JÜRGEN GRAF:

Holokaust tarkastelussa - Silminnäkijöiden tiedot luonnonlakien kanssa vastakkain

OSA 2.

Muun todisteen puutteessa miljoonalukuisesta juutalaismurhasta esittävät joukkotuhoon uskovat sitaatteja Hitleriltä ja muilta natsijohtajilta, jotka uhkasivat tuhota juutalaiset. Mein Kampfin toisen osan viimeisessä kappaleessa lukee:

"Jos olisi sodan alussa ja sodan aikana kerrankin pistetty yhdellä kertaa kaksitoista-, viisitoistatuhatta tuommoista heprealaista kansanturmelijaa samanlaiseen myrkkykaasupilveen, jollaisia satojentuhansia kaikkien parhaiden meikäläisten työläisten kaikista kansankerroksista ja ammateista täytyi sodassa kestää, ei rintaman miljoonauhri olisi ollut turha."

Epäilemättä kohtalokas uhkaus! Kuitenkin yhteydestä, missä tämä on, ilmenee, kuten 12-15 tuhannen tekemisestä harmittomiksi, että Hitler ei pitänyt toivottavana tuhota juutalaisia kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan likvidoida marxilaiset johtajat (tosiaankin useimmiten juutalaisia), jotka hänen käsityksensä mukaan olivat syyllisiä Saksan tappioon ensimmäisessä maailmansodassa (Tikarinisku-legenda, Dolchstoß-legende).

Tuskin mistään historiankirjasta puuttuu viittausta Hitlerin puheeseen 30. tammikuuta 1939, missä diktaattori julisti:

"Jos kansainvälinen finanssijuutalaisuus Euroopan sisä- ja ulkopuolella koskaan onnistuisi syöksemään kansat taas uuteen maailmansotaan, lopputulos ei tulisi olemaan juutalaisuuden voitto, vaan juutalaisen rodun tuhoutuminen Euroopassa!"

Tämä on epäilemättä selvä tuhoamisella uhkaamista. Toki täytyy ajatella, että sotainen kielenkäyttö oli tyypillistä natsiliikkeelle, jonka täytyi heti alussa pitää puoliaan äärivasemmistoa vastaan. Sanoja, kuten "tuhota" ja "hävittää" tuli mieluusti kansallissosialistien huulilta. Vastaavanlaisia sitaatteja tuli myös joukoittain liittoutuneiden puolelta. Churchill sanoi samana päivänä, kun britit julistivat sodan, että sodan päämääränä oli "Saksan tuhoaminen". Ei kai kukaan uskonut, että Churchillin tarkoitus oli fyysisesti tuhota Saksan kansa. Sodassa tämänlaiset verenhimoiset lausunnot ovat melko yleisiä.

Kun tuhoamiseen uskovat käsittävät moiset sitaatit todistuksena tuhoamisesta, kohtaavat he ehdottoman ratkaisemattoman vastaväitteen. Jos heiltä kysyy, miksei ole olemassa yhtään asiakirjaa kansanmurhasta eikä yhtään joukkohautaa missä on holokaustin uhreja, niin he vastaavat, että saksalaiset tahtoivat salata rikoksensa maailmalta ja osittain tämän takia olisivat luopuneet asiakirjojen laatimisesta, osittain hankkiutuneet eroon ruumiista. Mutta saman tuhoamiseen uskovan mukaan olisivat natsijohtajat kainostelematta paasanneet kansanmurhasuunnitelmistaan maailmalle!

30. Nürnbergin oikeudenkäynnit

Koska joukkotuhosta ei ollut mitään todisteita - ei asiakirjoja, ei ruumiita, ei murha-aseita, ei yhtään mitään - ja ainoastaan Hitler-sitaatit olisivat aivan liian hento peruste niin vakavalle syytökselle, antoivat sodan jälkeen voittajat ja myöhemmin heidän saksalaiset marionetti-tuomioistuimensa tehtäväksi taikoa esiin todisteita tästä autiomaan kangastuksesta, miljoonien ihmisten kansanmurhasta, josta ei ollut pienintäkään jälkeä.

Nürnbergin oikeudenkäyntien tavoite oli todeta tämä maailmanhistoriallisesti ainutlaatuinen rikos, mikä saksalaisten väitetään tehneen, historialliseksi tosiasiaksi.

Tosin länsivallat eivät kavahtaneet fyysisen kidutuksen käyttöä (voi vain ajatella Rudolf Hössiä ja Dachaun vartiomiehiä), mutta useinmiten käytettiin hienostuneempaa taktiikkaa. Samalla kun joukkotuhoa käsiteltiin horjumattomana tosiasiana, olivat syyttäjät täysin kohtuullisia, kun kyseessä oli jonkun syytetyn henkilökohtainen syyllisyys; ainoastaan muutama näistä miehistä, joka istuivat syytettyjen penkillä, olivat alusta alkaen ilman mahdollisuuksia.

Näin saattoi niinkin tärkeä hahmo kuin varustusministeri Albert Speer selvitä hirttoköydestä myöntämällä joukkotuhon ja tunnustaa oman moraalisen osasyyllisyytensä siihen. Seuraavissa oikeudenkäynneissä toisen asteen natseja kohtaan käyttivät syytetyt yleensä menestyksellisesti taktiikkaa sysätä syyllisyytensä kuolleille tai kadoksissa olevien johtajien niskoille.

Lontoon sopimuksen 19. pykälän mukaan, jonka liittoutuneet laativat elokuussa 1945 ja joka toimi Nürnbergin oikeudenkäyntien perustana, ei tuomioistuin ollut sidottu todistesääntöihin. Kaikki todistusaineisto, jolla tuomioistuimen mukaan oli todistusvoimaa, oli sallittu. Sotilastuomioistuin pystyi hyväksymään raskauttavia todisteita ilman, että niiden uskottavuutta olisi pantu kokeeseen, ja syyttä hylkäämään todisteita, jotka olisivat voineet johtaa vapauttamiseen. Selkokielellä: pystyttiin mielivaltaisesti sepustamaan raskauttavaa aineistoa, ja yhtä mielivaltaisesti hylkäämään vapauttavaa aineistoa.

Lisäksi sopimuksen 21. artikla sanoo, että tuomioistuin ei yleisesti tunnetuista tosiasioista "vaadi mitään todisteita, vaan hankkii nämä tietoonsa virkateitse". Sen tuomioistuin päätti itse, mikä oli "yleisesti tunnettu tosiasia". Näin ollen olivat syytetyt syyllisiä jo heti alusta asti, koska joukkotuho ja ne muut rikokset, joista heitä syytettiin, olivat yleisesti tunnettuja tosiasioita. Näiden olosuhteiden vallitessa päästiin eroon vaivalloisesta todistelusta. Tuomarit olivat tehneet päätöksensä heti alussa.

Kuvan lähde: Maailmanhistorian pikkujättiläinen, WSOY, toim. Seppo Zetterberg

Se joka ei ole itse lukenut Nürnberg-asiakirjoja, voi pitää inhimillisesti mahdottomana tuottaa sellaisia hiuksianostattavia mielettömyyksiä, joita voittajat kohdistivat voitettuihin. Seuraavassa on ainoastaan kaksi esimerkkiä niistä hämmästyttävistä asioista, joista saksalaisia syytettiin Nürnbergissä. Ensimmäinen tulee Amerikan ja toinen Neuvostoliiton puolelta.

Vastoin yleistä mielipidettä, olisi saksalaisilla ja Hitlerillä ollut käytettävissään atomipommi, mutta sitä ei käytetty sodassa liittoutuneita vastaan, vaan ainoastaan juutalaisten murhaamiseen, mikä kaikki ilmenee seuraavasta dialogi-otteesta amerikkalaisen syyttäjä Jacksonin ja Albert Speerin välillä:

Jackson: "Ja eräitä kokeita ja tutkimuksia suoritettiin myös atomienergian saralla, eikö niin?"

Speer: "Ikävä kyllä emme olleet päässeet niin pitkälle, koska parhaat voimavaramme atomitutkimuksissa olivat muuttaneet Amerikkaan, olimme erittäin paljon jäljessä atomitutkimuksissa, ja meillä oli yhä vuosi tai kaksi vuotta matkaa, jotta olisimme voineet toteuttaa atominhalkaisun."

Jackson: "Minulle on luovutettu eräs selvitys yhdestä kokeesta, joka toteutettiin Auschwitzin läheisyydessä, ja tahtoisin mielelläni tietää, jos te olette kuulleet tästä puhuttavan tai tietäisitte jotain tästä. Tämän kokeen tarkoituksena oli nopean ja tehokkaan menetelmän kehittäminen, jolla voitaisiin nopeimmalla tavalla tuhota ihmisiä ilman, että tarvitsisi rasittua teloittamisesta, kaasuttamisesta ja polttamisesta. Minua on informoitu, että koe toteutettiin seuraavalla tavalla: Pienessä väliaikaisessa kylässä, joka oli rakennettu tätä tapausta varten, majoitettiin 20 000 juutalaista. Hiljattain keksityn tuhoamisaineen avulla tuhottiin nämä 20 000 ihmistä melkein silmänräpäyksessä ja sellaisella tavalla, ettei heistä jäänyt mitään jäljelle. Räjähdys aikaansai 400-500 °C lämpötilan ja hävitti ihmiset siten, ettei heistä jäänyt jäljelle mitään".

(Oikeudenkäynti ensisijaisia sotarikollisia vastaan kansainvälisessä sotaoikeudessa Nürnbergissä, 14. marraskuuta 1945 - 1. lokakuuta 1946, nauha XVI, istunto 21. kesäkuuta 1946.)

Neuvostosyytäjän mukaan saksalaiset murhasivat Sachsenhausenin keskitysleirissä ei yhtään vähempää kuin 840 000 venäläistä sotavankia seuraavalla tavalla:

Pienessä huoneessa oli 50 cm kokoinen reikä. Sotavanki asetettiin niska reikää kohti, ja yksi ampuja, joka oli reiän takana, ampui hänet. Tämä järjestely oli kuitenkin käytännössä riittämätön, koska ampuja ei usein osunut vankiin. Kahdeksan päivän jälkeen tehtiin uusi järjestely. Sotavanki asetettiin kuten aikaisemminkin seinää päin. Tämän jälkeen annettiin rautalevyn hitaasti liukua hänen päähänsä. Sotavanki sai vaikutelman, että hänen pituutensa tahdottiin mitata. Rautalevyssä oli pultti, joka laukaistiin, ja se iski vangin takaraivon sisään. Tämä kaatui kuolleena maahan. Rautalevyä käytettiin jalkapolkimen avulla, joka sijaitsi huoneen nurkassa (sama teos kuin edellä, nauha VII, istunto 13. helmikuuta 1946).

Niiden 840 000 sotavangin ruumiit, jotka murhattiin tällä tavalla, poltettiin syytösten mukaan neljässä siirrettävässä krematoriossa, jotka oli asennettu perävaunuihin. Ikävä kyllä ei poljinkäyttöistä takaraivonmurskauskonetta eikä niitä siirrettäviä krematorioita, joista jokainen pystyi polttamaan 210 000 ruumista hyvin lyhyessä ajassa, eikä myöskään mitään muuta fasistisista ihmeteoista esitetty tuomioistuimelle teknisenä todistusaineistona. Sen sijaan valanvannoneiden todistajien kirjallisia lausuntoja oli ylenpalttisesti. Vastaavanlaisten todisteiden hankkimiseen tarvittiin ainoastaan muutama kirjoituskone ja paljon, paljon paperia.

31. Länsisaksalaiset keskitysleirioikeudenkäynnit

Se, että saksan hallitus puoltaa tänä päivänä "natsirikollisten" oikeudenkäyntejä, vaikuttaa aluksi vaikealta ymmärtää: perusteet tälle ovat seuraavat:

Samoin kun DDR:n poliittiset rakenteet luotiin neuvostolaisten miehitysjoukkojen toimesta, muotoiltiin ne Liittotasavallassa läntisten miehittäjien valvonnassa, ennen kaikkea USA:n. Luonnollisesti amerikkalaiset huolehtivat, että se saksalainen osavaltio, jolle he olivat olleet kummeja, ei koskaan pääsisi johtavaan asemaan, jos se poikkesi tärkeissä kohdissa heidän linjastaan. Myöhemmin poliittinen järjestelmä on kehittynyt itsestään. Tämä on taipumus, joka on yleisen luontaista hierarkkisissa rakenteissa - kukaan, joka on julistautunut ateistiksi tai vapaa-ajattelijaksi, ei pääse kardinaaliksi roomalais-katoliseen kirkkoon.

Oletamme, että länsisaksalaiset kanslerit Adenauerista Schmidtiin uskoivat joukkotuhoamiseen ainakin suurimmalta osin, ja vaikkei tämä olisi ollutkaan tilanne, varoivat he tarkasti ilmaisemasta epäilyksiään. Kylmän sodan aikana oli Liittotasavalta ohjattu USA:n puoleen saadakseen suojan neuvostouhkaa vastaan. Mikäli Bonnissa hallitsevat olisivat epäilleet holokaustia tai luopuneet "sotarikosoikeudenkäynneistä", niin suurimmaksi osaksi sionistien kontrolloima USA:n lehdistö olisi reagoinut loputtomalla saksalaisvastaisella rummutuksella ja näin myrkyttänyt Bonnin ja Washingtonin välit. (Tässä voi muistella sitä, kuinka sionistit vuosien ajan mustamaalasivat Kurt Waldheimia avoimesti keksityillä sotarikoksilla. Silkasta pelosta tulla syytetyksi antisemiitiksi, ei kukaan läntinen valtiomies uskaltanut enää tavata Waldheimia, ennen kuin tsekki Vaclav Havel - kuten rohkea ja säädyllinen ihminen poikkeuksena politiikkojen joukossa - mursi kirouksen.)

Toisaalta tahtoi Liittotasavalta näiden oikeudenkäyntien toteuttamisella profiloitua ihanteellisena liittolaisena USA:lle ja todistaa demokraattisen puhtautensa. Toisaalta taas oikeudenkäynnit suorittivat tärkeää sisäpoliittista tehtävää. Uudelleen ja uudelleen osoitettiin natsihallinnon ainutlaatuinen julmuus sekä hyväksyttiin samalla parlametaristis-demokraattinen järjestelmä, jonka vikana oli se pieni kauneusvirhe, että se voitiin ainoastaan ottaa käyttöön liittoutuneiden voiton kautta. Lisäksi viemällä jokaiseen oikeudenkäyntiin lukuisia koululuokkia tahdottiin sammuttaa kaikki kansallistunteet ja omanarvontunteet nuoremmassa sukupolvessa ja näin ollen luoda hyväksyntä Bonnin politiikalle, joka edellytti täydellistä alistumista USA:n intresseille. Täten oikeudenkäynneillä oli oleellinen osa Saksan kansan "uudelleenkasvatuksessa"; ne myötävaikuttivat sodan jälkeisen järjestyksen lujittamiseen, jota myös Bonn puolusti ja joka nojasi kahteen dogmiin: siihen, että Saksa oli yksin syyllinen sotaan ja natsihallinnon maailmanhistoriallisesti ainutkertaiseen julmuuteen, josta selvimmän osoituksen sai holokaustista.

Kaikki tämä viittaa siihen, ettei oikeudenkäyntien tarkoituksena ollut selvittää yksittäisten henkilöiden syyllisyyttä, vaan olla luonteeltaan puhtaasti poliittisia. Tämän myötä ei tietenkään tarkoiteta sitä, että kaikki syytetyt olisivat olleet syyttömiä; epäilemättä heidän joukossa oli murhaajia ja kiduttajia. Silti oli kysymys siitä, kuka syytetyistä oli syyllinen ja kuka ei, täysin alempiarvoinen. Kukaan ei ollut kiinnostunut hahmosta syytetyn penkillä; he olivat vaihdettavia.

Se, että oikeudenkäynnit eivät menneet oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti, ilmenee jo siitä, ettei yhdessäkään niistä pyydetty lausuntoa murha-aseesta, kaasukammioista. Sellainen lausunto olisi ainoastaan todistanut joukkokaasutusten tekniset mahdottomuudet, ja koko joukkotuho olisi romahtanut kasaan korttitalon lailla.

Ainoat todistusaineistot olivat silminnäkijöiden kertomuksia. Kuten aikaisemmat keskitysleirivangit, tunsivat todistajat vihaa syytettyjä kohtaan, koska olosuhteet keskitysleireillä olivat ilman kaasukammioita ja järjestelmällisiä joukkomurhiakin usein erittäin kamalat. Näiden olosuhteiden vallitessa oli todistajille vastustamatonta syyttää syytettyjä, niiden oikeasti tekemien vääryyksien lisäksi myös muista, verrattomasti pahemmista. Heillä ei ollut mitään pelättävää, koska yhtäkään natsioikeudenkäyntien todistajaa ei koskaan syytetty väärästä valasta - ei edes Filip Mülleria, joka Auschwitz-oikeudenkäynnissä Frankfurtissa tokaisi, että yksi SS-mies oli heittänyt lapsen kiehuvaan ihmisrasvaan, joka krematoinnissa tippui kaasutettujen ruumiista; eikä myöskään toista todistajaa, joka kertoi, että kapot teloitusten välissä pitivät polkupyöräkilpailuja kaasukammioissa; vastaavanlaisiin urheilutapahtumiin olisi huone ollut erittäin sopiva, koska lattia oli vinossa, jotta kaasutettujen veri pääsi valumaan pois.

Miksi useimmat syytetyt myönsivät kaasukammioiden olemassaolon tai eivät edes kiistäneet niitä?

Samoin kuin Nürnbergin oikeudenkäynneissä, oli joukkotuhoaminen länsisaksalaisissa oikeudenkäynneissä historiallisesti todistettu tosiasia, josta ei saanut keskustella. Keskustella sai ainoastaan yksittäisten syytettyjen osallisuudesta murhatekoihin. Mikäli joku syytetty kiisti kaasukammioiden olemassaolon ja juutalaistuhon, saattoi hän itsensä täysin toivottomaan tilanteeseen ja riskeerasi saada tämän "jääräpäisyyden" takia erittäin ankaran tuomion. Näin lähes kaikki syytetyt valitsivat yhteisymmärryksessä asianajajiensa kanssa taktiikan olla kiistämättä kaasukammioiden olemassaoloa vaan ainoastaan oman osallisuutensa kaasutuksiin, tai jos todistajien lausunnot olivat liian musertavia, vetoamisen siihen että olivat toimineet käskyjen mukaan.

Yhteistyöhaluiset syytetyt saattoivat toivoa lieviä rangaistuksia, vaikkakin rikokset joista heitä syytettiin eivät koskaan olleet kovin hirvittäviä. Belzec-oikeudenkäynnissä 1965 tuomittiin ainut syytetty Josef Oberhauser osallisuudesta 300 000 murhaan, mutta hän selvisi naurettavan lievällä tuomiolla, 4 ½ vuotta kuritushuoneessa, eikä hänen täytynyt edes istua koko aikaa. Tämän lempeyden syy: Oberhauser kieltäytyi koko menettelyn ajan tekemästä minkäänlaista julkilausumaa. Toisin sanoen: syytetty ei kiistänyt syytettä, ja näin ollen länsisaksalainen oikeusistuin saattoi jälleen kerran voitonriemuisesti todeta, että syyllinen ei ollut kieltänyt joukkomurhia (Rückerl, s. 83-84). Auschwitz-oikeudenkäynnissä Frankfurtissa sai syytetty Robert Mulka, joka oli "todistettu" syylliseksi erityisen petomaisiin häpäisyihin, 14 vuoden rangaistuksen, jota kritisoitiin liian lieväksi. Jo neljän kuukauden kuluttua vapautettiin Mulka "terveyssyistä" - hän oli pelannut mukana "syytepelissä" ja myöntänyt kaasukammioiden olemassaolon. Se joka tätä ei tehnyt, ei voinut odottaa lempeyttä. Kurt Franz, syytettynä Treblinka-oikeudenkäynnissä, oli viettänyt armahdukseensa vuonna 1993 asti 35 vuotta kaltereiden takana, koska hän oli uppiniskaisesti kieltänyt virallisen Treblinka-kuvan. Hänen kanssasyytettynsä Suchomel, joka kertoi, että juutalaiset "marssivat kaasukammioihin alastomina ja hyvässä järjestyksessä", istui ainoastaan neljä vuotta.

Näin tuomittiin ja tuomitaan oikeudenmukaisesti "vapaimmassa saksalaisessa valtiossa kautta aikain". Tuomari tai yleinen syyttäjä, joka näissä olosuhteissa kovaan ääneen epäili joukkotuhoa ja kaasukammioita, tiesi kyllä, että hänen uransa oli peruuttamattomasti tuhottu. Siksi eivät säädylliset juristit koskaan ottaneet vastaan tuomarin- tai syyttäjänosaa sellaisissa oikeudenkäynneissä, vaan luovuttivat nämä tehtävät toisille. Edes lakimiehet eivät kyseenalaistaneet koskaan kaasukammioiden olemassaoloa, vaan ainoastaan heidän päämiehensä osuuden kyseessä oleviin murhiin.

Loistava esitys teemasta natsioikeudenkäynnit löytyy Wilhelm Stäglichin kirjan Der Auschwitz-Mythos neljännestä luvusta. Tämä on voimakkain luku muutenkin erinomaisessa kirjassa. Teoksensa lopussa Stäglich kommentoi Auschwitz-oikeudenkäynnin lopputulosta seuraavilla sanoilla:

"Tällä tavalla tuomion aikaansaaminen muistuttaa kaikkein kiusallisinta menettelytapaa, jota käytettiin keskiaikaisissa noitaoikeudenkäynneissä. Myös silloin oli tuttua sellainen, että varsinainen rikos oli ainoastaan jotakin mitä "oletettiin", koska sitä oli pohjimmiltaan mahdotonta todistaa. Myöskin sen ajan arvossapidetyimmät juristit... edustivat mielipidettä, että "vaikeasti todistettavissa rikoksissa" voitiin luopua objektiivisen asianlaidan tutkimisesta, jos "olettamiset" liittyivät kyseiseen asianlaitaan. Suhteessa todistettavissa oleviin syytöksiin kyöpelinvuorikäynneistä, haureudesta pirun kanssa ja vastaavista mielettömyyksistä, olivat keskiaikaiset tuomarit täysin samassa tilanteessa kuin 1900-luvun "valveutunut" tuomarikunta suhteessa kaasukammioihin. Heidän täytyi uskoa heitä, muuten he joutuisivat itse roviolle - kuten siirretyssä merkityksessä myös Auschwitz-tuomioistuimen tuomarit."

32. Frank Walus ja Ivan Demjanjuk.

Vuonna 1974 Simon Wiesenthal sai selville, että puolalaisperäinen amerikkalainen Frank Walus oli pyövelirenkinä saksalaisille ollessaan tehnyt todella häpeällisiä tekoja juutalaisia kohtaan. Näin ollen Walus vietiin oikeuteen. Ei vähempää kuin 11 valanvannonutta juutalaista todistajaa kertoi, että Walus oli murhannut vanhan naisen, nuoren naisen, useita lapsia ja yhden raajarikon petomaisella tavalla. Walus, eläkkeellä oleva tehdastyöläinen, otti 60 000 dollaria velkaa maksaakseen puolustuksensa. Hän onnistui lopulta saamaan Saksasta asiakirjoja, jotka todistivat, ettei hän koko sodan aikana ollut ollenkaan Puolassa vaan työskenteli baijerilaisella tilalla, jossa hänet vieläkin muistettiin "Franzlina". Näin syyte raukesi. Walus oli Wiesenthalin takia vararikossa, mutta pysyi vapaana miehenä. (Lähde: Hans Peter Rullmann, Der Fall Demjanjuk, Verlag für ganzheitliche Forschung und Kultur, 1987, sekä Mark Weber, "Simon Wiesenthal: Bogus Nazi Hunter", Journal of Historical Review, Vol 9, No. 4, Winter 1989/90.)

Ivan Demjanjuk, ukrainalaista syntyperää oleva Amerikan kansalainen, luovutettiin amerikkalaisten viranomaisten toimesta Israeliin, jolloin käytännössä lähes kaikkia oikeusvaltion periaatteita loukattiin. Israelissa hänet pistettiin oikeuden eteen "hirviönä Treblikasta". Laumoittain valanvannoneita todistajia kertoi, kuinka "Iivana Julma" oli riehunut Treblinkassa. Hän murhasi omakätisesti 800 000 juutalaista romuttamisvalmiin panssarivaunun pakokaasuilla. Hän leikkasi juutalaisilta korvat, mutta antoi ne kuitenkin takaisin kaasukammiossa. Hän leikkeli pistimellään ruumiista lihanpaloja. Hän viilsi raskaana olevilta naisilta vatsan auki pistimellään. Hän leikkasi juutalaisnaisilta rinnat irti miekallaan, ennen kuin he menivät kaasukammioon. Hän ampui, löi, pisti, kuristi ja piiskasi hengiltä juutalaiset tai antoi heidän hitaasti nääntyä nälkään. Näin Demjanjuk tuomittiin kuolemaan.

Samanaikaisesti israelilaiset oikeusasteet myönsivät, ettei ukrainalainen todennäköisesti koskaan ollut Treblinkassa. He harkitsevat nyt hänen syyttämistään joukkomurhista Sobiborin leirissä. Ainut todistusaineisto Demjanjukia vastaan on palvelustodistus Sobiborista, KGB:n väärennös. Kemiallisen analyysin mukaan se on tehty USA:ssa, paperissa on ainesosa, valokuvakemikaali, jota alettiin käyttää vasta 60-luvulla. Ongelmana on nyt, että suuret joukot valanvannoneita todistajia tunnisti Demjanjukin Treblinkan hirviöksi. Hänen tapauksensa osoittaa painotuksella, minkä verran todistuksilla on arvoa vastaavanlaisissa oikeudenkäynneissä. (Lähde: Rullmann, Der Fall Demjanjuk.)

33. Mitä "Holokaustista" selvinneet juutalaiset kertovat

Evas Geschichtessa (Wilhelm Heyne Verlag 1991) kertoo Eva Schloss, Otto Frankin tytärpuoli, kuinka hänen äitinsä vältti kaasukammion ihanalla kohtalon antamalla erivapaudella. Kappale päättyy seuraavilla sanoilla:

"Sinä yönä krematoriot paloivat tuntikausia, ja oranssinvärisiä leikkejä kohosi savupiipuista yönmustalle taivaalle." (s.113)

Vastaavanlaista löytyy lukuisista "selvinneiden kertomuksista". Savupiipuista tulevat liekit kuuluvat yksinkertaisesti holokaustiin. Jos vaan joku holokaustista selvinneistä tajuaisi vihdoinkin, ettei krematorioiden savupiipuista tule liekkejä!

Erittäin mauton legenda, joka putkahtaa esille useissa sellaisissa kertomuksissa, kertoo siitä ihmisrasvasta, joka valui ruumiista kun ne poltettiin ja jota käytettiin lisäpolttoaineena. Sonderbehandlungissa Filip Müller kirjoittaa:

"Murhainsinööri kiipesi yhdessä apulaisensa Eckhardin kassa alas yhteen niistä kuopista ja merkkasi maahan 25 - 30 cm leveän alueen, joka kulki keskellä ja pituussuunnassa. Tästä kaivettiin maa pois keskeltä molempia reunoja kohti niin, että saatiin heikosti kalteva ränni, jossa kuopassa poltettavien ruumiiden rasva valuisi, ja kerääntyisi kahteen säiliöön." (alkaen s. 207.)

Kysy krematorio-asiantuntijalta mitä mieltä hän on tästä! Tämä sanomaton kauhutarina on voittanut jalansijan myös yhdestä "vakavasta" kirjasta, Hilbergin (s. 1046). Sellaiset esimerkit saavat meidät selvästi ymmärtämään miten nämä "selviytyjien kertomukset" saivat alkunsa. Joku joka "selvisi holokaustista" tempaa vastaavanlaisen tarinan tuulesta, ja tämän jälkeen kaikki muut "selviytyneet" kirjoittavat tästä.

Tietysti voi Eva Schlossin tai Filip Müllerin kirja sisältää myös todenmukaisia kuvauksia. Kun sellaiset kirjailijat kuvailevat vaikeita työskentely-olosuhteita, hirvittäviä hygieenisiä oloja, nälänhätää, pahoinpitelyjä tai teloituksia, niin ne voivat pitää läpikotaisin paikkansa. Kaikissa tapauksissa ovat tiedot kaasukammioista ja suunnitelluista tuhoamistoimista keksittyjä.

Seuraavaksi on muutama kappale yhdestä holokaustin "objektiivisesta selvityksestä".

Elie Wiesel Babi Jarin verilöylystä Kielin ulkopuolella (jonka neuvostopropaganda keksi):

"Myöhemmin sain silminnäkijältä kuulla, että maa tärisi kuukausia ja verigeysireitä suihkusi aika ajoin maasta. (Paroles d'Etranger, Editions du Seuil 1982, s. 86)

Kitty Heart Aber ich lebessa Auschwitzin joukkomurhista:

"Omin silmin olin todistamassa murhaa, mutta ei yhden ainoan ihmisen murhaa vaan satojentuhansien ihmisten, viattomien ihmisten, jotka suurimmaksi osaksi pahaa aavistamatta vietiin suureen halliin. Se oli näky, jota ei koskaan pysty unohtamaan. Ulkona, matalaa rakennusta vasten, olivat tikapuut, jotka ulottuivat pienelle luukulle asti. Hahmo SS-univormussa kiipesi ripeästi ylös tikapuita. Ylhäällä mies puki kaasunaamarin ja hanskat päälle, piti tämän jälkeen luukkua auki oikealla kädellään, otti taskustaan pussin ja kaatoi nopeasti pussin sisällön, valkoista jauhetta, sisälle, jonka jälkeen hän nopeasti sulki luukun. Salamana hän oli jälleen alhaalla, heitti tikapuut nurmikolle ja juoksi paikalta kuin pahat henget olisivat olleet hänen perässään. Samalla hetkellä kuuluivat ne hirvittävät karjumiset, epätoivoiset kirkumiset, kun ihmiset ovat tukehtumaisillaan... Noin 5-8 minuutin kuluttua olivat kaikki kuolleet." (Siteerattu Stäglich, Auschwitz-Mythos, Grabert 1979, s. 198)

Valkoinen jauhe - joka on koostumukseltaan yhä täysin tuntematonta - vaikutti loppuvan Auschwitzista, koska SS katsoi olevansa pakotettu käyttämään muita murhamenetelmiä. Näin kuvailee Eugène Aroneanu omassa "objektiivisessa selvityksessään":

"800-900 metriä paikasta, jossa uunit sijaitsevat, nousevat vangit pieniin vaunuihin, jotka kiertävät kiskoilla. Auschwitzissa ne ovat eri kokoisia ja niihin mahtuu 10-15 ihmistä. Heti kun vaunu on täynnä, laitetaan se liikkeeseen kaltevalla pinnalla ja se rullaa täydellä vauhdilla alas erästä käytävää. Käytävän lopussa on seinä, ja sen takana uunin aukko. Heti kun vaunu osuu seinään, avautuu tämä automaattisesti. Vaunu kaatuu kumoon ja kippaa elävistä ihmisistä koostuvan kuormansa uuniin." (Aroneau, Camps de concentration, Office français d'édition 1945, s. 182)

Vastakohtana tälle "silminnäkijäkertomukselle" Zofia Kossakin vastaavassa, Du fond de l'abîme, Seigneur, kuvaillaan myös kaasukammioita, mutta hänen mukaansa Zyklon-B:tä ei "heitetty sisälle", vaan se nousi lattiassa olevasta reiästä:

"Kimeä pirinä, ja lattiassa olevista aukoista alkoi heti kohoamaan kaasua. Parvekkeelta, josta näki ovet, SS-miehet katselivat uteliaina kuolemaantuomittujen kuolinkamppailua, kauhua, kramppeja. Näille sadisteille se oli spektaakkeli, josta he eivät koskaan voineet saada tarpeekseen... Kuolinkamppailu kesti 10-15 minuuttia... Voimakkaat tuulettimet poistivat kaasun nopeasti. Erikoiskomennuskunta ilmestyi kaasunaamareissa, avasi ovet, jotka olivat sisäänkäyntiä vastapäätä, ja siellä oli ramppi, jossa oli pieniä vaunuja. Joukkue lastasi ruumiit vaunuihin, valtavalla kiireellä. Toiset odottivat. Ja silloin kävi usein niin, että kuolleista tuli jälleen eläviä. Tämä annostus vaikutti ainoastaan tainnuttavasti, ei tappavasti. Usein tapahtui niin, että vaunuilla olevat uhrit virkosivat... Nämä viilettivät alas ja tyhjensivät kuormansa suoraan uuniin." (Siteerattu R. Faurisson, Réponse à Pierre Vidal-Naquet, La vieille taupe 1982, s. 58/59).

Auschwitzissa tapahtui kummia myös kaasukammioiden ulkopuolella:

"Aika ajoin saapui myös SS-lääkäreitä krematorioon, useimmiten Hauptsturmführer Kitt ja Obersturmführer Weber. Sellaisena päivänä asiat sujuivat kuin teurastamossa. Ennen teloituksia tunnustelivat molemmat lääkärit samalla tavalla kuin eläintenkäsittelijät reisiä ja pohkeita vielä elossa olevilta miehiltä ja naisilta, löytääkseen "parhaat palat". Ampumisen jälkeen uhrit joutuivat pöydälle. Sitten lääkärit leikkasivat paloja vielä lämpimästä reisi- ja pohjelihasta ja heittivät ne vieressä olevaan säiliöön. Äskettäin ammuttujen lihakset liikkuivat vielä ja vetäytyivät kramppiin, tärisivät sangoissa ja pistivät nämä nykivään liikkeeseen." (Filip Müller, Sonderbehandlung, s. 74.)

Ukrainalaisten sietämättömästä käytöksestä Treblinkassa moitti Jankel Wiernik, holokaustista hengissä selvinnyt:

"Ukrainalaiset olivat jatkuvasti humalassa ja möivät kaikkea, jota olivat onnistuneet varastamaan leiristä, saadakseen lisää rahaa viinaan... Kun he olivat nautiskelleet ja olivat räkäkännissä, etsivät he muita huvituksia. Usein he valitsivat kauneimmat juutalaiset tytöt niistä alastomista naisista, jotka marssivat ohi, raahasivat heidät mukanaan parakkeihinsa, raiskasivat heidät ja toimittivat heidät sen jälkeen kaasukammioihin." (A. Donat, The Death Camp Treblinka, Holocaust Library 1979, s. 165)

Sitä, kuinka ne 800 000 tai vielä enemmän ruumista voitiin Treblinkassa tuhota jälkiä jättämättä, kuvailee useampi kirjailija. Tässä on ensiksi ote Jean-François Steinerin kirjasta Treblinka. Die Revolte eines Vernichtungslagers:

"Hän oli vaalea ja laiha, hänellä oli ystävälliset kasvot, hän käyttäytyi vaatimattomasti ja löysi itsensä eräänä aurinkoisena aamupäivänä pienen matkalaukkunsa kanssa tuonelan portin edestä. Hänen nimensä oli Herbert Floss ja hän oli ruumiidenpolttamisen asiantuntija...

Seuraavana päivänä ruumiit kasattiin, ja Herbert Floss paljasti salaisuutensa: ruumiskasan kokoonpano. Hänen kertomuksensa mukaan kaikki ruumiit eivät palaneet samalla tavalla. Oli olemassa hyviä ja huonoja ruumiita, tulenkestäviä ja tulenarkoja. Taito perustui hyvien käyttämiseen huonojen polttamiseksi. Hänen tutkimustensa mukaan - jotka hän oli ilmeisesti vienyt pitkälle - vanhat ruumiit paloivat paremmin kuin nuoret, lihavat paremmin kuin laihat, naiset paremmin kuin miehet ja lapset huonommin kuin naiset mutta paremmin kuin miehet. Näin ollen ilmeni, että vanhat lihavien naisten ruumiit olivat ideaalisia. Herbert Floss laitatti sellaiset sivuun, samoin kuin miesten ja lasten ruumiit. Kun oli kaivettu ylös ja lajiteltu lähes 1000 ruumista, siirryttiin pinoamiseen, jossa laitettiin parempi polttomateriaali alimmaiseksi ja kasattiin huonompi päälle. Bensiinikanisterit, joita Flossille tarjottiin, hän torjui ja pyysi sen sijaan polttopuita. Hänen näytöksestään täytyi tulla täydellinen. Polttopuut aseteltiin ruumiskasan halsterin alle pieniksi tulipesäkkeiksi, jotka muistuttivat leirinuotioita. Nyt oli kärsimysten hetki. Hänelle annettiin juhlallisesti tulitikkuaski. Hän kumartui ja sytytti ensimmäisen tulipesäkkeen, tämän jälkeen muut, ja sillä välin kun polttopuut asteittain muuttuivat liekeiksi, meni hän omalaatuiseen tapaansa toimitsijoiden luo, jotka odottivat vähän matkan päässä.

Liekit kohosivat yhä korkeammalle ja nuolivat ruumiita, aluksi hitaasti, mutta sen jälkeen polttavalla voimalla... Yhtäkkiä ruumiskasa oli ilmiliekeissä. Liekit ampaisivat korkeuksiin, ilmestyi savupilviä, kuului valtava räsähdys, kuolleitten kasvot vääristyivät tuskallisesti, liha katkesi. Helvetillinen näytelmä. Jopa SS-miehet seisoivat hetken kuin kivettyneet ja katsoivat mykkinä ihmettä. Herbert Floss loisti. Ruumiskokon leimahtaminen oli hänen elämänsä ihanin kokemus...

Sellaista tapahtumaa piti juhlia. Pöytä kannettiin esille, asetettiin vastapäätä ruumiskokkoa ja katettiin viina-, olut- ja viinipulloilla. Päivä lähestyi loppuaan, ja iltataivas vaikutti peilaavan ruumiskokon korkeita liekkejä kaukana tuolla horisontissa, kun aurinko laski tulenpunaisella loistolla.

Lalkan merkistä pamahtivat korkit, ja mahtava juhla alkoi. Ensimmäinen malja kohotettiin Führerille. Kaivinkonemiehistö oli palannut välineilleen. Kun SS-miehet karjuen kohottivat lasinsa, vaikutti siltä, että koneet olisivat saaneet elämän; mahtavilla liikkeillä ne kohottivat teräskäsivartensa taivaalle nykivään, värisevään Hitler-tervehdykseen. Se oli kuin merkki. Miehet kohottivat kymmenen kertaa käsivartensa ja joka kerta kajahti "Sieg-Heil". Elävät koneet vastasivat koneihmisten tervehdykseen, ja ilmassa raikui hurraahuutoja Führerille. Juhla jatkui niin kauan kunnes ruumiskokko oli palanut loppuun. Maljojen jälkeen laulettiin; kaikui villejä, hirvittäviä lauluja, vihantäyteisiä, kauhistuttavia lauluja; lauluja iänikuiselle Saksalle." (Steiner, Treblinka, Gerhard Stalling Verlag 1966, alkaen s. 294)

Natsien hämmästyttäviä pyroteknisiä valmiuksia kuvailee myös Vasili Grossman kirjassa Die Hölle von Treblinka (siteereattu Historische Tatsachen nr 44:n mukaan):

"Työskenneltiin päivin ja öin. Ihmiset, jotka olivat olleet mukana ruumiiden polttamisessa, kertoivat, että nämä uunit muistuttivat valtavia tulivuoria, joiden hirvittävä kuumuus poltti työläisten kasvoja, ja että liekit ulottuivat 8-10 metriin... Heinäkuun lopussa kuumuudesta tuli tukahduttava. Kun haudat avattiin, kaasua kohosi kuin valtavasta kattilasta. Hirvittävä löyhkä ja uunien kuumuus tappoi riutuneet ihmiset. Kun he kiskoivat esiin kuolleita, painuivat he itse kasaan, kuolivat ja tippuivat uunin halsterille."

Uskottava juutalainen holokaustista hengissä selvinnyt Jankel Wiernik ilahduttaa meitä lisäksi näillä pikanteilla yksityiskohdilla:

"Ruumiit upotettiin bensiiniin. Tästä koitui huomattavia kuluja, eikä lopputulos ollut tyydyttävä; miespuoliset ruumiit eivät tahtoneet yksinkertaisesti palaa. Heti kun lentokone ilmestyi taivaalle, keskeytettiin kaikki työt, ja ruumiit peitettiin lehdillä suojaksi lentokonepartioilta. Se oli kammottava näky, hirvein, mitä ihmissilmä koskaan oli nähnyt. Kun raskaana olevien naisten ruumiit poltettiin, vatsa halkesi, ja oli mahdollista nähdä kuinka sikiö paloi kohdussa... Gangsterit seisovat tuhkan vieressä ja tärisevät saatanallisissa naurunpuuskissa. Heidän kasvonsa hehkuvat puhtaasta pirunomaisesta ilosta. He kippistelevät vodkaa ja kaikkein halutuimpia väkijuomia, samalla kun he lämmittelevät tulen vieressä." (Donat, The Death Camp Treblinka, s. 170-171)

Selvitäkseen paremmin stressistä Treblinkassa, etsivät saksalaiset ja ukrainalaiset lievennystä musiikista. Holokaustin asiantuntija Rachel Auerbach kertoo:

"Kaunistellakseen murhaamisen monotoniaa saksalaiset perustivat juutalaisen orkesterin Treblinkaan... Tällä oli kaksi tarkoitusta: Ensiksi peittää mahdollisimman pitkälti kaasukammioihin ajettujen ihmisten huudot ja vaikerrus, ja toiseksi huolehtia leirimiehistön musikaalisesta viihdyttämisestä, joka koostui kahdesta musiikkia rakastavasta kansasta: saksalaisista ja ukrainalaisista." (Donat, s.44)

Siitä, kuinka Sobiborin joukkomurhat tapahtuivat, on Alexander Pechersky ottanut selvää ja kuvaillut Die Revolte von Sobiborissa:

"Ensisilmäyksellä vaikutti siltä, kuin olisi tullut aivan tavalliseen kylpyhuoneeseen: hanat kylmälle ja kuumalle vedelle, pesuallas... Heti kun kaikki olivat sisällä, ovet suljettiin äänekkäällä pamauksella. Katossa olevasta reiästä valui kiemurrellen mustaa ainetta..." (Siteerattu Mattognon mukaan, The Myth of the Extermination of the Jews)

Nykyhistorian mukaan ei Sobiborissa tehty 250 000 murhaa jollain raskaalla kiemurrellen valuvalla aineella, vaan moottoripakokaasuilla. Jälleen on yksi mahdottomuus korvattu toisella.

Meitä syytetään siitä, että meillä on taipumus esitellä epäluotettavia tekstejä? Siteeraa sitten jotakin uskottavaa silminnäkijälausuntoa kaasutuksista, edes yhtä ainoaa!

34. Missä ovat miljoonat "kadonneet"?

Revisionistien täytyy luonnollisesti kysyä itseltään, mitä tapahtui niille "kadonneille" juutalaisille, jos heitä ei kaasutettu, ja kuinka korkealle pitäisi juutalaisten sodan ja Hitlerin valta-alueen vainojen uhrien lukumäärä asettaa.

Hän, joka tässä odottaa tarkkoja lukuja, joutuu pettymään, sillä on mahdotonta esittää sellaisia. Riippumatta siitä, että vapaa tutkiminen estetään poliittisella tabulla, vaikeutetaan jokaista tutkimusta juutalaisten väestötilastoista lukemattomilla ansoilla: Kysymyksellä kuka on juutalainen (tänä päivänä, assimiloitumisen ja seka-avioliittojen aikakautena, ei enää ole mahdollista erotella juutalaisia ja ei-juutalaisia); Se tosiasia, ettei USA laske juutalaista väestöään; neuvostovallan ja sionististen tilastojen surullisen kuuluisa epäluotettavuus. Näin ollen on pakko tyytyä arvioihin.

Tärkein väestötieteellinen tutkimus juutalaisten kohtalosta toisessa maailmansodassa tulee saksalais-amerikkalaiselta Walter Sanningilta. Hänen uraauurtavassa teoksessaan The Dissolution of the Eastern European Jewry (Saksaksi julkaistu Garbert Verlagin toimesta nimellä Die Auflösung) Sanning toimii seuraavasti: hän tukeutuu lähestulkoon ainoastaan juutalaisiin ja liittoutuneiden lähteisiin ja hyväksyy ainoastaan saksalaisia todisteita, mikäli ne todistettavasti juontuvat antinatsien puolelta. Tiivistämme lyhyesti Sanningin tutkimukset koskien avainmaita Puolaa ja Neuvostoliittoa. Se joka on kiinnostunut yksityiskohdista tai muiden maiden tilastoista, saa tutkia kirjaa.

Usein puhutaan, että noin 3,5 miljoonaa juutalaista asui Puolassa 1939. Tähän lukuun tullaan kun vuoden 1931 jälkeen, jolloin oli viimeinen väestönlasku, joka antoi luvun 3,1 miljoonaa juutalaista, oletetaan tapahtuneen täysin epärealistista väestönkasvua ja ollaan välittämättä juutalaisten joukkomaastamuutosta. Vuosina 1931-1939 maasta muutti satojatuhansia juutalaisia taloudellisen hädän ja Puolan yhä aggressiivisemman antisemitismin vuoksi. Jopa Nykyhistorian Instituutti Münchenissä laskee, että noin 100 000 juutalaista muutti vuosittain maasta. Tämän vuoksi ei Puolassa ole voinut asua 2,7 miljoonaa juutalaista enempää vuonna 1939 (Sanningin laskelmien mukaan 2 633 000).

Näistä juutalaisista merkittävä osa asui niillä alueilla, jotka Neuvostoliitto miehitti syyskuussa 1939. Kun Hitler ja Stalin jakoivat Puolan, pakeni lisäksi satojatuhansia juutalaisia itään päin. Saksaan liitetyn Länsi-Puolan sekä myös Keski-Puolan, joka joutui Saksan alaisuuteen samalla tavalla kuin "Kenraalikuvernementti", alueilla jäljellä oli enää noin miljoona (Sanningin laskelmien mukaan alle 800 000!) juutalaista. Ne juutalaiset, jotka jäivät Saksan alaisuuteen, koottiin gettoihin ja tiesivät tämän vuoksi joutuvansa komennetuiksi pakkotyöhön. Myös ilman joukkotappoja ja kaasukammioita oli heidän kohtalonsa tarpeeksi hirvittävä. Rutto ja nälänhätä getoissa vaati kymmeniätuhansia uhreja.

Wehrmacht ylittää Puolan rajan 1.9.1939

Kun saksalaiset joukot marssivat Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, evakuoitiin suurin osa juutalaisista, virallisten Neuvostoliiton tietojen mukaan 80 %, ja heidät hajasijoitettiin joka puolelle jättiläisvaltiota. Tämä koski myös puolalaisia juutalaisia, jotka olivat vuodesta 1939 eläneet Stalinin piiskan alaisuudessa. Neuvostoliiton juutalaisista joutui tuskin paljoa yli 3/4 miljoonaa saksalaisen herruuden alle. Sota, Einsatzgruppenien joukkoampumiset sekä kotimaisen väestön pogromit vaativat korkean veriveron. Kuitenkin enemmistö juutalaisista selvisi hengissä.

Vuonna 1942 alkoivat saksalaiset lähettää juutalaisia kaikista hallitsemistaan maista valloitetuille alueille idässä. Tämä oli "juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu". Uudelleensijoitetut juutalaiset koottiin gettoihin. Näiden karkotettujen kohtaloa ei vieläkään ole tutkittu kovinkaan paljoa. Koska nämä muuttotoimenpiteet puhuivat myyttiä vastaan, ovat voittajavallat epäilemättä tuhonneet asiaan liittyvät asiakirjat tai ovat antaneet niiden hävitä myrkkykaappiin, eivätkä karkotettujen "eloonjäämiskertomukset" olleet tervetulleita, koska legenda Euroopan juutalaisuuden hävittämisestä tuhoamisleireissä olisi saanut pahan kolauksen. Kuitenkin myös tuhoamiseen uskovat myöntävät juutalaisten joukkokarkotukset Venäjälle; Gerald Reitlinger omistautuu aika yksityiskohtaisesti tälle kysymykselle Final Solution -teoksessaan. Se kuuluu holokaustin lukemattomiin ihmeisiin, että natsit ajankohtana, jolloin he olivat jo aikoja sitten päättäneet juutalaisuuden täydellisestä fyysisestä tuhoamisesta, lähettivät joukoittain juutalaisia tuhoamisleirien ohi, jotka kävivät ylikierroksilla, Venäjälle, ja antoivat heidän asettua sinne asumaan.

Karkotettujen lukumäärää ei pystytä toteamaan. SS-tilastotieteilijä Richard Korherrin mukaan heitä oli maaliskuuhun 1943 mennessä 1 873 000. Luonnollisestikaan Korherr-raportti ei ole ehdottoman luotettava.

Kirjassaan Die zweite babylonische Gefangenschaft Steffen Werner käsittelee juutalaisten asutusta Valko-Venäjällä. Vaikkakin kirja täytyy lukea varoen, latoo se aihetodisteita aihetodisteiden perään siitä, että erittäin suuri määrä juutalaisia lähetettiin Valko-Venäjän itäosaan ja he jäivät sinne sodan päätyttyä. Niistä puolalaisista juutalaisista, jotka joutuivat Neuvostoliittoon, jäi melko varmasti erittäin suuri osa jäljelle, kun he olivat Puolassa menettäneet kaiken omaisuutensa eikä heillä siellä ollut mitään tulevaisuudennäkymiä. Sitä paitsi Neuvostoliitto ajoi siihen aikaan juutalaisystävällistä politiikkaa; tämä muuttui vasta vähän ennen Stalinin kuolemaa. Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että länsi- ja keskieurooppalaiset juutalaiset olisivat vapaaehtoisesti jääneet Neuvostoliittoon pidemmäksi aikaa. Pidettiinkö useita siellä vasten tahtoaan? Kuinka monet kuolivat, kuinka monet palasivat kotiin ja jatkoivat siitä vaeltamista edelleen? Mitä tapahtui esim. niille tuhansille hollantilaisille juutalaisille, jotka Birkenaun ja Sobiborin kautta karkotettiin Venäjälle? Pelkkiä kysymyksiä ilman vastauksia! Tänään, lähes puoli vuosisataa sodan päättymisestä, on aika haudata kaasukammioälyttömyys ja näin tehdä loppu valtion määräämästä teeskentelystä, valehtelusta ja väärentämisestä, avata arkistot ja kannustaa rehelliseen historiantutkimiseen sen sijaan, että raahataan vakavia tutkijoita kuten Faurisson oikeuden eteen, kuten Leuchter- ja Rudolf-raportit, ja asettaa kirjat kuten Stäglichin Auschwitz-Mythos kiellettyjen kirjojen luetteloihin.

35. Hajaantuminen

Pian sodan päättymisen jälkeen muutti useita satoja tuhansia juutalaisia Palestiinaan, USA:n ja moniin muihin maihin. Kiehtovimpaan osaan Sanningin kirjassa kuuluu esitys näistä maastamuuttoaalloista. Sanning kertoo minkälaisten seikkailujen kautta useat juutalaiset pääsivät uusiin kotimaihinsa. Useat jäivät Kyprokselle tai Persiaan, kunnes he saavuttivat varsinaisen kohteensa; toiset oleilivat vuosia Marokossa tai Tunisiassa. Kaikki tiedot vahvistetaan virallisilla väestötilastoilla samoin kuin sitaateilla juutalaisten kirjailijoiden teoksista.

Saksalaisten miehittämillä alueilla Neuvostoliitossa laskee Sanning menetysten liikkuvan 130 000 kieppeillä ja eurooppalaisille valtioille menetyksen olevan jotain yli 300 000 ihmistä. Hän huomauttaa, että uhrien todellinen määrä voi olla oleellisesti pienempi tai muutamia satoja tuhansia suurempi. Meistä kakkosvaihtoehto vaikuttaa erittäin paljon todennäköisemmältä kuin ensimmäinen. Se on tosin erittäin epätodennäköistä, mutta kun tarkastellaan epätietoisuuksia, ei ole täysin poissuljettua, että juutalaisen kansan menetykset ihmishengissä Saksan alaisuudessa olisi noussut noin miljoonaan. Tästä luvusta Rassinier, revisionistinen pioneeri, lähti liikkeelle.

36. Luku kuusi miljoonaa

Mystinen luku kuudesta miljoonasta murhatusta juutalaisesta ilmestyi ensimmäisen kerran sionistipropagandassa jo vuonna 1942! 9. toukokuuta 1942 julisti Nahum Goldmann, myöhemmin Juutalaisen maailmankongressin presidentti, että niistä kahdeksasta miljoonasta juutalaisesta Hitlerin valta-alueen sisällä ainoastaan 2-3 miljoonaa tulisi selviämään sodasta hengissä. Myöhemmin vääristeltiin väestötilastoja, että päästiin edes osapuilleen lähelle toivottua lukua. Näin ollen historianväärentäjät toimivat seuraavasti:

- He ottavat huomioon valtavan maastamuuton ennen sotaa suurimmaksi osaksi ainoastaan Saksan ja Itävallan ollessa kyseessä.

- He eivät ota huomioon juutalaista maastamuuttoa, joka oli kaikkea muuta kuin surkeaa sodan aikana.

- He lähtevät liikkeelle niistä ensimmäisistä sodanjälkeisistä väestönlaskuista, jotka tehtiin vuonna 1946 tai 1947, eli sen jälkeen kun sadat tuhannet juutalaiset muuttivat Euroopan ulkopuolelle.

- He eivät tunnusta niitä neuvostojuutalaisten evakuointeja, jotka tehtiin saksalaisten saavuttua paikalle ja joka kiistattomasti vahvistetaan neuvostolähteistä, ja vaikenevat puolalaisten juutalaisten enemmistön paosta Neuvostoliittoon.

- Kaikki juutalaiset, jotka saksalaiset siirsivät Venäjälle ja jotka jäivät sinne, julistetaan murhatuiksi. Holokaustin uhreiksi lasketaan myös ne juutalaiset, jotka menehtyivät Stalinin karkotuksissa ja neuvostoliittolaisilla työleireillä, samoin kuin liittoutuneiden puolella sodassa kaatuneet juutalaiset sotilaat.

- Sellaisista hienouksista, kuten siitä, että negatiivinen kasvuluku oli seuraus siitä, että nuoret ihmiset muuttivat laumoittain pois, eivät tuhoamiseen uskovat yksinkertaisesti tahdo tietää mitään.

Näytämme kaksi esimerkkiä siitä, kuinka historianväärentäjät työskentelevät.

Ensimmäinen esimerkki: Puolanjuutalainen muuttaa 30-luvulla, kuten kymmenet tuhannet hänen uskonveljistään, Ranskaan.

Siellä hänet vangitaan 1942 ja lähetetään keskitysleirille. Saksan miehityksen aikana karkotettiin maasta sionistisen tutkijan Serge Klarsfeldin mukaan 75 721 ranskalaista juutalaista. Yli kolmasosa näistä oli sellaisia, joilla oli ulkomaalainen passi, koska Pétain oli periaatteellisesti Ranskan kansalaisten poisviemistä vastaan. Saadakseen näiden karkotettujen kuolinluvun mahdollisimman korkeaksi selittää Klarsfeld teoksessaan Mémorial de la déportationn des juifs de France kaikki ne kuolleiksi, jotka eivät olleet ilmoittautuneet vuoden 1945 loppuun mennessä sotaveteraaniministeriöön. Sellainen ilmoittautuminen ei ollut edes pakollista! Sitä paitsi useat niistä takaisin palaavista juutalaisista, joilla oli vieras kansalaisuus, oli muuttanut suoraan Palestiinaan, Amerikkaan tai muualle.

Olettakaamme, että esimerkkimme juutalainen työleiriltä palattuaan 1945 muutti Etelä-Amerikkaan. Hän esiintyy nyt kaksi kertaa holokausti-tilastoissa. Ensiksi hän kuuluu niihin juutalaisiin, jotka viimeisten Puolan väestötilastojen mukaan vuonna 1931 elivät Puolassa, muttei tehnyt sitä enää sodan jälkeen, eli hänet oli kaasutettu. Toiseksi hän ei ollut joulukuun 1945 loppuun mennessä ilmoittautunut sotaveteraaniministeriööön eli hänestä tuli yksi niistä kaasutetuista ranskalaisista juutalaisista. Kaksi kuollutta lisää holokausti-tilastoihin!

Toinen esimerkki: juutalainen perhe, jota kutsumme nimellä Süssmann, vangitaan natsien toimesta 1942. Mies lähetetään leirille pakkotyöhön, vaimo ja kaksi lasta lähetetään asumaan gettoon, jossa vaimo löytää uuden miehen. Sodan jälkeen nainen muuttaa lapsiensa ja uuden miehensä kanssa Israeliin, jossa he perustavat uuden perheen. Ensimmäisen miehensä hän ilmoittaa kadonneeksi, jonka jälkeen hänet lisätään holokausti-tilastoihin. Todellisuudessa mies muutti 1945 USA:n, jossa hän rekisteröi vaimonsa ja kaksi lastansa kuolleiksi. Mutta jos joku saisi päähänsä etsiä USA:sta Jakob Süssmannia, olisi se turhaa, koska Jakob Süssmannia ei ole enää olemassa. Kuolinilmoitus saksankielisessä juutalaisessa newyorkilaisessa lehdessä Aufbau 19 maaliskuuta 1982: "14. maaliskuuta 1982 menehtyi yhtäkkiä meidän rakastettu, hyvätahtoinen isä, appi ja ukki James Sweetman (Süssman), aikaisemmin Danzig..."

Muita esimerkkejä vastaavista nimenmuutoksista, jotka on otettu Aufbausta, esitetään Historische Tatsachen nr 52:ssa : Köningsbergerista tuli King, Oppenheimerista Oppen, Malischsta Maier, Heilbersta Hilburn, Mohrenwitzista Moore, Günzburgerista Gunby. - Süssmannin perhe on siis lisännyt neljä nimeä holokausti-tilastoihin, vaikka kaikki neljä selvisivät hengissä sodasta.

37. Väestötilastollisen ongelman ratkaisu löytyy Neuvostoliitosta

Sen väestönlaskun mukaan, joka tehtiin vuoden 1939 alussa, eli Neuvostoliitossa yli kolme miljoonaa juutalaista. Jo tänä ajankohtana tuskin enää voitiin puhua tämän väestönryhmän luonnollisesta kasvusta, näin kun otetaan huomioon juutalaisvähemmistön erittäin alhainen väestönkasvu samoin kuin kasvava taipumus assimilaatioon. Ensimmäisessä väestönlaskussa sodan jälkeen [vuonna 1959, k.h] luku oli 2 267 000 juutalaista; kuitenkin kaikki sionistit ovat samaa mieltä siitä, että tämä luku ei ole lähelläkään totuutta; siihen aikaan vallitsi Neuvostoliitossa huomattava antisionistinen ilmapiiri, ja se joka ilmoitti olevansa juutalainen sai odottaa vaikeuksia. Näin ollen useat juutalaiset eivät enää tunnustautuneet juutalaisiksi, vaan ilmoittivat olevansa venäläisiä, ukrainalaisia yms., neuvostoliittolaisissa väestönlaskuissa jokainen saattoi ilmoittaa itsensä sen kansallisuuden edustajaksi, joksi tunsi itsensä.

Jopa neuvostojuutalaisten joukkomuuton USA:n ja Israeliin alkamisen jälkeen, laskivat juutalaiset ja israelilaiset lähteet yli neljä miljoonaa neuvostojuutalaista, ja 1. heinäkuuta 1990 kirjoitti New York Post seuraavaa:

"Aiemmin uskottiin Neuvostoliitossa asuvien juutalaisten määrän olevan 2-3 miljoonaa. Israelin lähettiläät, jotka kiitos parantuneiden diplomaattisten suhteiden voivat matkata vapaasti Neuvostoliitossa, ilmoittavat todellisen lukeman olevan yli viisi miljoonaa."

Jos tämä luku pitää paikkansa, täytyi ennen maastamuuttoaaltoa, siis 60-luvun loppupuolella, Neuvostoliitossa asua lähes kuusi miljoonaa juutalaista - tilastollisesti noin kolme miljoonaa "liikaa". Näin ollen on yksiselitteisesti todistettu, että suurin osa "kaasutetuista" puolalaisista juutalaisista samoin kuin useat muut juutalaiset Euroopan eri valtioista (etenkin Romaniasta ja Baltiasta) on nielaistu Neuvostoliittoon.

Historianväärentäjien kuppikunnan matemaattiset temppuilut paljastuvat Wolfgang Benzin vuonna 1991 julkaisemasta kokoelmaniteestä, Dimension des Völkermords, jossa on Neuvostoliittoa käsittelevä osa, jonka on kirjoittanut eräs Gert Robel. Robelin mukaan Neuvostoliitossa oli ennen Saksan ja Neuvostoliiton välistä sotaa yli viisi miljoonaa juutalaista, joka vastaa pääpiirteittäin Sanningin laskemaa lukua. Robelin mukaan olisi 2 800 000 neuvostojuutalaista joukkomurhattu saksalaisten toimesta.

Sodan aikana menehtyi ainakin 12% Neuvostoliiton asukkaista, pääasiallisesti Stalinin joukkoevakuointipolitiikan ja poltetun maan taktiikan vuoksi, eikä näytä olevan mitään syytä siihen, että juutalaisia sodanuhreja olisi prosentuaalisesti vähemmän. Näin ollen olisi niiden 2 300 000 juutalaisen lisäksi, jotka Robelin mukaan selvisivät hengissä saksalaisten joukkomurhista, 280 000 tai enemmän menehtynyt muista sotaan liittyvistä syistä. Vuonna 1945, jos uskomme Robelia, eli Neuvostoliitossa korkeintaan 2 020 000 juutalaista (luultavimmin huomattavasti vähemmän). Kuinka sitten on mahdollista, ajatellen alhaista syntyvyyttä ja assimilaationtendenssiä, että nämä kaksi miljoonaa kasvoivat melkein kolminkertaiseksi 60-luvun loppuun mennessä? Massamedia kohotti tietenkin Benzin esittämän kevytmielisen paperipinon tieteelliseksi mestariteokseksi.

38. Yksittäisiä kohtaloita

Useista yksittäisistä kohtaloista selviää, että keskitysleireissä sattui useita kuolemantapauksia epidemioiden ja puutteen vuoksi, mutta ei minkään systemaattisen tuhoamisen kautta. Saksan miehityksen jälkeen Primo Levi liittyi partisaaneihin. Hän joutui vankeuteen ja tunnustautui avoimesti juutalaiseksi. Natsit lähettivät hänet pakkotyöhön Auschwitziin. Hän selvisi hengissä ja kirjoitti vapautumisensa jälkeen kirjan Se questo é un umo.

Itävaltalainen juutalainen ja vasemmistososialisti Benedikt Kautsky olisi kliseen mukaan varmistanut kuolemansa useaan kertaan. Hän vietti seitsemän vuotta leireissä: Dachau, Buchenwald, Auschwitz ja uudestaan Buchenwald. Sodan jälkeen hän kirjoitti kirjansa Teufel und Verdammte. Hänen äitinsä kuoli 80-vuotiaana joulukuussa 1944 Birkenaussa. Se, että ylipäätänsäkin niin vanhoja ihmisiä pidettiin lukkojen takana on häpeällistä, mutta mitään todisteita hänen tappamisestaan ei ollut: rouva Kautsky sai lääkärihoitoa. Ei tiedetä olisiko hän elänyt kauemmin vapaudessa kun ajatellaan niitä hirvittäviä olosuhteita, jotka vallitsivat viimeisenä sota-talvena.

Otto Frank ja hänen tyttärensä Anne ja Margot selvisivät Auschwitzista. Anne ja Margot siirrettiin Belseniin, jossa he kuolivat vuoden 1945 alussa, luultavimmin pilkkukuumeeseen. Otto Frank kuoli vanhana miehenä Sveitsissä.

Das Jüdische Paradoxissa (Europ. Verlagsanstalt, 1978, s. 263) Nahum Goldmann, joka oli useita vuosia Juutalaisen maailmankongressin presidentti, kirjoittaa seuraavaa:

"Mutta vuonna 1945 oli lähes 600 000 juutalaista, jotka olivat selvinneet hengissä keskitysleireistä ja joita mikään maa ei tahtonut ottaa vastaan."

Jos natsit tahtoivat tuhota juutalaiset, miten on 600 000 juutalaista voinut selvitä hengissä saksalaisilta leireiltä? Natseillahan oli ollut Wannssee-konferenssista sodan loppuun asti aikaa kolme vuotta ja kolme kuukautta viimeistellä tuhoamistekonsa!

Katsokaamme sitä pitkää listaa huomattavista juutalaisista, jotka olivat selvinneet Auschwitzista tai muilta saksalaisilta leireiltä ja vankiloista! Sieltä löydämme mm:

Léon Blum, kansanrintamahallituksen johtaja sotaa edeltävässä Ranskassa.

Simone Veil, myöhemmin Europarlamentin puheenjohtaja.

Henri Krasucki, myöhemmin ranskalainen CGT-ammattiliiton kakkosmies.

Marie-Claude Vaillant-Couturier, myöhemmin Ranskan kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsen.

Jozef Cyrankiewicz, myöhemmin puolalainen hallitusjohtaja.

Dov Shilanski ja Sheevach Weiss, Knessetin aikaisempi ja nykyinen puhemies.

Georges Charpak, Nobelin fysiikanpalkinnon saaja 1992.

Roman Polanski, elokuvaohjaaja (Rosemary's Baby).

Leo Baeck, tärkeä rabbi ja filosofi.

Ernest Mandel, trotskilainen ideologi.

Jean Améry, filosofi.

Samuel Pisar, ranskalainen kirjailija.

Jurek Becker, saksalainen kirjailija.

Erik Blumenfeld, CDU-poliitikko.

Hermann Axen, SED-poliitikko.

Paul Celan, sanoittaja ("Der Tod ist ein Meister aus Deutschland").

Simon Wiesenthal, "natsimetsästäjä".

Ephraim Kishon, satiirikko.

Heinz Galinski ja Ignaz Bubis, Saksan juutalaisten keskusneuvoston puheenjohtajia.

Georges Wellers ja Schmul Krakowski, molemmat ovat kirjoittaneet kirjoja holokaustista.

Ja Elie Wiesel.

Tammikuussa 1945 sai Auschwitz-vanki Elie jalkavamman. Näin ollen hänestä tuli työkyvytön ja hän oli siis tuomittu kuolemaan? Varmasti ei, hänet laitettiin sairaalaan, jossa hän sai hoitoa. Samaan aikaan Puna-armeija lähestyi. Vangeille ilmoitettiin, että terveet evakuoitaisiin ja sairaat saisivat jäädä, mikäli tahtoivat. Elie ja hänen isänsä kuuluivat sairaisiin. Kumman nämä kaksi sitten valitsivat? Jäädä jäljelle ja odottaa vapauttajia? Ei, he liittyivät vapaaehtoisesti saksalaisiin - samoihin saksalaisiin, jotka olivat Elien silmien alla heittäneet sylivauvoja polttokuoppaan ja tönäisseet aikuisia juutalaisia toiseen, isompaan polttokuoppaan, ja sekä Elie että hänen isänsä joutuivat tyhjin silmin tuijottamaan liekkejä tuntitolkulla! Lue hänen kirjansa La Nuit tai sen saksankielinen, Curt Meyer-Clasonin toimesta väärennetty, versio Die Nacht zu begraben, Elischa .

Hitlerin päämääränä oli tuhota kaikki juutalaiset. Wannsee-konferenssissa päätettiin tuhota juutalaisuus. Tämä iskostetaan meidän koululaisiimme. Jos historianopettajat ja historiankirjat olisivat oikeassa, ei olisi toukokuussa 1945 ollut 600 000 entistä keskitysleirivankia elossa, pikemminkin vähemmän. Kolmas valtakunta oli äärimmäisen tehokas poliisivaltio.

Joka ikinen näistä "selviytyjistä" väittää, että he ovat selvinneet ihmeen kautta, mutta liukuhihnakaupalla ihmeitä ei enää ole ihme. Ihmiset kuten Wiesel ja Wiesenthal eivät ole holokaustin tähtitodistajia, vaan eläviä todisteita siitä, ettei mitään holokaustia ollut.

39. Steinbergin sukukokous

State Time (Baton Rouge, Lousisiana, USA) 24. marraskuuta 1978, kertoo seuraavaa:

"Aikoinaan Steinbergit elivät pienessä juutalaisessa kylässä Puolassa. Tämä oli ennen Hitlerin kuolemanleirejä. Nyt mahtava yli 200 selviytyneen ja heidän jälkeläistensä ryhmä on löytänyt toisensa juhliakseen yhdessä erityistä, neljän päivän juhlaa, joka sopivasti alkoi kiitospäivänä ['thanksgiving day']. Sukulaisia on saapunut Kanadasta, Ranskasta, Englannista, Argentiinasta, Kolumbiasta, Israelista ja vähintään 13 eri USA:n kaupungista. 'Tämä on mahtavaa', sanoi Iris Krasnow Chicagosta. 'Täällä on kokoontuneena viisi sukupolvea, kolme kuukautta vanhasta sylivauvasta 85-vuotiaisiin. Ihmiset itkevät onnesta ja kokevat mahtavan hetken. Tämä on melkein kuin toisen maailmansodan pakolaisten kokoontuminen.' Sam Klaparda Tel Avivista meni sanattomaksi, kun hän Los Angelesin kansainvälisen lentokentän vieressä sijaitsevan Hotel Marriotin salissa näki näyttävän sukupuun. 'Suuremoista miten paljon minulla on sukulaisia', hän sanoi... Iris Krasnowin äidille Hélènelle, joka muutti Puolasta Ranskaan ja sieltä USA:n, kokous oli riemuisa tapahtuma. 'En voi uskoa, että näin monet ovat selvinneet holokaustista. Täältä löytyy niin paljon elämää - uusi sukupolvi. Se on mahtavaa. Jos Hitler tietäisi tästä, hän kääntyisi haudassaan.'" (Siteerattu Serge Thionin, Vérité historique ou vérité politique?, La Vielle Taupe 1980, s. 325-325.)

Niistä sadoista, joita Steinbergit eivät onnistuneet löytämään, varmasti useat menehtyivät Saksan vallan alla. Toiset, kuten ne löydetyt, elävät hajaantuneina kaikissa mahdollisissa maissa läntisessä maailmassa, Israelista USA:n ja Argentiinaan. Vielä useammat elävät jossakin Venäjän laajoista alueista tai ovat kuolleet luonnollisen kuoleman.

40. Kansankasvattajille ei riitä yksi holokausti

Kansankasvattajille ei ihan riittänyt keksitty kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurha. Joten he keksivät vielä toisen kansanmurhan, 500 000 mustalaisen.

"Vuodesta 1941 tuhottiin mustalaisia Itä-Euroopan miehitetyiltä alueilta yhtä systemaattisesti kuin niitä juutalaisia, jotka siellä asuivat. Tätä joukkomurhaa ei ole... eikä luultavimmin myöhemminkään tutkittu seikkaperäisesti. Tästä ei puhuttu paljoa silloin kun se oli meneillään, eikä siitä tänä päivänäkään tiedetä paljoa muuta kuin että se on tapahtunut." (Anmerkungen zu Hitler, Fischer Taschenbuch Verlag 1981, s. 130.)

Ei siis ole olemassa minkäänlaisia todisteita mustalaisten kansanmurhasta, mutta samalla tiedetään, että se on tapahtunut! Historische Tatsachenin numerossa 23 käsittelee Udo Walendy seikkaperäisesti tätä kuviteltua mustalaistuhoa. Itsestään selvästi on aikakauslehden tämä numero, samoin kuin liuta muitakin, kielletty sensuurin toimesta "vapaimmassa saksalaisessa valtiossa kautta aikojen", vaikka ei yhtäkään Walendyn lausumaa ole voitu todistaa virheelliseksi. - "Yksikään kirja ei esitä heidän marttyyriuttaan, yksikään erikoistutkimus ei kuvaile heidän tietään kaasukammioihin tai heidän olemistaan saksalaisten teloituskomppanioiden edessä", surkuttelee Der Spiegel (nr 10/1979) kaiken materiaalin puuttumista viisisataatuhattapäisestä mustalaismurhasta.

Tämä ei ihmetytä millään tavalla, kun tämä kansanmurha on tapahtunut ainoastaan kansankasvattajien ja historianväärentäjien mielikuvituksessa.

41. Robert Faurissonin arvostelu holokausti-legendasta

Vaikuttaa lähes käsittämättömältä, että niin inhottavaa legendaa, kuin miljoonien viattomien ihmisten kaasutusta puolustellaan demokraattisen järjestelmän toimesta sensuurilla ja terrorilla. Vielä käsittämättömämmältä vaikuttaa alussa olevan se, että juuri ne, jotka tarrautuvat itsepintaisimmin tähän myyttiin, tulevat heräämään painajaisesta, kun vuosisadan huijaus viimein puhkeaa, nimittäin juutalaiset - ja saksalaiset.

Valheet pidetään kaikin voimin elossa, koska historiallisen totuuden esiintulo toisi mukanaan mittaamattoman katastrofin, jonka jälkivaikutukset useille erittäin vaikutusvaltaisille ihmisille olisivat mahdottomia korjata.

Robert Faurissonilla, joka on kenties kaikkein eniten vaikuttanut ihmiskunnan suurimman huijauksen paljastamiseen (ilman häntä ei Leuchter-raporttia olisi julkaistu), on teoria, joka voidaan tiivistää 60 sanaan ja jonka myöhempi, laajempi versio menee seuraavasti:

Natsien keksityt kaasukammiot ja keksitty juutalaisten kansanmurha on yksi ja sama historianvalhe, jota hyödynnetään valtavassa poliittisessa ja taloudellisessa kiristyksessä. Valheen ensisijaiset hyötyjät ovat Israel ja kansainvälinen sionismi. Ensisijaiset uhrit ovat Saksan kansa - muttei sen johtava kerros! - palestiinalaiset kokonaisuudessaan ja lopuksi juutalaisten nuorempi sukupolvi, joka holokaustiuskonnon kautta on yhä enemmän suljettu psykologiseen ja moraaliseen gettoon.

42. "Kuinka tienata miljoonia kertomalla satuja?"

Vuodesta 1952 on Saksan liittotasavalta maksanut - Der Spiegel -lehden nr 18/1992 mukaan - 84,4 miljardia DMk Israelille ja sionistisille järjestöille, sekä yksittäisille juutalaisille. Pieni osa tästä summasta on mennyt entisille keskitysleirivangeille; juuri näissä maksuissa ei moraalista oikeutusta kiistetä. Pääosa rahoista on kuitenkin maksettu sakkoina keksityistä kaasukammioista valtiolle, jota ei väitetyn kansanmurhan aikana ollut edes olemassa. Das jüdische Paradoxissa (s. 171) kirjoittaa Nahum Goldmann:

"Ilman saksalaisten maksamia korvauksia, joita alkoi tulla jo Israelin valtiollisen olemassaolon ensimmäisten kymmenen vuoden aikana, Israelilla ei olisi puoliakaan nykyisestä infrastruktuuristaan: Kaikki junat Israelissa ovat saksalaisia, laivat ovat saksalaisia ja sama päteen kaikkiin sähkölaitoksiin sekä suureen osaan teollisuudesta...."

Ei ihme, että Goldmann toisessa kohdassa (s.180) myhäilee viekkaasti:

"Kerron teille kaksi episodia, jotka kuuluvat kappaleeseen 'Kuinka tienata miljoonia kertomalla satuja?'..."

Lisäksi joukkotuho palvelee luotettavana keinona taata Israelille USA:n tinkimätön tuki. Ne jotka saavat kärsiä tästä politiikasta ovat palestiinalaiset.

He ovat ne pääuhrit, jotka ovat saaneet kärsiä tästä surullisesta holokaustista, ja niiden sionistien keksimien kaasukammioiden seurauksena heidät on pakotettu, suurimmalta osin jo vuosikymmenien ajan, asumaan kurjilla pakolaisleireillä. Lopuksi holokausti palvelee Israelin valtiota samoin kuin kansainvälisiä sionistisia järjestöjä pitämällä kaikkien maiden juutalaisia pysyvässä hysteriassa ja vainopsykoosissa, joka hitsaa heidät kaikin tavoin yhteen. Pohjimmiltaan on olemassa ainoastaan yksi side, joka pitää koossa kaikki maailman juutalaiset, askenasim- ja sefardimjuutalaiset, uskovat ja ateistit, vasemmiston ja oikeiston: hirvittävä holokausti-trauma, raivoisa päättäväisyys siitä, ettei heitä enää koskaan anneta johdattaa lampaiden tavoin teurastuspenkkiin. Näin holokaustista tuli se uskonnonkorvike, johon myös vannoutuneimmat juutalaiset agnostikot voivat uskoa. Näin Auschwitzin kaasukammioista tuli juutalaisille tärkein pyhättö koko maailmassa.

Nahum Goldmann

Mutta ei edes tämä ole pääsyy siihen, että valhetta täytyy ylläpitää israelilaisen ja sionistisen näkökulman mukaan mihin hintaan tahansa. Sinä päivänä kun huijaus selviää, lyövät kellot Israelille ja kaikille maailman juutalaisille. Aivan kuten saksalaiset (ja itävaltalaiset) tulevat juutalaiset kysymään johtajiltaan: Miksi olette valehdelleet meille päivästä toiseen? Se luottamuksen menetys, jonka Israelin ja juutalaisten koottu johto - poliitikot, rabbit, kirjailijat, lehtimiehet, historioitsijat - tulee silloin kohtaamaan, ei taida koskaan olla korjattavissa. Näiden olosuhteiden vallitessa on Israelin ja juutalaisten hallitseva kasti sidottu vastaavan saksalaisen valtaeliitin kanssa hirvittävällä kohtalolla: He ovat molemmat sotkeutuneet valheiden verkkoon josta eivät enää pääse pois. Siksi he yrittävät epätoivoisesti ja kaikin keinoin lykätä Päivä X:ää.

43. Miksi Saksan ja Itävallan valtaeliitti pelkää historiallista totuutta kuten paholainen pelkää vihkivettä?

Se, että saksalaiset ja itävaltalaiset poliitikot ja intellektuellit auttavat pitämään holokaustitarinan hengissä, vaikuttaa aluksi olevan todiste sen todenmukaisuudesta. Voisi ihmetellä, miksi nämä ihmiset rasittavat omaa kansaansa keksityillä kauhutarinoilla?

Olemme jo nähneet, että Saksan liittotasavalta otti voittajien historiakuvan sekä ulko- että sisäpoliittisista syistä. Toisaalta tahtoivat saksalaiset poliitikot ja intellektuellit uudelleenkouluttaa kansansa säännöllisesti kertomalla minkälaista barbaarisuutta nationalismi oli ja on. Toisaalta taas Länsi-Saksa tahtoi profiloitua USA:n malliliittolaisena ja päästä siitä muuten taukoamattomasta sionistien hallitseman USA:n median saksalaisvastaisesta kampanjasta.

Länsisaksalaisille konservatiiveille olisi hyvin riittänyt kohtuullinen joukkotuho- ja kaasukammiopropaganda. Auschwitzia kaksi kertaa kuukaudessa olisi ollut heille tarpeeksi. Mutta vasemmisto, jonka päämääränä on kansallistunteen täydellinen sammuttaminen, valtasi asian melko pian. Lehdet, tv, papit ja opettajat tarjoilivat kansalle Auschwitzia kolme kertaa päivässä. Konservatiivit eivät voineet tehdä tälle mitään, koska heitä olisi heti syytetty yrityksestä puhdistaa Hitlerin maine. Nyt he istuvat vasemmiston kanssa samassa loukussa, josta eivät pääse pois: poliitikot CSU:sta vihreisiin, mediaväki, kirjailijat eikä vähimpänä "historioitsijat", jotka ovat vuosikymmeniä nostaneet palkkaa kirjoittaakseen toistensa soopaa ja väärentämällä historiaa kriminalisoidakseen oman kansansa, jätettäisiin maamiestensä rajattoman inhon ja loputtoman halveksunnan kohteeksi. Koko johtava ja mielipiteitä muodostava kerros ovat yhdessä valtiossa selkä seinää vasten ja yrittävät kaikin keinoin lykätä konkurssipäivää niin pitkään kuin mahdollista - kaikkein täydellisimmällä lehdistösensuurilla mitä historiassa ikinä on ollut, yhä tungettelevammalla joukkotuhopropagandalla (tänä päivänä kirjoitetaan ja puhutaan holokaustista huomattavasti enemmän kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten!), sekä loputtomalla sarjalla oikeudenkäyntejä, joissa ainut argumentti revisionisteja vastaan koostuu siitä, että kuuden miljoonan juutalaisen murha on todistettu tosiasia.

Vastaavat olosuhteet vallitsevat Itävallassa, jossa hallitsevan kerroksen käyttäytyminen on saanut mielisairaita piirteitä. Jokainen itävaltalainen, joka todistaa, etteivät Auschwitzin kaasukammiot ole voineet toimia fysiikan ja kemian lakien mukaan, ottaa nykyään riskin saada kymmenvuotisen vankeusrangaistuksen.

44. Miksi vallanpitäjät ja mielipidevaikuttajat ovat läntisissä demokratioissa kiinnostuneita siitä että, valehtelu jatkuu?

Läntisten demokratioiden johtajille lukuun ottamatta Saksaa ja Itävaltaa ei legendan päättyminen olisi varsinaisesti kuolonisku, mutta se olisi silti äärimmäisen kiusallinen ja vahingoittaisi pysyvästi kansan uskoa demokraattiseen järjestelmään: Mikä sellainen demokratia on, jossa tämän kokoluokan huijausta on pidetty hengissä vuosikymmeniä primitiivisillä poliisivaltiomenetelmillä?

Erityisesti vasemmistolle olisivat seuraukset katastrofaaliset, heidän tavoitteenahan on valtavan, kolmannesta maailmasta tulevan maahanmuuton kautta luoda "monikulttuurinen yhteiskunta", toisin sanoen asteittain tunkea tieltään kotimainen kansa. Holokausti on vahvin valttikortti kaikenlaista patriotismia vastaan, kun tämä vasemmiston mukaan lopuksi johtaa Auschwitziin.

Meidän historioitsijoillemme, journalisteillemme ja intellektuelleillemme holokaustilegendan loppumisesta tulee tappio vailla vertaistaan. Loppujen lopuksi he ovat suojelleet valhetta ainakin epäsuorasti (vaikenemisensa kautta). He saavat hävetä silmät päästään, kun totuus viimein murtautuu esiin. Ihmettele sitten, että sensuuria käytetään oikein olan takaa - kun mediaihmiset ja historioitsijat taistelevat kaasukammioiden puolesta, taistelevat he itsensä puolesta.

45. Miksi lähestulkoon kaikki ei-osalliset uskovat joukkotuhoon?

Jokainen ihminen, joka on kasvanut länsimaisessa yhteiskunnassa, on saanut aikaisesta lapsuudestaan asti alati kuulla holokaustista juutalaisilta. Näissä olosuhteissa jokaisen epäröinnin täytyy vaikuttaa yhtä absurdilta kuin epäilisi, ettei toista maailmansotaa koskaan ollut. Myöskin hän, joka asetetaan vastakkain todisteiden kanssa siitä, että meitä on petetty, ei pysty vuosien aivopesun tuloksena enää ajattelemaan uudestaan. Toki on olemassa muutamia, jotka tietävät tai ainakin aavistavat, että meille on valehdeltu. Kuitenkin on vain harvoja, jotka uskaltavat puhua tästä ääneen, kun he tietävät minkälaisen hinnan demokratia on laittanut vastaavanlaiselle harhaoppisuudelle: Loputon noitavaino median puolelta, terroria myös perhettä kohtaan, ammattiaseman tuhoaminen ja joissain valtioissa sakkoja ja vankilatuomioita.

46. Onko ilkeyttä valtaosalle juutalaisista, että holokaustivalhe päättyy?

Israelin valtiolle ja sionististen organisaatioiden johtajille tarkoittaa historiallisen totuuden voitto katastrofia. Valtaosalle juutalaisista, ne yli 99 prosenttia, jotka uskovat holokaustiin, koska heille on valehdeltu samoin kuin on valehdeltu ei-juutalaisille, on huijauksen paljastaminen aluksi shokki, sitten vapahdus: Mielikuvan kuudesta miljoonasta tuhotusta uskonveljestä ainoastaan koska he olivat juutalaisia, ja ainainen pelko siitä, että sellainen tragedia toistuisi, täytyy juutalaisten mielestä vaikuttaa loputtomalta painajaiselta. Kuten Robert Faurisson kirjoittaa, holokaustivalhe sulkee juutalaiset näkymättömään gettoon ja eristää heidät muusta maailmasta. Mikäli tämän geton muurit romahtavat, on se siunaus koko juutalaiselle kansalle.

47. Miksi meidän täytyy voittaa holokaustivalhe?

Meidän täytyy voittaa valhe sen itsensä takia, koska niin suunnaton valhe myrkyttää maailman. Meidän täytyy voittaa se, koska se on häpeämätön historianväärennös. Jokaisessa sodassa ihmiset kärsivät ja kuolevat, ja toisessa maailmansodassa kärsi ja kuoli enemmän ihmisiä kuin koskaan aikaisemmin. Ainoastaan Leningradissa nääntyi 640 000 venäläistä piirityksen seurauksena; puolalaiset saivat nähdä vuonna 1944 pääkaupunkinsa muuttuvan soraksi ja tuhkaksi ja 180 000 maamiehensä kuolevan raunioissa; Dresdenin täysin mielettömässä pommituksessa juuri ennen sodan päättymistä paloi vähintään 130 000 ihmistä kuoliaaksi.

Leningrad, Varsova ja Dresden ovat kolme tunnusomaista nimeä kaiken kaikkiaan yli 40 miljoonalle kuolonuhrille. Silti puhutaan enemmän erään kansan kärsimyksistä ja uhreista kuin kaikista muista kansoista yhteensä, ja tämän kansan ihmishenkien menetysten määrä liioitellaan 6-12 -kertaisesti.

Meidän täytyy voittaa valhe, koska emme voi rakentaa tasavertaisista kansoista koostuvaa Eurooppaa, niin kauan kuin yhtä eurooppalaista kansaa mustamaalataan keksityn kaasukammiokansanmurhan avulla. Ja loppujen lopuksi meidän täytyy voittaa valhe, koska se on tehnyt meistä sairaita ja lamaannuttanut tahtomme pitää puoliamme, varjella oikeutettuja intressejämme. Mielettömän turvapaikka- ja pakolaispolitiikan useissa Eurooppalaisissa valtioissa, joka tulee johtamaan ratkaisemattomiin sosiaalisiin ja etnisiin ongelmiin ja kotimaisen kansan lopulliseen tieltätunkemiseen, juuret johtavat holokaustivalheeseen: Koska meidän vanhempamme ja isovanhempamme aikanaan eivät nostaneet sormeakaan pelastaakseen juutalaiset kaasukammioista, täytyy meidän lasten ja lastenlasten hyvittää tämä ottamalla rajattomasti vastaan maahanmuuttajia vieraista kulttuureista! Tämä politiikka, joka on rakennettu syyllisyyskompleksille ja itseinholle, vie meidät helvettiin.

48. Voiko vuosisadan huijaus säilyä hengissä vuosisadan?

Luultavimmin ei, mutta jos se kuitenkin sen tekee, tulee se joka tapauksessa säilymään vain muutaman vuoden. Tähän mennessä historiassa eivät hallitsijat ikinä ole pystyneet pidemmän päälle, sensuurilla tai terrorilla, tukahduttamaan sitä totuutta, jota he inhoavat. Kopernikaaninen maailmankuva murtautui läpi inkvisitiosta huolimatta. Näin pystyvät valtioiden sortotoimet ja medioiden sensuurit ainoastaan lykkäämään revisionismin voittoa mutta eivät torjumaan sitä, ja konkreettisen ajan kuluessa tulevat kaasukammiot joutumaan sinne minne kuuluvat: historian romukoppaan.

49. Holokaustiin uskominen - 1900-luvun vastine noitiin uskomiselle

Holokaustivalhe on hävytön. Surkeassa alkukantaisuudessaan muodostaa se loukkauksen kaikkia ajattelevia ihmisiä kohtaan, jotka tuntevat tosiasiat. Tuskin yksikään päivä kuluu ilman, että lehdet kertovat jostain "holokaustista selvinneestä" - jos saksalaiset olisivat toden teolla tahtoneet tuhota kaikki juutalaiset, niin tuskin yksikään näistä ihmisistä olisi edes ollut hengissä toukokuussa 1945.

"Historioitsijat" kertovat meille, että Auschwitzissa murhattiin miljoona juutalaista Zyklon-B:llä, Belzecissä ja Treblinkassa yhteensä 1,4 miljoonaa juutalaista dieselpakokaasuilla. Auschwitzissa olisi suurin osa kuolleista poltettu paljaan taivaan alla, Belzecissä, Treblinkassa, Chelmnossa ja Sobiborissa olisi tämä tehty kaikille, ilmann että olisi jätetty jälkeen tuhkaa tai luujäänteitä. Tämä valheenrakentaminen olisi heti romahtanut kasaan, jos ensimmäinen Saksan liittohallitus vuonna 1949 olisi parilla tuhannella markalla hankkinut kolme asiantuntijalausuntoa - ensimmäisen tuholaiseläintorjujalta, joka olisi perehtynyt Zyklon-B:n ja sen ominaisuuksiin, toisen dieselmoottorivalmistajalta ja kolmannen krematointiasiantuntijalta. Ensimmäinen asiantuntija olisi kertonut, että "todistajalausunnot" ja "tekijöiden tunnustukset" koskien joukkomurhaa Zyklon-B:llä soti luonnonlakeja vastaan. Toinen olisi selvittänyt, että joukkomurha dieselpakokaasuilla on tosin mahdollista täysin teoreettisesti ja suurilla vaikeuksilla mutta käytännössä tuskin järkevää, koska mikä tahansa bensiinimoottori on paljon vaarallisempi murha-ase kuin dieselmoottori. Kolmas olisi kategorisesti todennut, että tarina miljoonien ruumiiden tuhoamisesta ulkoilmassa on täysin mahdotonta. Kolme asiantuntijalausuntoa, annettu vuonna 1949, olisi säästänyt maailman monien vuosikymmenien typerältä holokaustipropagandalta!

Tulevaisuuden historioitsijat tulevat epäilemättä siihen lopputulokseen, että 1900-luvun joukkotuhohysteria oli täsmälleen samaa kuin noitiin uskomiset keskiajalla.

Keskiajalla uskoi koko Eurooppa, mukaan lukien suurimmat hengelliset johtajat, noitiin. Lukuisissa oikeudenkäynneissä todistettiin, että noidat olivat tehneet haureutta paholaisen kanssa, ja heidät saatiin tunnustamaan häpeällisen käyttäytymisensä. Kiitos heidän tunnustuksiensa, tiedettiin, että Saatanan penis oli suomuinen ja hänen siemennesteensä jääkylmää. Luonnontieteellisiä menetelmiä apuna käyttäen pystyivät ansiokkaat tutkijat todistamaan, että useat noidat eivät poistuneet sängyistään vapunaaton yönä, kun heidän luultiin lentävän luudallaan Kyöpelinvuorelle parittelemaan pimeyden ruhtinaan kanssa. Tämä tarkoitti sitä, ettei se ollut heidän fyysinen minänsä joka lensi luudalla, vaan heidän toinen, henkinen minänsä. Samoin kuin noidat joutuivat tuhannet jumalattomat harhauskoiset roviolle, koska he olivat solmineet sopimuksen pahan kanssa. Näiden sopimusten sisältö voitiin rekonstruoida tarkasti kiitos tuomioistuinten, jotka työskentelivät ahkerasti vanhojen ja kunnianarvoisten oikeusperiaatteiden mukaan. Laumoittain uskottavia todistajia vahvisti nämä tieteelliset havainnot valaehtoisin lausunnoin. Noidista, pirusta, helvetistä ja taioista kertovat kirjat täyttivät kirjastoja.

Meidän vuosisadallamme, Einsteinin, ydinfuusion ja Saturn-tutkimusmatkojen vuosisadalla, on olemassa juridiikan ja historian tohtoreita, intellektuelleja, joilla on tietosanakirjamaiset tiedot maailmankirjallisuudesta, korkea-arvoisten uutislehtien julkaisijoita, tähtireporttereita, filosofian dosentteja, paaville uskollisia ja paava kritisoivia teologeja, kirjailijoita, jotka hakevat Nobel-palkintoa, jotka kaikki uskovat, että Majdanekin suihkussa murhattiin 360 000 juutalaista painamalla zyklonrakeita suihkusuukappaleista, jonka jälkeen rakeet heti muuttuivat kaasuksi, joka tosin on kevyempää kuin ilma mutta silti vajosi alas ja (professori Kognon mukaan) "repi keuhkot rikki" onnettomilta. He uskovat, että tri. Josef Mengele henkilökohtaisesti lähetti 400 000 juutalaista kaasukammioihin ja siinä ohessa vihelteli Mozart-melodioita. He uskovat, että ukrainalainen Ivan Demjanjuk piiskasi 800 000 juutalaista Treblinkan kaasukammioon, kunhan ensin leikkasi heiltä korvat, ja tukehdutti heidät sitten romutusvalmiin venäläisen panssarivaunun dieselmoottorin pakokaasuilla. He uskovat, että voitiin ahtaa 32 ihmistä per neliömetri Belzecin kaasukammioihin. He uskovat, että erikoiskomennuskunnat Auschwitzissa ryntäsivät puolen tunnin jälkeen, kun 2 000 ihmistä oli kaasutettu, sisälle sinihapolla kyllästettyyn kammioon, ilman kaasunaamareita, tupakka suunpielessä, vahingoittamatta terveyttään. He uskovat, että joukkomurha voidaan tehdä käyttämällä räjähtävää kaasua krematorion vieressä ilman, että se rakennus jossa tämä tapahtui, räjähtää. He uskovat, että voidaan polttaa miljoonia ruumiita ilman, että yksikään kilo tuhkaa tai luujäänteitä jää jäljelle. He uskovat, että poltetuista ruumiista valuu rasvaa ja että SS-miehet heittivät sylivauvoja tähän kiehuvaan ihmisrasvaan. He uskovat, että Rudolf Höss vieraili jo kesäkuussa 1941 Treblinkassa, joka perustettiin heinäkuussa 1942. He uskovat, että Simon Wiesenthal on selvinnyt hengissä kahdestatoista tuhoamisleiristä ilman, että hänet on tuhottu yhdessäkään näistä. He uskovat, että voidaan tarkastella 2 000 ihmisen kuolintaistelua 210 m² suuruisessa kaasukammiossa ovessa olevasta tirkistysreiästä, niin kuin ei se ihminen, joka painautuisi tirkistysreikää vasten, peittäisi kaikkea muuta näkyvistä. He uskovat, että Hitler antoi vuoden 1942 alussa käskyn juutalaisten täydellisestä tuhoamisesta ja heitä ei häiritse pätkääkään kun he lukevat Nahum Goldmannin kirjasta, että sodan jälkeen oli 600 000 juutalaista, jotka olivat selvinneet tuhoamisleireiltä. Kaiken tämän he uskovat, absoluuttisella, uskonnollisella kiihkolla, ja se joka epäilee tätä, syyllistyy siihen viimeiseen syntiin joka on jäljellä vuosisatamme viimeisellä vuosikymmenellä. Loppujen lopuksi on kaikki tämä todistettu uskottavilla todistajilla ja syyllisten tunnustuksilla moitteettomissa oikeusvaltion oikeudenkäynneissä!

Holokaustikirjat täyttävät kokonaisia kirjastoja. Laumoittain kirjailijoita ja saastafilmintuottajia mässäilee holokaustilla. Caude Lanzmann tuli kuuluisaksi elokuvallaan, jossa kuvaillaan, kuinka 17 sotilasta leikkaa 70 alastoman naisen hiukset neljä kertaa neljän metrin kokoisessa kaasukammiossa. "Historioitsijat" kuten Poliakov, Hilberg, Langbein, Jäckel, Friedländer, Scheffler ja Benz saavat kiittää kaasukammioita akateemisista arvoistaan. Useissa amerikkalaisissa kouluissa on "Holocaust Studies" pakollinen aine, jonka arvosana on verrattavissa fysiikkaan tai geometriaan.

Kun järjettömyys on ohi ja ihmiskunta on herännyt painajaisestaan, tulemme tuntemaan suunnatonta, rajatonta häpeää, että olemme voineet uskoa johonkin sellaiseen.

50. 16 kysymystä holokaustiin uskoville

Sen, joka uskoo holokaustin ja kaasukammioiden olevan todellisuutta, täytyy pystyä vastaamaan seuraaviin 16 kysymykseen. Kysy nämä kysymykset historioitsijoilta, journalisteilta ja muilta ihmisiltä, jotka välittävät juutalaisten kohtalosta Kolmannessa valtakunnassa ja edistävät virallista historiankuvaa.

Vaadi kysymyksiisi selviä vastauksia! Älä anna itsesi tulla töykeästi torjutuksi fraaseilla! Älä hyväksy tyhjää sanahelinää kuten "holokausti on todistettu fakta" tai "se joka kysyy tuollaisia kysymyksiä, murhaa kuolleet toistamiseen". Älä hyväksy valokuvia leirivangeista, jotka ovat kuollet pilkkukuumeeseen! Älä hyväksy tekijöiden tunnustuksia, jotka on saatu laittomissa oikeudenkäynneissä!

1) Uskotko sinä, kuten Mauthausenin komendantti Franz Ziereis tunnusti kuolinvuoteellaan, että 1-1,5 miljoonaa ihmistä kaasutettiin Hartheimin linnassa lähellä Linziä? Mikäli vastaus on kyllä, miksei kukaan muu usko siihen enää? Mikäli vastaus on ei, miksi sitten uskot, että 1-1,5 miljoonaa ihmistä kaasutettiin Auschwitzissa? Miksi Hössin tunnustus - joka todistettavasti on saatu kidutuksen kautta - olisi uskottavampi kuin Ziereisin - joka on luultavimmin myös aikaansaatu kiduttamalla - josta kukaan ei ole puhunut mitään vuosikymmeniin?

2) Uskotko Dachaun ja Buchenwaldin kaasukammioihin? Mikäli vastaus on kyllä, miksei yksikään historioitsija usko enää niihin? Mikäli vastaus on ei, miksi sitten uskot Auschwitzin ja Treblinkan kaasukammioihin? Mitä sellaisia todisteita on näiden kaasukammioista, joita ei ollut Dachaun ja Buchenwaldin kaasukammioista?

3) Uskotko, kuten väitettiin joulukuussa 1945 Nürnbergin oikeudenkäynneissä, että Treblinkassa murhattiin satojatuhansia juutalaisia höyryllä? Uskotko fil. tri. Stefan Szendesin ihmismyllyyn, jossa miljoonia juutalaisia murhattiin sähkövirralla? Uskotko, kuten Simon Wiesenthal kirjoittaa, että 900 000 juutalaista Belzecissä muutettiin RIF - Rein jüdisches Fett - -merkkiseksi saippuaksi? Uskotko Elie Wieselin polttokuoppiin ja Jan Karskin kalkkivaunuihin? Mikäli vastaus on kyllä, niin miksei yksikään edes puolivakava historioitsija ole kanssasi samaa mieltä? Mikäli vastaus on ei, miksi sitten uskot kaasukammioihin? Miksi kiellät yhden päättömyyden ja hyväksyt toisen?

4) Miten selität sen tosiasian, että jokaisessa kirvesmurha-oikeudenkäynnissä täytyy kirveestä olla lausunto, kun taas yhdessäkään keskitysleirioikeudenkäynnissä, joissa kyse oli kuitenkin väitetyistä miljoonamurhista, kukaan ei pyytänyt lausuntoa murhavälineestä?

5) Piirrä natsien kaasukammio, jossa juutalaisia murhattiin Zyklonilla, ja selitä miten se toimi!

6) Kuolemantuomitun teloittamisen jälkeen täytyy amerikkalainen kaasukammio ensin perusteellisesti tuulettaa, ennen kuin lääkäri, pukeutuneena suojapukuun, kaasunaamariin ja käsineisiin, voi mennä sisälle. Hössin tunnustuksien sekä silminnäkijätietojen mukaan erikoiskomennuskunnat Auschwitzissa jo puolen tunnin kuluttua 2000 ihmisen murhasta ryntäsivät sisälle sinihapolla kyllästettyyn kammioon ilman kaasunaamioita, tupakka suussa, ja käsittelivät sinihapporuumiita vahingoittumatta. Kuinka tämä oli mahdollista?

7) Mitä SS-miehet tekivät Auschwitz-Birkenaussa, kun kesäkuussa 1944, kuusi tuntia 2 000 juutalaisen kaasutuksen jälkeen, seuraavat 2 000 kuolemantuomittua olivat paikalla (siihen aikaanhan kaasutettiin päivittäin lähes 12 000 tai jopa 24 000 juutalaista!) ja kaasukammiossa oli vielä jäljellä 1940 ruumista (krematorion 15 uunia pystyi kuudessa tunnissa polttamaan korkeintaan 60 ruumista!)?

8) Birkenaussa käytetyt krematoriot pystyivät polttamaan korkeintaan 5 ruumista per päivä ja uuni. Professori Raul Hilbergin ja muiden holokaustin historiankuvauksen kuuluisuuksien mukaan Birkenaussa kaasutettiin ja poltettiin 400 000 unkarinjuutalaista 52 päivässä toukokuun ja heinäkuun välisenä aikana vuonna 1944. Birkenaun neljän krematorion 46 uunia pystyivät, mikäli ne toimivat moitteetta, polttamaan 230 ruumista päivittäin, joka 52 päivän aikana tekee kokonaiskapasiteetiksi 11 960 ruumista. Missä poltettiin loput 388 040 murhattua juutalaista? (Ole ystävällinen, äläkä tarjoile polttokuoppasatua, ne ovat mahdottomia huonon hapensaannin vuoksi.)

9) Mikseivät natsit käyttäneet 1,4 miljoonaan murhaan Belzecissä ja Treblinkassa jotain niistä lukuisista tehokkaista myrkkykaasuista, vaan dieselpakokaasuja, jotka kuuluvat tehottomimpiin murha-aseisiin mitä kuvitella voi?

10) Yksikään historioitsija ei väitä, että molemmissa juuri mainituissa "puhtaissa tuhoamisleireissä", kuten Sobibor ja Chelmo, olisi ollut krematorioita. Kuinka natsit sitten hävittivät ne 1,9 miljoonaa ruumista, jotka väitetään tulleen murhatuksi näissä neljässä leirissä, niin perusteellisesti ettei niistä ole jäljellä pienintäkään jälkeä?

11) Emme tarvitse todistajanlausuntoja tai tekijöiden myöntämisiä tietääksemme, että amerikkalaiset ydinpommittivat Hiroshimaa ja Nagasakia elokuussa 1945. Miten on sitten mahdollista, että miljoonakertaiseen kaasukammiomurhaan ei kerta kaikkiaan löydy mitään muuta todistusaineistoa kuin todistajanlausuntoja ja tekijöiden tunnustuksia - ei yhtäkään asiakirjaa, ei ruumiita, ei murha-aseita, ei mitään?

12) Mainitse yhden kaasutetun juutalaisen nimi ja näytä samalla todisteita - todisteita, jotka hyväksyttäisiin normaalissa, epäpoliittisessa murha-oikeudenkäynnissä tuomioistuimessa, joka tuomitsee oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti. Sinun ei tarvitse mainita 3,5 miljoonaa nimeä, vaan ainoastaan yksi. Yksi ainoa! Ainoastaan yksi ainoa!

13) Vuoden 1939 alun väestönlaskennan mukaan Neuvostoliitossa asui hiukan yli kolme miljoonaa juutalaista. Toisen maailmansodan aikana maa menetti (vähintään) 12 % väestöstään, ja prosentuaaliset menetykset juutalaisten keskuudessa olivat tuskin pienempiä. 1. heinäkuuta 1990 totesi New York Post viitaten israelilaisiin asiantuntijoihin, että silloin, eli paljon ennen joukkomaastamuuton alkua, Neuvostoliitossa eli yli viisi miljoonaa juutalaista. Tämän vähemmistön erittäin alhainen syntyvyys ja sen voimakas taipumus assimilaatioon on syynä siihen, ettei luonnollinen väestönkasvu ole mahdollinen, minkä takia ennen maastamuuttoaallon alkua tässä maassa on ollut tilastollisesti katsottuna kolme miljoonaa juutalaista "liikaa". Voidaanko tätä tosiseikkaa selittää muulla tavalla kuin että Neuvostoliitto ahmaisi suuren osan Puolan juutalaisista samoin kuin muista valtioista?

14) Nahum Goldmannin mukaan (Das jüdische Paradox) oli sodan jälkeen 600 000 juutalaista, jotka olivat selvinneet keskitysleireistä hengissä. Kuinka 600 000 juutalaista onnistui selviämään hengissä saksalaisilla leireillä, joissa heidät oli poikkeuksetta tarkoitus tuhota, sen päätöksen mukaan, joka olisi tehty Wannsee-konferenssissa tammikuussa 1942?

15) Oletko valmis vaatimaan, että ne oikeudelliset toimenpiteet, joita kohdistetaan revisionisteihin, lopetettaisiin? Oletko julkisen keskustelun ja arkistojen täydellisen avaamisen puolella vai niitä vastaan? Olisitko valmis julkisesti keskustelemaan revisionistin kanssa? Mikäli et, niin miksi? Etkö usko, että sinulla olisi paremmat argumentit kuin revisionisteilla?

16) Oleta, ettei kaasukammioita ole ollut olemassa - pitäisikö se siinä tapauksessa tuoda julki?

Lähdeluettelo

Joitain tärkeimpiä revisionistisia julkaisuja:

Butz, Arthur: The Hoax of the Twentieth Century. Historical Review Press, 19 Madeira Place, Brighton, England, 1976. Mestarillinen tutkielma siitä, kuinka vuosisadan huijaus sai alkunsa. Kuuluu tänä päivänä revisionistisiin perusteoksiin.

Gauss, Ernst: Vorlesungen über Zeitgeschichte. Grabert 1993. Erittäin vaativa luentomuotoinen kirja. Käsittelee "holokaustia" erityisesti teknilliseltä ja kemialliselta kannalta. Useita kuvia.

Graf, Jürgen: Der Holocaust-Schwindel. Guideon Burg Verlag, Postfach 4009, Basel, Schweitz. Tämän kirjan pidempi versio. Yksityiskohtaisesti dokumentoitu yhteenveto, journalistisen-tutkivalla tyylillä, niistä revisionistisista argumenteista vuoden 1993 näkökannalta. Professori Robert Faurissonin johdannolla.

Rudolf, Germar: Gutachen über die Bildung und Nachsweisbarkeit von Cyanidverbindungen in den "gaskammern" von Auschwitz. Voidaan hankkia Cornwell Pressiltä, 27 Old Gloucester Street, London. Täysin luonnontieteellinen lausunto. Käsittelee epätavallisen yksityiskohtaisesti kemiallisia ja fysikaalisia puolia kaasukammiokysymyksestä.

Sanning, Walter: Die Auflösung. Grabert 1983. Uraauurtava väetötilastollinen tutkielma siitä, minne ne "kadonneet" juutalaiset hävisivät.

Stäglich, Wilhelm: Der Auschwitz-Mythos. Kielletty Saksan liittotasavallassa, voidaan hankkia "Courrier du Continentista" (Postfach 2428, CH-1002 Lausanne, Schweiz.) Paras kirja Auschwitzista. Sisältää loistavan analyysin Auschwitz-oikeudenkäynnistä Frankfurtissa.

Thion, Serge: Vérité historique or vérité politique? La Vielle Taupe 1980. Merkittävin revisionistinen teos ranskan kielellä. Käsittelee "Tapaus Faurissonin" ja aloittaa ensimmäisenä kirjana keskustelun teknisistä mahdottomuuksista väitetyissä kaasutuksissa.

Vogt, Arthur: Der Holocaust - Legende oder Realität? Tämä esite soveltuu erinomaisesti johdannoksi aiheeseen. Se pohjautuu yhden esitelmän tekstiin, joka pidettiin 1991 eräässä seminaarissa Nürnbergissä ja se voidaan tilata Guideon Burg Verlagilta, Postfach, CH-4009 Basel, Schweiz.

Westphal, Karl u.a.: Die ZEIT lügt! Perusteellinen erään vuonna 1992 Die ZEIT:issa ilmestyneen propagandasarjan kumoaminen. Sisältää täydellisesti ne artikkelit, jotka kumotaan. Voidaan hankkia Remer und Heipkelta, Postfach 1310, D-8730 Bad Kissingen, Saksa.

Lisäksi suosittelemme seuraavien aikakauslehtien lukemista:

Journal of Historical Review. Institiute for Historical Review , PO Box 2739, Newport Beach, CA 92659, USA.

Historische Tatsachen. Verlag für Volksturm und Zeitgeschichte , 3D-4793 Vlotho/Weser, Saksa.

Leuchter-raportin englanninkielinen painos voidaan tilata Institute for Historical Review, USA, tai Historical Review Pressilta, Englannista. Lyhennetty saksankielinen käännös löytyy Historische Tatsachenin numerosta 36, mutta se kiellettiin Liittovaltion hallituksen toimesta. Vihkonen voidaan tilata Historical Review Pressiltä.

Täydennyksenä muutamia tuhoamisen vakioteoksia:

Benz, Wolfgang (Hg.): Dimension des Völkermordes. Oldenburg 1991.

Hilberg, Raul: Die Vernichtung der europäischen Juden. Fischer Taschenbuch Verlag 1990.

Jäckel, Eberhard (Hg.): Enzyklopädie des Holocaust. 3 nidettä. Argon-Verlag 1992.

Kogon, E./Langbein, H./Rückerl, A.: Nationalsozialistiche Massentötungen durch Giftgas. Fischer Taschenbuch Verlag 1989.

HÄN JOKA EI TAHDO LUKEA, HÄN VAIETKOON!

Takaisin