SHALOM! LIPPONEN JA AHTISAARI

Jos joku on ihmetellyt miksi pääministeri Paavo Lipposta kutsutaan leikkisästi "Moosekseksi" niin eipä tarvitse ihmetellä enää. Tuo Suomea Emuun väkisin hinannut Brysselin heksagrammilooshin juoksupoika on aina palvellut Mestareitaan tunnollisesti ja saanut siitä hyvästä maistaa vallan murusia Salomonin temppelin vartijoilta. Nyt Lipposelle on tullut aika näyttää julkisesti kiitosta juutalaisille ja sen hän tekikin mitä mahtipontisimmalla tavalla juutalaisten sotaveteraanien ja juutalaisen seurakunnan "itsenäisyyspäiväjuhlissa".

Hän aloitti suomen- ja ruotsinkielisen juhlapuheensa tuttavallisesti hepreankielisellä rauhantervehdyksellä Shalom. Lipposen puhe sai raikuvat aplodit, sillä hän kiitti juutalaismiesten erityistä isänmaallisuutta jatkosodan aikana. Hän mainitsi puheessaan mm. seuraavaa: "He osoittivat suurinta (!) isänmaallisuutta, vaikka he tiesivät, että voitto voi merkitä myös juutalaisten tuhoa". Näinkin voi asian tietysti nähdä, mutta totuushan on se, että suurin osa juutalaisista toimi jatkosodan aikana viihdytysjoukoissa, lääkäreinä tai konttoritehtävissä. Toki osa heistä oli eturintamallakin ja heitä jopa kuoli taisteluissa, mutta se ei merkitse sitä, että he olisivat olleet jotenkin sankarillisempia kuin suomalaiset. Vaikka juutalaiset antoivat maamme hyväksi pienen uhrin - kiitos siitä - se ei voi merkitä ikuista kiitollisuuden velkaa, jona Lipponen haluaa asian esittää. Parempi olisi ollut jos juutalaiset eivät olisi taistelleet lainkaan, sillä silloinhan heitä ei tarvitsisi koko ajan kiitellä niistä "äärimmäisistä uhrauksista" joita he tekivät sodan aikana. Suomalaiset ovat moneen kertaan korvanneet juutalaisten sotapanoksen jatkosodassa, mutta aina vaan eräät syyllisyyskompleksiset poliitikot jaksavat "muistella" vanhoja, jotta saadaan syy antaa jotakin niille, joilla jo ennestään on.

Lipponen onkin ruvennut maksamaan omaansa sekä Suomen kiitollisuuden velkaa juutalaisille. Hän ehdotti, että kahdeksan (kaikki Suur-Saksan etsintäkuuluttamia, joista osalla oli rikollisrekisteri. Todistettavasti vain kuusi katosi sodan melskeeseen) Suomen Saksaan luovuttamille Itävallan juutalaisille pystytettäisiin vähintäänkin muistolaatta. Kumma juttu, ettei Lipponen ole koskaan ehdottanut mitään pystiä niille 65 000 inkeriläiseille, jotka Suomi luovutti Neuvostoliittoon ja jotka varmuudella surmattiin. Mitäs suomensukuisista - tärkeitähän näyttää oleva juutalaisten ylimaallisiksi kuvitellut kärsimykset!

Vauhtiin päästyään Lipponen vaati jo toistamiseen Taru Mäkelän propagandafilmiä Daavid - joka kertoo juutalaisista sotilaista jatkosodassa - pakolliseksi kaikissa Suomen kouluissa. Jo koulunsa käyneet kansalaiset joutuivat muuten seuraamaan Mäkelän tekelettä TV:stä kahteen kertaan. Holohoax-orgioille ei ole näköjään loppua kun Hollywood-sepustusten lisäksi televisio esittää myös kotimaisia kertomuksia tyyliin "ettei vain vahingossakaan unohdettaisi".

Tilaisuuden jälkeen Lipponen vastaili mm. Ilta-Sanomien kysymyksiin. Lehti kysyi, onko juutalaisuus erityisen lähellä Lipposen sydäntä. "Olen vuosien mittaan tutustunut juutalaiseen seurakuntaan ja juutalaiseen historiaan. Minulla on myös juutalaisia ystäviä - aina Amerikkaa myöten - ja olen oppinut arvostamaan heitä", Lipponen kertoi. Lopuksi hän sanoi tyypilliseen filosemiittiseen tapaan: "Suomalainen protestanttien kulttuuri voisi oppia juutalaisilta miten perheessä tuetaan toisia eikä jätetä ihmistä yksin". Kiitos Lipponen, että näytit todellisen karvasi! Nyt nationalisteja ei ainakaan voida syyttää "vainoharhaisista" väitteistä - Lipponen näet tunnustaa avoimesti halveksivansa kansallisia kulttuuripiirteitä.

Toinen "isänmaanystävä" Martti "Namibian oma poika" Ahtisaari on Lipposen esimerkkiä seuraten näyttänyt julkisesti kiitollisuuttaan Valituille. Oma-aloitteisestihan tämä maamme talouselämän marionetti ja mannekiini maailmalla ei pysty tekemään muuta kuin syömään, joten hänen neuvonantajansa vinkkasivat (Helsingin loosin määräyksestä?) Marttia tekemään tuttavuutta juutalaiseen seurakuntaan. Ajankohtakin oli sopiva, sillä heprealaiset viettivät parahiksi tasan 50 vuotta sitten rikollisin toimenpitein kahmitun Israelin bandiittivaltion perustamisjuhlaa. Namibian kunniakansalaisen kannalta oli kuitenkin perin onnetonta, että kinkkua ja silavaa ei rabbiinien bileissä tarjottu, mutta muutenhan tapahtuma oli onnistunut, sillä presidenttimme näkyi taas julkisuuden valokeilassa, jota ilman elämä olisi pelkkää dieettiä.

Sellainen kansa - sellaiset johtajat, sanotaan. Maailmasta ei voi toivoa oikeudenmukaista mutta jotain kohtuutta sentään. Tätä kohtuutta ei ainakaan edusta nämä Suomen kaksi vara-Moosesta, joista toinen on saatanallisella tavalla ovela Brysselin mies, jolle Suomi ei merkitse muuta kuin metsän kantokykyä ja toinen - kirjaimellisesti läski-Mooses - on poliittinen diletantti, vain vähän jostakin jotain tietävä politiikan harrastelija ja kansakoulun opettaja, joka on täysin taustavoimiensa kontrollissa. Heidän mottonsa näyttää olevan: meidän jälkeemme vedenpaisumus. Me voimme vain typertyneinä kysyä: "kuinka tässä näin kävi?".

Kalevan Soturi

Takaisin