LUKU I

16.9.1991. Tänään se vihdoin alkoi! Kaikkien näiden vuosien puhumisen ja pelkän puhumisen jälkeen olemme vihdoinkin tehneet ensimmäisen teon. Olemme sodassa Systeemiä vastaan, eikä se ole enää vain sanallista sotaa.

En voi nukkua, joten yritän kirjoittaa jotain niistä tunteista jotka vellovat sisälläni.

Täällä ei ole turvallista puhua. Kaikki seinät ovat melko ohuita, ja naapurit voivat ihmetellä myöhäiseen aikaan pidettävää kokousta. Ja sitä paitsi George ja Katherine ovat jo nukkumassa. Ainoastaan Henry ja minä olemme vielä hereillä, ja hänkin vain tuijottaa kattoon.

Olen todella kireänä. Olen niin hermostunut, että voin hädin tuskin pysyä aloillani. Ja olen aivan lopussa. Olen ollut hereillä puoli kuudesta asti aamulla kun George soitti ja varoitti pidätysten alkaneen, ja kello on nyt kuitenkin yli puolen yön. Olen ollut varuillani ja liikkeellä koko päivän.

Mutta samalla olen kiihtynyt. Olemme vihdoinkin toimineet! Sitä, kuinka kauan pystymme jatkamaan Systeemin uhmaamista, ei kukaan voi tietää. Ehkä se loppuu huomenna, mutta meidän ei pidä ajatella sitä. Nyt kun olemme aloittaneet, meidän täytyy jatkaa sen suunnitelman mukaisesti, jota olemme niin huolellisesti kehitelleet sitten kaksi vuotta tapahtuneiden aseratsioiden.

Mikä yllätys se oli meille! Ja kuinka se nöyryytti meitä! Kaikki ne patrioottien ylväät puheet, "hallitus ei tule ikinä viemään minun aseitani", eikä mitään muuta kuin nöyrää alistumista kun se tapahtui.

Toisaalta, ehkä meidän pitäisi olla helpottuneita siitä, että niin monella meistä oli omia aseita vielä silloin, melkein puolitoista vuotta sen jälkeen kun Cohenin laki oli kriminalisoinut yksityishenkilöiden tuliaseiden omistamisen Yhdysvalloissa. Ja vain siitä, että niin moni meistä uhmasi lakia piilottamalla aseensa niiden luovuttamisen sijaan johtui se, ettei hallitus voinut toimia rajummin meitä vastaan aseratsioiden jälkeen.

En ikinä unohda sitä kauheaa päivää: 9.11.1989. He koputtivat oveeni viideltä aamulla. En osannut epäillä mitään noustessani katsomaan kuka siellä oli.

Avasin oven ja neljä mustaa ryntäsi sisään asuntooni ennen kuin ehdin pysäyttää heidät. Yhdellä oli pesäpallomaila ja kahdella oli pitkät keittiöveitset työnnettyinä vöihinsä. Se, jolla oli maila, työnsi minut nurkkaan ja seisoi vartioimassa minua maila uhkaavasti kohotettuna samalla kun loput kolme alkoivat kääntää asuntoani ylösalaisin.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että he olivat varkaita. Tämän tyyliset murrot olivat yleistyneet aivan liikaa Cohenin lain voimaantulon jälkeen: mustien ryhmät tunkeutuivat valkoisten koteihin ryöstämään ja raiskaamaan, tietäen, että vaikka heidän uhreillaan olisi aseita, he eivät todennäköisesti uskaltaisi käyttää niitä.

Sitten tämä yksi, joka vartoi minua, vilautti jonkinlaista korttia ja ilmoitti, että hän ja hänen toverinsa olivat Pohjois-Virginian ihmisoikeusneuvoston "erikoisavustajia". Hän sanoi, että he olivat etsimässä tuliaseita.

En voinut uskoa sitä. Sitä ei yksinkertaisesti voinut tapahtua. Sitten näin, että heillä oli vihreät nauhat sidottuina vasemman käden ympärille. Kun he tyhjensivät lipaston laatikoita ja vetelivät matkalaukkuja komeroista, he jättivät huomioimatta sellaisia asioita, joita varkaat eivät jättäisi: minun upouusi parranajokoneeni, arvokas kultainen taskukello, maitopullo täynnä kolikoita. He etsivät tuliaseita!

Heti kun Cohenin lakiesitys meni läpi, kaikki me Järjestön jäsenet piilotimme aseemme ja ammuksemme paikkaan, josta niitä ei helposti löydettäisi. Minun yksikössäni olevat olivat huolellisesti öljynneet kaikki aseemme, sulkeneet ne öljytynnyriin, ja viettäneet yhden työteliään viikonlopun haudatessaan tynnyrin kahdeksan jalan syvyyteen paikkaan, joka on 200 mailin päässä metsässä läntisessä Pennsylvaniassa.

Olin kuitenkin pitänyt yhden aseen itselläni. Olin piilottanut .357 magnum-revolverini ja 50 patruunaa keittiön ja olohuoneen välisen oven karmiin. Irrottamalla kaksi löysää naulaa ja yhden laudan oven karmista saisin aseeni esiin noin kahdessa minuutissa jos sitä tarvitsisin. Olin ottanut aikaa.

Mutta poliisi ei ikinä löytäisi sitä. Eivätkä nämä kokemattomat mustat löytäisi sitä edes miljoonassa vuodessa.

Sen jälkeen kun nuo kolme, jotka suorittivat etsintää, olivat katsoneet kaikki selvät paikat, he alkoivat leikkelemään auki patjojani ja sohvien tyynyjä. Protestoin vahvasti sitä ja hetken harkitsin hanttiin laittamista.

Suunnilleen niihin aikoihin käytävältä kuului meteliä. Toinen etsintäryhmä oli löytänyt kiväärin sängyn alle piilotettuna nuoren parin asunnosta. Heidät molemmat oli laitettu käsirautoihin ja heitä saatettiin kovakouraisesti portaita kohti. Molemmilla oli päällään vain alusvaatteet, ja nuori nainen valitti kovaan ääneen, että hänen vauvansa jätettiin yksin heidän asuntoonsa.

Toinen mies käveli asuntooni. Hän oli valkoinen mutta harvinaisen tumma väriltään. Hänelläkin oli vihreä käsivarsinauha, ja hän kantoi salkkua sekä muistiota.

Mustat tervehtivät häntä kunnioittavasti ja raportoivat negatiivisesta etsintätuloksestaan: "Ei aseita täällä, herra Tepper".

Tepper juoksutti sormeaan alas nimien ja asuntojen listallaan kunnes tuli minun kohdalleni. Hän hymähti. "Tämä on paha kaveri", hän sanoi. "Hänellä on rasistinen menneisyys. Neuvosto on sakottanut häntä kahdesti. Ja hän omisti kahdeksan tuliasetta joita ei ikinä luovutettu".

Tepper avasi salkkunsa ja otti ulos pienen, mustan esineen, joka oli noin tupakka-askin kokoinen ja johon oli liitetty pitkä johto, jonka toinen pää oli kiinni elektronisessa laitteessa salkussa. Hän alkoi liikuttaa mustaa esinettä pitkin sivalluksin eteen ja taakse seinien päällä, samalla kun salkku piti tylsää, rutisevaa ääntä. Rutiseva ääni kiihtyi laitteen lähestyessä valokatkaisijaa, mutta Tepper todisteli itselleen, että muutos johtui metallisesta liitinrasiasta ja johtimista, jotka oli upotettu seinään. Hän jatkoi metodista etsintäänsä.

Hänen liikuttaessaan laitetta keittiön oven vasemman karmin yli rutina yltyi kaiken lävistäväksi kirkumiseksi. Tepper kurtisti kulmiaan innostuneesti, ja yksi neekereistä meni ulos tullen takaisin muutamaa sekuntia myöhemmin moukarin ja sorkkaraudan kanssa. Mustalta kesti alle kaksi minuuttia löytää aseeni.

Minulle laitettiin käsiraudat sen kummempia ilmoittamatta ja minut johdatettiin ulos. Kaiken kaikkiaan meitä pidätettiin neljä meidän talostamme. Vastakohtana nuorelle parille, neljännestä kerroksesta oli vanhempi mies. He eivät olleet löytäneet tuliaseita hänen asunnostaan, mutta he olivat löytäneet neljä haulikon patruunaa hänen komeronsa hyllyltä. Myös ammukset olivat laittomia.

Herra Tepperilla ja osalla hänen "apulaisistaan" oli useita etsintöjä vielä edessään, mutta kolme isoa mustaa pesäpallomailoilla ja veitsillä aseistettuina jätettiin vartioimaan meitä rakennuksen eteen.

Meidät neljä pakotettiin istumaan kylmällä katukivetyksellä monissa eri puolipukeisuuden asteissa yli tunnin ajan kunnes poliisin maija viimein tuli hakemaan meitä.

Muut talon asukkaat katselivat meitä uteliaina lähtiessään töihin. Me kaikki tärisimme, ja nuori nainen itki hillittömästi.

Joku mies pysähtyi kysymään mistä oli kyse. Yksi vartijoista selitti töykeästi, että me kaikki olemme pidätettyjä laittomien aseiden hallussapidosta. Mies tuijotti meitä ja pudisti päätään paheksuvasti.

Sitten musta osoitti minua ja sanoi: "Ja tuo yksi on rasisti". Edelleen päätään pudistellen mies jatkoi eteenpäin. Herb Jones, joka kuului ennen Järjestöön ja oli yksi niistä, jotka kovimpaan ääneen hokivat "he-eivät-ikinä-tule-saamaan-asettani" -litaniaa ennen Cohenin lakia, käveli nopeasti ohi, katsoen muualle. Hänenkin asuntonsa oli tutkittu, mutta Herbillä ei ollut aseita. Hän oli ollut käytännössä ensimmäinen ihminen, joka luovutti aseensa poliisille sen jälkeen kun Cohenin lakiesityksen läpi meneminen salli hänen sulkemisensa 10 vuodeksi vankilaan jos hän piti ne.

Se oli se tuomio, joka meitä neljää katukivetyksellä istuvaa odotti. Se ei kai kuitenkaan mennyt ihan niin. Syy siihen oli se, että ratsiat, joita pidettiin ympäri maata, tuottivat enemmän tulosta kuin mihin Systeemi oli varautunut: Yli 800 000 ihmistä pidätettiin.

Aluksi uutiset yrittivät kovasti muokata kansan mielipidettä tarpeeksi paljon meitä vastaan, jotta pidätykset pysyisivät voimassa. Se tosiasia, ettei maassa ollut tarpeeksi vankilasellejä, voitaisiin kiertää sillä, että meidät suljettaisiin piikkilangalla aidatuille alueille siihen asti, kunnes uudet vankilat valmistuisivat, lehdissä ehdotettiin. Hyytävän kylmässä säässä!

Muistan edelleen Washington Postin otsikon seuraavana päivänä: "Fasistis-rasistinen salaliitto murskattu - Laittomat aseet takavarikoitu". Mutta edes Amerikan aivopesty väestö ei voinut täysin hyväksyä ajatusta, että lähes miljoona heidän omia kansalaisiaan olisi värvätty aseistettuun salaliittoon.

Kun aina vain enemmän ratsioiden yksityiskohtia vuoti julkisuuteen, ihmisten levottomuus kasvoi. Yksi yksityiskohta ratsioista, joka vaivasi kansaa, ainakin suurinta osaa siitä, oli se, että ratsioiden tekijät välttivät neekereiden asuinalueita etsinnöissä. Ensin selitykseksi tarjottiin, että koska pääasiassa "rasisteja" epäiltiin aseiden piilottelemisesta, oli suhteellisen vähän tarvetta tutkia mustien koteja.

Tämän eriskummallisen selityksen logiikka hajosi kun selvisi, että monia ihmisiä, joita ei voinut kutsua "rasisteiksi" tai "fasisteiksi", oli tutkittu ratsioissa. Näiden joukossa oli kaksi huomattavaa liberaalin sanomalehden kolumnistia, jotka olivat aiemmin olleet aseiden vastaisen kampanjan nokkamiehiä, neljä mustaa kongressiedustajaa (jotka asuivat valkoisten alueella) sekä hyvin suuri joukko valtion virkamiehiä.

Lista niistä ihmisistä, jotka ratsattiin, oli, kuten myöhemmin ilmeni, koottu pääosin asekauppiaiden myyntilistoista, joita heidän oli ollut pakko pitää. Jos joku oli tuonut aseen poliisille Cohenin lain voimaantulon jälkeen, hänen nimensä vedettiin yli. Jos nimeä ei oltu vedetty yli, hän joutui ratsiaan marraskuun 9. päivänä, paitsi jos hän asui mustien asuinalueella.

Ja jotkut ihmiset ratsattiin olivatpa he ostaneet aseen kauppiaalta tai eivät. Kaikki Järjestön jäsenet ratsattiin.

Hallituksen lista epäillyistä oli niin suuri, että monia "vastuullisia" siviiliryhmiä otettiin apujoukoiksi ratsioihin. Luulen, että Systeemin suunnittelijat uskoivat, että heidän listoillaan olevat ihmiset olivat joko myyneet aseensa yksityisesti ennen Cohenin lakia tai olivat hävittäneet ne jollain toisella tavalla. Todennäköisesti he uskoivat pidätyksiä tulevan neljäsosan siitä määrästä, mitä niitä todella tuli.

Joka tapauksessa koko jutusta tuli niin nolo ja ontuva, että suurin osa pidätetyistä päästettiin vapaiksi viikon kuluessa. Tuota 600 samanlaisen kohtalon kanssani kokeneen ihmisen ryhmää pidettiin kolme päivää lukion liikuntasalissa Alexandriassa ennen kuin meidät vapautettiin. Noiden kolmen päivän aikana meille annettiin ruokaa vain kolmesti, emmekä saaneet nukuttua käytännössä ollenkaan.

Mutta meistä kaikista otettiin kuvat, sormenjäljet ja tiedot poliisin rekisteriin. Kun meidät vapautettiin, meille sanottiin, että olemme edelleen käytännössä pidätettyjä ja meidät voitaisiin hakea koska tahansa oikeudenkäyntiä varten.

Media jatkoi syytteiden nostamisen vaatimista vähän aikaa, mutta aiheen annettiin vähitellen kuolla. Itse asiassa Systeemi oli munannut jutun aika pahasti.

Muutaman päivän ajan olimme kaikki enemmän peloissamme kuin iloisia vapaudestamme. Monet jäivät pois Järjestöstä silloin ja siinä. He eivät halunneet ottaa enempää riskejä.

Muut pysyivät mukana, mutta käyttivät ratsioita tekosyynä tekemättömyydelle. Nyt kun patrioottinen osa väestöstä on riisuttu aseista, niin he väittivät, olemme kaikki Systeemin armoilla ja meidän täytyy olla varovaisempia. He halusivat, että lopetamme julkisen värväämisen ja "menemme maan alle".

Kuten ilmeni, heillä oli mielessään se, että Järjestö keskittäisi toimintansa "turvallisiin" toimiin, sellaisiin toimiin, jotka koostuisivat pääosin valittamisesta, mutta myös kuiskimisesta siitä, kuinka huonosti asiat olivat.

Militantimmat jäsenet taas kaivoivat esiin asekätköjämme ja päästivät terroritoimet Systeemiä vastaan valloilleen välittömästi, teloittaen liittovaltion tuomareita, sanomalehtien päätoimittajia, lainsäätäjiä ja muita Systeemin hahmoja. Heidän mielestään aika oli kypsä sellaiseen toimintaan, koska ratsioiden myötä voisimme voittaa kansan sympatian puolellemme sellaisilla kampanjoilla tyranniaa vastaan.

On vaikeaa nyt sanoa, olivatko militantit oikeassa. Henkilökohtaisesti uskon heidän olleen väärässä, vaikka laskin itseni heidän joukkoonsa siihen aikaan. Olisimme voineet yksinkertaisesti tappaa monia niistä olennoista, jotka olivat vastuussa Amerikan vaikeuksista, mutta uskon, että pidemmällä tähtäimellä olisimme hävinneet.

Ensinnäkin Järjestö ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi kurinalainen käymään terrorisotaa Systeemiä vastaan. Meidän joukossamme oli liian monta pelkuria ja hölösuuta. Vasikat, hölmöt, heikot ja vastuuntunnottomat ääliöt olisivat olleet meidän tuhomme.

Toisekseen olen nyt varma, että olimme liian optimistisia kansan mielialan suhteen. Se, minkä me virheellisesti tulkitsimme yleiseksi paheksunnaksi Systeemin ihmisoikeusrikkomuksia kohtaan ratsioiden aikana, olikin ennemmin pelkkä passiivinen levottomuuden aalto, joka johtui massapidätyksistä aiheutuneesta hässäkästä.

Heti kun media oli vakuuttanut kansan uudelleen siitä, etteivät he olleet missään vaarassa, koska hallitus vain tuhosi "rasisteja, fasisteja ja muita epäsosiaalisia aineksia" joilla oli hallussaan laittomia aseita, suurin osa rauhoittui taas ja palasi televisioidensa ja sarjakuvasivujensa pariin.

Kun aloimme havaita tämän, olimme lannistuneempia kuin koskaan ennen. Olimme luoneet koko suunnitelmamme, itse asiassa koko Järjestön, sille olettamukselle, että amerikkalaiset olivat luonnostaan tyranniaa vastaan ja kun Systeemistä tuli tarpeeksi tyrannimainen, heidät voisi johdatella sen tuhoamiseen. Olimme rankasti aliarvioineet sen, kuinka pahasti materialismi oli tuhonnut meidän kansalaisemme, samoin kuin sen, kuinka laajalti massamedia pystyi manipuloimaan heidän tunteitaan.

Niin kauan kuin hallitus pystyi jotenkin pitämään taloutemme hengissä ja pihisemässä, kansa voitiin saada hyväksymään kaikki törkeydet. Huolimatta jatkuvasta inflaatiosta ja asteittaisesta elintason laskusta suurin osa amerikkalaisista pystyy edelleen pitämään vatsansa täynnä, ja me joudumme myöntämään sen tosiasian, että on vain yksi asia, jolla suurimmalle osalle heistä on väliä.

Niin lannistuneita ja epävarmoja kuin olimmekin, aloimme luoda uusia suunnitelmia tulevaisuutta varten. Ensiksi päätimme ylläpitää julkisen värväämisen ohjelmaamme. Itse asiassa vahvistimme sitä ja teimme propagandastamme harkitusti niin provosoivaa kuin mahdollista. Tarkoituksena ei ollut ainoastaan värvätä uusia jäseniä sotilaallisella järjestäytymisellä, vaan samaan aikaan puhdistaa Järjestö kaikista harrastelijoista ja niistä, jotka vaan puhuivat.

Kiristimme myös kuria. Jokainen, joka myöhästyi sovitusta tapaamisesta kahdesti peräkkäin, erotettiin. Jokainen, joka ei pystynyt suorittamaan hänelle annettua tehtävää, erotettiin. Jokainen, joka rikkoi sääntöämme koskien Järjestön asioista lörpöttelemistä, erotettiin.

Olimme päättäneet saada aikaiseksi Järjestön, joka olisi seuraavalla kerralla valmis kun Systeemi antaisi tilaisuuden iskeä. Se häpeä epäonnistumisestamme toimia, todellakin, ettemme pystyneet toimimaan vuonna 1989, piinasi meitä ja pakotti meitä armotta. Se oli todennäköisesti suurin yksittäinen syy meidän haluumme saada Järjestön taistelukuntoon takana, kaikista esteistä huolimatta.

Toinen seikka, joka auttoi, ainakin minua, oli se jatkuva uhka joutua uudelleen pidätetyksi ja syytetyksi. Vaikka olisinkin halunnut antaa periksi ja liittyä tv:n ja koomikkojen seuraajien joukkoon, en voinut. En voinut tehdä mitään suunnitelmia "normaalia" siviilielämää varten, en voinut olla ikinä varma koska minua tultaisiin syyttämään Cohenin lain nojalla. (Perustuslain takeet nopeasta oikeudenkäynnistä tulkittiin tietysti uudelleen niin monesti, etteivät ne enää tarkoittaneet sen enempää kuin perustuslaillinen oikeus omistaa ja kantaa asettakaan).

Joten niinpä minä, ja tiedän tämän pätevän myös Georgeen, Katherineen ja Henryyn, heittäydyin varauksetta mukaan Järjestön työhön ja tein suunnitelmia ainoastaan Järjestön tulevaisuuden suhteen. Oma yksityiselämäni oli lakannut merkitsemästä mitään.

Sen, onko Järjestö todellisuudessa valmis, uskoisin meidän saavan selville tarpeeksi pian. Toistaiseksi kaikki näyttää kuitenkin hyvältä. Suunnitelmamme toisen vuoden 1989 kaltaisen massaratsian välttämiseksi näyttää toimivan.

Viime vuoden alussa aloimme soluttamaan lukuisia uusia poliittiselle poliisille tuntemattomia jäseniämme poliisin organisaatioon sekä useisiin puolivirallisiin organisaatioihin kuten ihmisoikeusneuvostoihin. He toimivat meidän ensivaroitus-verkostonamme ja muutenkin pitävät meidät tietoisina Systeemin suunnitelmista meitä vastaan. Olimme yllättyneitä siitä, kuinka helposti pystyimme perustamaan ja pyörittämään tätä verkostoa. Emme olisi ikinä pystyneet tekemään sitä J. Edgar Hooverin aikana.

On ironista, että samalla kun Järjestö on aina varoittanut kansaa poliisivoimien rodullisen integroinnin vaaroista, se onkin nyt osoittautunut oikeaksi siunaukseksi valepuvussa. "Tasavertaisten mahdollisuuksien" pojat ovat todella tehneet murskaavan kaunista työtä FBI:ssä ja muissa rikostutkimusvirastoissa ja sen seurauksena niiden tehokkuus on pohjalukemissa. Silti meidän on parempi olla käymättä liian itsevarmoiksi tai varomattomiksi.

Herranjumala! Kello on 04:00 aamulla. Pakko saada nukuttuakin vähän!