksi: "Oy, veh, kuinka me kärsimmekään! Kuinka meitä vainotaan! Miksi annoitte tämän tapahtua meille? Eikö kuusi miljoonaa riittänyt?" Mitä törkeää viattomuuden teeskentelyä! He ovat siinä niin hyviä, että mekin melkein nyyhkytämme heidän mukanaan. Mutta kumma kyllä, sen israelilaisen vartijan tekemää yhdeksän turistin murhaa ei ole enää mainittu. No, hehän olivat pelkkiä ei-juutalaisia!

Yksi odottamaton hyöty meille tästä lähetystöoperaatiosta on ollut todella suuri riita mustien ja heidän juutalaisten patruunoidensa välillä. Aivan puhtaasti sattumalta hyökkäys tehtiin kolme päivää ennen sitä päivää, joka oli koko maassa asetettu "lakko tasa-arvon puolesta" -päiväksi - yksi noista jättimäisistä mediatapahtumista, ihmisoikeusneuvostojen ohjaamaa teatteria, joissa piti järjestää "spontaaneja" mielenosoituksia useammassa suurkaupungissa, mustien ja valkoisten kansalaisten liittyessä yhteen vaatimaan hallitusta murtamaan viimeiset raja-aidat rotujen välillä ja takaamaan mustille "täyden tasa-arvon".

Mutta sitten viime torstaina, päivä sen jälkeen kun teimme iskun israelilaisia vastaan, isot pojat neuvostoissa - juutalaiset, tietysti - peruivat koko jutun. He päättivät, ettei heillä ole varaa jakaa median valokeilaa mustien kanssa ennen kuin he ovat saaneet lypsettyä tarpeeksi omaa "marttyyriuttaan" lähetystöiskussa ja otettua siitä kaiken irti.

Muutama militanteimmista mustien johtajista, jotka olivat käyttäneet paljon aikaa tasa-arvolakon valmisteluihin, eivät nähneet asiaa tällä tavalla. He ovat jo pitkään olleet katkeria siitä tärkeilevästä tavasta, jolla juutalaiset manipuloivat ja käyttävät hyväkseen koko "tasa-arvo" -liikettä omia päämääriään varten ja tämä oli heille viimeinen pisara. Oli vihaisia syytöksiä ja vastasyytöksiä, jotka kulminoituivat lauantaina juutalaisten kotinekru numero 1:n, Kansallisen ihmisoikeusliiton nimellisen "puheenjohtajan", antaessa lehdistölle haastattelun, jossa tuomitsi juutalaiset herransa. Tästä eteenpäin, hän sanoi, ihmisoikeusneuvostot eivät tule tunnustamaan juutalaisten vaatimusta vähemmistöstatuksesta. Heitä tullaan kohtelemaan aivan kuten valkoista enemmistöä eivätkä he enää nauti immuniteettia rikostutkinnalta ja rangaistukselta "rasismista".

Hän lensi pois virastaan ennen kuin huomasikaan, tietysti, ja hänen tilalleen tuli paremmin sisäsiistiksi oppinut musta, mutta maito on jo maassa. Kaduilla vaeltelevat mustien "apulaisten" joukkiot ovat saaneet kuulla asiasta ja voi sitä itse itsensä valinneen heimon jäsentä, joka joutuu heidän käsiinsä. Useampia on jo kuollut "kuulusteluissa" vain parin viime päivän aikana. "Tomit" tulevat lopulta saamaan militantimmat ja katkerimmat veljensä takaisin ruotuun, mutta sillä aikaa Izzy ja Sambo ovat toden teolla toistensa kurkuissa, kynsin ja hampain, ja sitä on ilo katsoa.

6.5. On mukava olla taas kotona, vaikkakin vain päivän. New York oli kuitenkin kiinnostava! Näin siellä enemmän taisteluvälineitä kuin olin ikinä voinut kuvitella olevan käytössämme.

Yksi erikoistuneista yksiköistämme New Yorkissa on hankkinut kaikenlaisia sotilastarvikkeita ja varastoinut niitä. Vierailuni tarkoitus oli katsastaa, minkä tyyppisiä sotilaslaitteita oli saatavilla, millä minulle voisi olla käyttöä erikoisaseiden ja sabotaasilaitteiden suunnittelussa ja rakentamisessa, jotta voin esittää suosituksia tulevaisuuden hankintaprioriteeteista.

Minua oli lentokentällä vastassa tyttö, joka ajoi minut putkialan tukkuliikkeen varastoon uskomattoman likaiselle teollisuus- ja varastoalueelle Queensissa, lähellä East Riveriä. Jätteitä, vanhoja sanomalehtiä ja tyhjiä viinapulloja oli levällään joka puolella. Meidän piti navigoida monien hylättyjen, puhtaaksi ryöstettyjen ja ruostuvien autonrunkojen ympäri, jotka lähes tukkivat kapean kadun, ennen kuin tyttö lopulta ajoi pienelle ja mutaiselle pysäköintialueelle korkean sinkkiaidan taakse.

Hän koputti teräksiselle ovelle, jossa luki "vain henkilökunnalle", ja meidät päästettiin pian synkkään ja pölyiseen varastohuoneeseen, joka oli täynnä putkiliitoskappaleilla täytettyjä laareja. Siellä hän luovutti minut iloiselle nuorelle miehelle, noin 25-vuotiaalle, joka oli pukeutunut rasvaisiin haalareihin ja kantoi lehtiötä. Hän esitteli itsensä vain "Richardiksi" ja tarjosi minulle kupin kahvia epäilyttävän näköisestä sähkölaitteesta toisessa päässä oven lähellä olevaa pitkää tiskiä.

Sitten menimme vanhalla ja liitoksissaan natisevalla tavarahissillä rakennuksen toiseen kerrokseen. Kun astuimme ulos hissistä, haukoin henkeäni yllätyksestä. Valtavassa matalakattoisessa huoneessa, joka oli joka sivultaan yli sata jalkaa, oli valtavia kasoja kaikenlaisia sotilasaseita, mitä vain kuvitella saattaa: Automaattikiväärejä, konekiväärejä, liekinheittimiä, kranaatinheittimiä ja kirjaimellisesti tuhansia laatikoita ammuksia, kranaatteja, räjähteitä, sytyttimiä, raketteja ja varaosia. En tiedä miten lattia jaksoi kannatella sitä kaikkea.

Huoneen yhdessä nurkassa työskenteli neljä miestä ja yksi nainen kahden pitkän penkin ääressä loisteputkivalojen alla. Yksi mies hioi sarjanumeroita automaattikivääreistä, jotka hän otti yksi kerrallaan noin 50 kappaleen pinosta muiden öljytessä ja uudelleen kootessa kiväärejä ja sitten huolellisesti pakatessa ne suureen lämminvesivaraajan säiliöön, josta oli otettu yläosa pois. Näin noin tusinan verran suuria laatikoita lähellä, joissa oli muita lämminvesivaraajia.

"Tällä tavalla me varastoimme ja kuljetamme aseita", Richard selitti. "Poistamme sarjanumerot vain tehdäksemme viranomaisille vaikeammaksi päätellä mistä saamme tavaran, siltä varalta, että he koskaan löytävät mitään siitä. Ja kunhan lämminvesivaraajat lähtevät täältä, ei ole mitään keinoa millä ne voitaisiin jäljittää meihin. Tekaistut lähetyslistat, jotka laitamme laatikoihin, on koodattu niin, että ne kertovat meille mitä sisältö on. Tulet huomaamaan, että monia meidän melko erikoisista lämminvesivaraajistamme on asennettu melko monen taisteluyksikkömme päämajaan itärannikolla, mutta lähetämme niitä joka puolelle maata."

Vaeltelin lähes huumaantuneena asekasojen välissä. Pysähdyin kattoon asti ulottuvan pinon viereen, jossa oli suuria, oliivinvärisiä laatikoita. Jokaisen laatikon kylkeen oli leimattu sanat: "Kranaatinheitin, 4.2 tuumaa, M 30, kokonainen", ja sen alle "Bruttopaino 700 paunaa".

"Mistä saitte nämä?", minä kysyin. Muistin kaiken työn mitä olimme tehneet puolitoista vuotta sitten modifioidessamme vain yhden kranaatinheittimen, joka sekin oli hyvin antiikkinen.

"Nämä tulivat viime viikolla Fort Dixistä", Richard vastasi. "Väki yhdessä yksiköistämme aivan Trentonin ulkopuolella maksoi mustalle huoltokersantille tukikohdassa 10 000 dollaria kuorma-auton varastamisesta nuo tavarat sen lavalla sekä niiden tuomisesta meille. Sitten he toivat ne tänne kaksi kerrallaan lava-auton perässä."

"Me saamme tänne materiaalia yli tusinasta eri tukikohdasta ja asevarikolta New Yorkissa, New Jerseyssä ja Pennsylvaniassa. Katso, mitä saimme viime kuussa Picatinnyn asevarikolta", hän sanoi, heittäen syrjään pressun, joka peitti läheistä lieriömäisten esineiden pinoa.

Menin lähemmäksi tutkimaan niitä. Ne olivat kovapahvisia putkia, noin kaksi jalkaa pitkiä ja viisi tuumaa läpimitaltaan. Jokainen sisälsi M329 -mallisen erittäin tuhovoimaisen kranaatinheittimen kranaatin. Niitä täytyi olla ainakin 300 kappaletta siinä yhdessä pinossa.

Richard jatkoi selittämistään: "Ennen oli niin, että uudet aseemme salakuljetettiin ulos sotilastukikohdista yksi kerrallaan, oman väkemme toimesta, joiden asemapaikka oli siellä. Viime aikoina olemme kuitenkin vaihtaneet mustien sotilaiden palkkaamiseen tavaran kaappaamiseksi meille kuorma-autolasteittain. Emme aina saa juuri sitä mitä haluamme tällä tavalla, mutta saamme sitä paljon enemmän."

"Olemme asettaneet pari peitehenkilöä, jotka esittävät olevansa mafian laittomien vientiaseiden ostajia. Väkemme tukikohdissa ohjaa ostajat asevarastoalueista vastuussa olevien mustien luo. Riittävästä summasta rahaa he kävelevät tiehensä koko tukikohta mukanaan meidän hyväksemme. Heidän täytyy vain jakaa osa antamistamme rahoista muutaman vartiopalveluksessa olevan 'soul-veljensä' kanssa."

"Tästä on meille useampia etuja. Ensinnäkin mustien on helpompaa näpistää tavara jäämättä kiinni. Poliittinen poliisi ei vahdi heitä niin tarkkaan kuin valkoisia sotilaita, ja mustilla on jo valmiina organisoituja verkostoja kaikissa tukikohdissa renkaiden, bensiinin, ampumatarvikkeiden ja muun tavaran varastamiseksi ja myymiseksi, mille vain on siviilikysyntää. Se myös sallii meidän asepalveluksessa olevan väkemme keskittyä pääasiaan, joka on toisten valkoisten sotilaiden värvääminen ja vahvuutemme rakentaminen armeijan sisällä."

Käytin loppupäivän käymällä läpi kaiken huoneessa ja luetteloimalla sitä mielessäni. Lähtiessäni otin näytteitä parista tusinasta erityyppisiä nalleja, sytyttimiä ja muita tarvikkeita mitä halusin kokeilla. Tämä taas tarkoitti sitä, että minun piti palata taaksepäin.

Tilanne armeijassa on kaksipiippuinen. Kun yli 40 prosenttia väestä armeijassa ja lähes yhtä paljon muissa asevoimien haaroissa on mustia, moraali, kuri ja tehokkuus ovat järkyttävän huonossa jamassa. Se tekee meille valtavan paljon helpommaksi varastaa aseita ja värvätä, erityisesti urasotilaiden parissa, jotka eivät pidä siitä, mitä heidän asevoimilleen on tehty.

Siitä on myös meille pelottava vaara pitkällä tähtäimellä, koska tulee päivä, jolloin meidän täytyy tehdä siirtomme armeijan sisällä. Kun niin monet mustat ovat aseissa, siitä tulee väkisinkin verilöyly. Kun siivoamme mustia pois ja uudelleenorganisoimme asevoimia, maa tulee olemaan käytännössä puolustuskyvytön.

No, luulenpa että niin on suunniteltukin.