28.11.1991. Tänä iltana tapahtui jotain huolestuttavaa, jolla olisi voinut olla meille kaikille kohtalokkaat seuraukset. Autolastillinen nuoria narkkareita yritti murtautua rakennukseemme täällä, ilmeisesti ajatellen, että se oli hylätty, ja jouduimme hankkiutumaan eroon heistä kaikista sekä heidän autostansa. Tämä on ensimmäinen kerta kun jotain tällaista on tapahtunut, mutta paikan hylätty ulkoasu voi houkutella lisää samanlaisia ongelmia tulevaisuudessa.
Olimme kaikki yläkerrassa syömässä kun auto ajoi pysäköintialueelle ja aiheutti hälytyksen. Bill ja minä menimme pimennettyyn autotalliimme alakerrassa ja poistimme esteen tirkistysreiän edestä, jotta saatoimme nähdä, keitä ulkona oli.
Auto oli sammuttanut valonsa, ja yksi matkustaja tullut ulos kokeilemaan oveamme. Sitten hän alkoi repiä irti lautoja, jotka oli naulattu ovilasin päälle. Toinen nuori tuli ulos ensimmäisen avuksi. Emme voineet nähdä heidän piirteitään pimeässä, mutta kuulimme heidän puheensa. He olivat ilmeisesti neekereitä, ja ilmeisesti aikoivat tulla myös sisälle, tavalla tai toisella.
Bill yritti muuttaa heidän aikeitaan. Esittäen parhaimman ghettoaksentti-imitaationsa, hän huusi oven läpi: "Hei, mies, tää mesta o varattu. Lähe menee."
Kaksi mustaa hyppäsi yllättyneinä pois ovelta. He alkoivat kuiskailla toisilleen ja kaksi muuta hahmoa liittyi heihin autolta. Sitten alkoi dialogi Billin ja yhden mustan kanssa. Se meni suunnilleen näin:
"Veli, ei me tii'etty, et tääl o joku. Me ollaa vaa ettimäs mestaa mis tehä fiksit."
"No nyt tiiätte. Eli lähtekää menee!"
"Hei veli, miks oot nii vihamieline? Päästä meiät sisää. Meil o kamaa ja muijia. Ootsä yksi?"
"En, en oo yksi, enkä haluu mitää kamaa. Teiän o vaan paree lähtee menee, mies". (Huomautus lukijalle: Amerikan neekereiden murre sisälsi monia erityisiä termejä liittyen huumeiden käyttöön, joka oli endeemistä heidän keskuudessaan loppuun asti. "Kama" tarkoitti heroiinia, opium-johdannaista, joka oli erityisen suosittua. "Tehdä fiksit" tarkoitti heroiinin ruiskuttamista suoneen. Niin neekereiden huumeriippuvuus kuin suuri osa heidän murteestaankin levisi myös Amerikan valkoisen väestön keskuuteen valtion valvoman rodunsekoituksen aikana Vanhan aikakauden viimeisinä viitenä vuosikymmenenä).
Mutta Bill ei onnistunut yrityksessään karkottaa heitä. Toinen musta alkoi jyskyttää rytmikkäästi autotallin ovea, jankuttaen "avaa veli, avaa". Joku autossa laittoi radion päälle ja neekerimusiikki alkoi huutaa korvia särkevällä volyymilla.
Koska viimeinen asia mihin meillä oli varaa, oli kiinnittää poliisin tai jonkun viereisessä kuljetusliikkeessä olevan huomio tällä äänekkäällä näytöksellä, minä ja Bill teimme nopeasti suunnitelman. Aseistimme molemmat tytöt haulikoilla ja laitoimme heidät kahden laatikon taakse toisella puolella pajaa. Minä otin pistoolin, livahdin ulos takaovesta ja hiivin hiljaa toiselle puolelle rakennusta, jotta sain tunkeilijat tähtäimeen ulkopuolelta. Sitten Bill ilmoitti, "Okei, okei. Mä avaan oven sulle, mies. Sen ku ajatte vaa auton sisää". Billin alkaessa nostaa autotallin ovea yksi mustista meni takaisin autoon ja käynnisti moottorin. Bill seisoi toisella puolella ja piti päänsä alhaalla, jotta auton valot eivät osuisi hänen valkoiseen ihoonsa. Kun kaikki olivat sisällä, hän alkoi taas laskea ovea. Mustat autossa eivät kuitenkaan olleet ajaneet tarpeeksi pitkälle sisään oven laskeutua tarpeeksi alas, eikä kuljettaja välittänyt hänen käskystään ajaa eteenpäin vielä jalan verran.
Sitten yksi mustista, joka oli auton ulkopuolella, näki Billin tarkemmin ja nosti hälyn välittömästi. "Ei tää oo veli", hän huusi.
Bill laittoi pajan valot päälle ja tytöt tulivat ulos piilopaikoistaan minun livahtaessani sisään osittain suljetun oven alta. "Kaikki ulos autosta ja makuulle lattialle", Bill käski, repäisten auton kuljettajan puoleisen oven auki. "Ulos, neekerit, vauhtia!"
He katsoivat neljää itseään kohti osoittavaa asetta ja liikkuivat, vaikkakin protestoiden äänekkäästi. Kaksi heistä ei kuitenkaan ollut neekereitä. Kun he kaikki olivat levittäytyneet betonilattialle kasvot alaspäin, kaikki kuusi heistä, näimme, että meillä oli kolme mustaa miestä, yksi musta nainen - ja kaksi valkoista lutkaa. Ravistin päätäni inhosta nähdessäni kaksi valkoista tyttöä, joista kumpikaan ei näyttänyt olevan yli 18-vuotiaita.
Ei kestänyt kauaa päättää, mitä tekisimme. Meillä ei ollut varaa pitää meteliä ammuskelemalla, joten otin ison sorkkaraudan ja Bill tarttui lapioon. Aloitimme vastakkaisista päistä lattialla makaavaa ryhmää, tyttöjen suojatessa haulikoillaan. Työskentelimme nopeasti mutta tarkasti, yksi isku takaraivoon sai riittää heistä jokaiselle.
Siis jos ei oteta lukuun kahta viimeistä. Billin lapion terä halkaisi yhden mustan miehen kallon ja osui valkoisen tytön olkapäähän tämän vierellä, upoten tämän lihaan mutta aiheuttamatta kuolettavaa vammaa. Ennen kuin sain sorkkarautani mukaan viimeistelläkseni tytön, tämä pikku narttu pomppasi ylös kuin tykin suusta.
Olin työntänyt autotallin oven niin alas kuin mahdollista tultuani sisään, mutta se ei silti ollut kiinnittynyt kunnolla ja oli sen jälkeen noussut ylös noin kuusi tuumaa. Tyttö ryömi tämän kapean välin läpi ja suuntasi kadulle, minun tullessa noin kymmenen jaardia hänen perässään. Jähmetyin kauhusta nähdessäni valoa tulevan tummalle jalkakäytävälle juuri juoksevan tytön eteen. Suuri rekka oli kääntymässä kadulle viereiseltä pysäköintialueelta. Jos tyttö ehtisi kadulle, hän joutuisi rekan ajovaloihin eikä kuljettaja voisi olla näkemättä häntä.
Nostin pistoolini epäröimättä ja ammuin, pudottaen tytön välittömästi siihen paikkaan heinän peittämän aidan viereen, joka erotti pysäköintialueemme viereisen kuljetusliikkeen pihasta. Se oli onnekas laukaus, ei pelkästään vaikutukseltaan, vaan myös siksi, että kiihdyttävän rekan moottorin jyrinä peitti laukauksen tehokkaasti. Painauduin matalaksi ajotielle, kylmän hien peitossa, kunnes rekka oli kiitänyt kauas paikalta.
Bill ja minä lastasimme nuo kuusi ruumista mustien auton takakonttiin ja takapenkille. Hän ajoi sen pois, Carolin seuratessa meidän autollamme, ja jätti verisen rahdin parkkiin mustien suosiman ravintolan ulkopuolelle Alexandrian keskustaan. Antaa poliisin ottaa siitä selvää!
Työ uusien viestintävälineiden kanssa etenee melko hyvin. Tytöt laittoivat niin monta yksikköä kasaan tänään ennen illallista - ja illan ikäviä tapahtumia - etten pysynyt perässä säätämisen ja testaamisen kanssa, joka on minun osuuteni työstä. Jos minulla olisi parempi oskilloskooppi ja muutama muu instrumentti, voisin tehdä enemmän.
30.11. Ajatellessani lauantain tapahtumia, se mikä hämmästyttää minua on se, etten tunne mitään omantunnontuskia tai katumusta siitä, että tapoin ne kaksi valkoista huoraa. Puoli vuotta sitten en olisi voinut kuvitella itseäni kylmäverisesti teurastamassa teini-ikäistä valkoista tyttöä, olipa hän tehnyt sitten mitä tahansa. Mutta minusta on tullut paljon realistisempi elämän suhteen viimeaikoina. Ymmärrän, että nuo kaksi tyttöä olivat mustien kanssa vain siksi, että he olivat saaneet tartunnan liberalismin sairaudesta kouluistaan ja kirkoistaan ja Systeemin nuorille näinä päivinä suoltamasta muovisesta popkulttuurista. Voidaan olettaa, että jos heidät olisi kasvatettu terveessä yhteiskunnassa, heillä olisi ollut jotain rodullista ylpeyttä.
Mutta sellaiset pohdinnat eivät ole relevantteja kamppailumme nykyiselle vaiheelle. Ennen kuin meillä on käsissämme keinot parantaa tämä tauti, meidän täytyy käsitellä sitä muilla tavoin, aivan kuin pitää armotta karsia pois ja hävittää sairaat eläimet mistä tahansa laumasta, ellei haluta menettää koko laumaa. Nyt ei ole aikaa naiselliselle käsien vääntelylle.
Tämän oppitunnin toi meille kaikille perille voimakkaalla tavalla se mitä näimme televisiouutisissa tänä iltana. Chicagon ihmisoikeusneuvosto järjesti tänään valtavan "rasisminvastaisen" joukkokokouksen. Joukkokokoukselle esitetty tekosyy oli protestoida autollisen mustia "avustajia" ampumista seulaksi konekiväärillä perjantaina Chicagon keskustassa kirkkaassa päivänvalossa, jonka oletettavasti teki Järjestö. Tapauksessa kuoli vain kolme mustaa, mutta Systeemi tarttui siihen vaientaakseen valkoisten parissa ihmisoikeusneuvostoja ja heidän mustia gorillapartioitaan kohtaan itävän kiukun. Ilmeisesti nämä mustat "avustajat" olivat suorittaneet vielä järkyttävämpiä sikamaisuuksia puolustuskyvyttömiä valkoisia vastaan Chicagossa kuin mitä täällä.
Chicagon joukkokokous, jota kaikki joukkotiedotusvälineet Chicagon alueella kiivaasti promotoivat, käsitti lähes 200 000 mielenosoittajaa alkuvaiheessaan - yli puolet heistä valkoisia. Sadat erikoisbussit, jotka liikenneviranomaiset olivat käyttöön antaneet, toivat tapahtumaa varten ihmisiä kaikilta esikaupunkialueilta. Tuhannet Chicagon ihmisoikeusneuvoston käsivarsinauhoja pitävät nuoret mustat korstot rynnivät ylimielisesti valtavan väkijoukon läpi - "pitäen järjestystä".
Kokouksessa puhuivat kaikki tavanomaiset poliittiset- ja saarnastuoliprostituoidut, jotka esittivät hurskaita vaatimuksia "veljeydestä" ja "tasa-arvosta". Sitten Systeemi työnsi esiin yhden paikallisista Tomeistaan, joka piti tulisieluisen puheen "valkoisen rasismin pahuuden" liiskaamisesta lopullisesti. (Huomautus lukijalle: "Tom" oli viranomaisia tai juutalaisten etuja palveleva neekeri-nokkamies. Oman rotunsa massojen manipuloimisen asiantuntijoina he saivat hyvän maksun työstään. Jopa Järjestö palkkasi joitain "Tomeja" vähäksi aikaa Vallankumouksen loppuvaiheissa, kun haluttiin huuhdella miljoonia neekereitä ulos tietyiltä kaupunkialueilta siirtoleireihin minimaalisella valkoisten henkien menetyksellä).
Tämän jälkeen ihmisoikeusneuvostojen taitavat agitaattorit kiihottivat eri osia yleisöstä oikein kunnon veljeyshuumaan. Nämä karvaiset, kikkaratukkaiset pikku juutalaispojat megafoneineen todella osasivat hommansa. He saivat väkijoukon kiljumaan oikein himoiten kenen tahansa "valkoisen rasistin" verta, joka olisi niin epäonninen, että joutuisi heidän käsiinsä.
Väkijoukko aloitti marssinsa Chicagon keskustan läpi messuten "tappakaa rasistit" ja muuten veljellistä rakkauttaan ilmaisten. Mustat "avustajat" määräsivät jalkakäytävillä kävelevät shoppailijat, työläiset ja liikemiehet liittymään marssiin. Kaikki, jotka kieltäytyivät, hakattiin armotta.
Sitten mustien jengit alkoivat mennä marssireitin varrella oleviin kauppoihin ja toimistotaloihin, käskien megafoneja käyttäen kaikki ulos kadulle. Tavallisesti oli tarpeen potkia yksi tai kaksi niskoittelevaa valkoista tajuttomaksi veriseksi mössöksi ennen kuin loput tavaratalon tai rakennuksen aulassa olevista tajusivat asian ja liittyivät innoissaan mielenosoitukseen.
Väkijoukon paisuessa, ihmismassan lähetessä jo puolta miljoonaa henkeä loppua kohti, mustat käsivarsinauhoissaan kävivät vieläkin hyökkäävämmiksi. Jokainen väkijoukossa ollut valkoinen, joka näytti siltä, ettei messunnut tarpeeksi lujaa, saattoi joutua hyökkäyksen kohteeksi.
Oli monia erityisen pahoja tapauksia, joihin tv-kamerat innoissaan zoomasivat. Joku väkijoukossa aloitti huhun, että kirjakauppa, jota he lähestyivät, myi "rasistisia" kirjoja. Minuutin tai kahden sisällä usean sadan mielenosoittajan joukko - enimmäkseen nuoria valkoisia tällä kertaa - oli jo erkaantunut väkijoukosta ja kerääntynyt kirjakaupan luo. Ikkunat rikottiin ja mielenosoittajien ryhmät kaupan sisällä alkoivat heittää kourakaupalla kirjoja muille ulkona.
Kun raivon alkuhuuma oli purettu repimällä villisti kourakaupalla sivuja kirjoista ja heittelemällä niitä ilmaan, sytytettiin rovio jalkakäytävälle loppuja kirjoja varten. Sitten raahattiin valkoinen myyjä ulos kaupasta ja alettiin hakata häntä. Hän putosi jalkakäytävälle ja väkijoukko hyökkäsi hänen päälleen, talloen ja potkien. Televisioruudulta näkyi lähikuvaa näytöksestä. Valkoisten mielenosoittajien kasvot olivat vihan vääristämiä - vihan omaa rotuaan kohtaan!
Toinen tapaus, josta tv:n katsojille tarjoiltiin lähikuvaa, oli kissan tappaminen. Joku väkijoukossa huomasi suuren valkoisen kujakissan ja alkoi huutaa "ottakaa valkonaama-kissa kiinni!". Noin tusinan verran mielenosoittajia lähti kujalle onnettoman kissan perään. Kun he hetkeä myöhemmin ilmestyivät takaisin, pidellen kissan veristä raatoa, väkijoukon jäsenet, jotka olivat tarpeeksi lähellä nähdäkseen, päästivät ilmoille riemuitsevan huudon. Sulaa hulluutta!
On mahdotonta pukea sanoiksi sitä kuinka masentuneita me kaikki olimme Chicagon spektaakkelin jälkeen. Se tietysti oli joukkokokouksen järjestäjien toivekin. He ovat psykologian asiantuntijoita ja ymmärtävät täysin joukkoterrorin käytön pelottelutarkoituksiin. He tietävät, että miljoonat ihmiset, jotka vielä sisimmässään vastustavat heitä, tulevat nyt olemaan liian peloissaan avatakseen suitaan.
Mutta kuinka kansamme - kuinka valkoiset amerikkalaiset - voivat olla niin selkärangattomia, niin matelevia, niin halukkaita miellyttämään sortajiaan? Kuinka voimme värvätä vallankumouksellisten armeijaa sellaisesta roskasakista?
Onko tämä todella se sama rotu, joka käveli kuun pinnalla ja tavoitteli tähtiä 20 vuotta sitten? Kuinka pitkälle meidät on tuotu! Nyt on pelottavan selvää, että vuodattamatta hirveitä verivirtoja ei kamppailua, jossa olemme, ole mahdollista voittaa.
Autolastillinen raatoja, jotka jätimme Alexandriaan lauantaina, mainittiin lyhyesti paikallisuutisissa, mutta ei ollenkaan valtakunnallisissa uutisissa. Syy tähän asiasta vaikenemiseen ei epäilykseni mukaan ole se, että kuutosmurhat ovat käyneet liian tavallisiksi ylittääkseen uutiskynnyksen, vaan se, että viranomaiset tunnistivat asian rodullisen merkityksen ja päättivät olla kannustamatta ihmisiä matkimiseen.