KOMMUNISMIN UHREJA VÄHINTÄÄN 85 MILJOONAA
- DEMOKRATIAN VIELÄ LASKEMATTA

Toisen maailmansodan jälkeen kansallissosialismin tuhoista on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkimuksia puhumattakaan fiktiivisestä viihdekirjallisuudesta. Lisäksi aiheesta on tehty tuhatkunta elokuvaa - yksistään niin sanotusta holokaustista yli 500 filmiä. Epäsuhta kommunismin tuhoista kertoviin tutkimuksiin ja filmeihin on silmiinpistävä, jos oletetaan, että kumpaisenkin järjestelmän tuhot olisivat yhtä suuret. Tällainen lähtöoletus on kuitenkin täysin väärä, koska kommunismin uhreja on moninkertainen määrä verrattuna kansallissosialismin surmaamiin. Siksi kuilu kansallissosialismin saaman julkisuuden ja sen uhrien välillä on käsittämätön, kun sitä verrataan kommunismin saamaan julkisuuteen ja sen uhreihin. Miten selittää näin silmiinpistävä ero? Voisiko syynä olla kenties se, että Stalinin uhrien verisukulaiset eivät omista Hollywoodia eikä heitä vaeltele niin taajaan eliittiyliopistojen käytävillä kuin Hitlerin vainoista ihmeellisesti selviytyneitä uhreja? Vai olisiko tässä takana rasistinen ajattelu, jonka mukaan Hitlerin vainon kohteeksi joutuneet ovat jotenkin arvokkaampia ihmisiä kuin Maon Kiinan mongolilaumat tai Stalinin miljoonat slaavit?

Arkea 1930-luvun Neuvostoliitossa

Harva se päivä joku media muistuttelee "kaasukammioista", mutta milloin lukija muistaa viimeksi nähneensä ohjelman tai lukeneen julkisuutta saaneen kirjan, jossa puhutaan kommunismin uhreista? Tämän hiljaisen hyssyttelyn ja tahallisen unohduksen harmonian rikkoi jokin aika sitten ranskalaisen historiantutkijan Stephane Courtoisin esittelemä tutkimus "Kommunismin musta kirja" - Le livre noir du communisme. Crimes, terreur et repression. Kirja on tilastollinen tutkimus kommunismin nimissä surmatuista ihmisistä, joiden lukumäärä ei ole kovin pieni: 85 miljoonaa.

Suurin osa kommunismin uhreista, 60 miljoonaa, kuoli Kiinan kommunistisessa tasavallassa puoluejohtaja Maon aikakaudella. Kiinan kommunistien suorittaman kansanmurhan suuri lukumäärä selittyy yhteiskunnallisilla kokeiluilla. Esimerkiksi maataloutta pyrittiin tehostamaan periaattein, jotka jo lukion ekaluokkalainenkin tietää virheellisiksi. Tästä täysin tietoisesti suoritetusta epäonnistuneesta maatalouskokeilusta oli seurauksena kymmenien miljoonien kiinalaistan nälkäkuolema. Nälän eräs seuraus oli moraalinen rappeutuminen, jonka vuoksi kannibalismi oli maassa erittäin yleistä. Kommunismin puolustaja voisi tietenkin väittää, että kiinalaisia ei murhattu tieten tahtoen ampumalla vaan ihmiset kuolivat virheellisten yhteiskuntakokeilujen seurauksena. Tämä on kuitenkin väärää toiveajattelua. Kiinan johto oli koko ajan tietoinen kokeilunsa seurauksista ja se olisi hyvin voinut lopettaa sen milloin tahansa. Lisäksi Kiinan johto ymmärsi, että maan ylikansoitus sallii väestön karsimista - sanottiinpa sen olevan jopa välttämätöntä.

Kun puheeksi tulee Neuvostoliiton aikakaudella surmatut ihmiset, niin tällöin keskitytään yleensä vain Stalinin kauteen, niin myös Courtoisin kirjassa. Tämän vuoksi kirjassa mainittu 20 miljoonaa kommunismin uhria Neuvostoliitossa on selvästi alakanttiin. Monet Neuvostoliiton tutkijat ovat aiemmin todenneet, että 20 miljoonaa on minimiluku ja että sen yli menevä määrä on totuudellisempi lukumäärä. Jo Leninin kaudella 1920-luvulla kommunistit näännyttivät nälkään tai teloittivat miljoonia suuria ja keskisuuria tilallisia, kulakkeja, jotka eivät suostuneet luovuttamaan maitaan kommunistien käyttöön. Myöskään ne toista miljoonaa saksalaista sotavankia, jotka tuhottiin Siperiassa, eivät näy Courtoisin kirjassa.

Elämää työläisen paratiisissa

Kiinan ja Neuvostoliiton verileikit saivat siis aikaan suurimmat ruumiskasat, mutta on sitä muuallakin osattu likvidoida vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimeen. Mustassa kirjassa mainitaan, että Kamputseassa surmattiin kolme miljoonaa (vielä 1970-luvun lopulla!), Afrikassa vajaa pari miljoonaa, Afganistanissa puolitoista miljoonaa, Vietnamissa miljoona, Itä-Euroopassa miljoona ja Etelä-Amerikassa 150 000.

Kahden vastakkaisen järjestelmän tuhojen vertaileminen saattaa olla irvokasta ja sinänsä hedelmätöntä, mutta se oikeutus sillä on, että jokaisen ihmisen pitäisi periaatteessa saada kuulla tasapuolinen tulkinta, koska epäsuhta tulkinta vapauttaa kansalaisten silmissä toisen synneistään, joista se eittämättä on vastuussa. Tästä taas seuraa se, että aate, joka on päästetty synneistään kuin koira veräjästä, voi edelleen levittä ilman, että se herättää kansassa juurikaan suuttumusta vaikka siihen olisi aihetta. Jos kommunismin ja yleisvasemmistolaisuuden sisäänrakennetusta tuhovoimasta vaietaan, vaikka siitä on saatavana paljon historiallista näyttöä, niin ihmiset saattavat edelleen hurmaantua sen näennäisen humaanisesta sanomasta. Kateus etevämmyyttä ja viha pysyväisyyttä kohtaan on se polttomoottori, josta post-kommunismikin saa voimansa. Tällaisten ihmisten motiivit on paljastettava ja helpointa se on kertomalla kommunismin verisestä sadosta.

Courtoisin kirjasta julkaistiin joulukuun alussa 1997 laaja kirja-arvostelu - ihme kyllä - Helsingin Sanomissa, jonka vuoksi jotkut maamme ex-stalinistit ovat hätääntyneinä selitelleet Courtoisin kirjaa parhainpäin. Eräs heistä, Jukka Rislakki, tyrmää HS:ssä 29.12.1997 ilmestyneessä artikkelissa Courtoisin kirjan ja väittää, että Stalinin sorron aikana olisi kirjaimellisesti teloitettu vain 800 000. Hän tosin myöntää, että Neuvostoliiton keskitysleireillä kuoltiin paljon muuhunkin kuin teloituksiin. Tämän seikan hän kuitenkin unohtaa mainita kun puheeksi tulevat Saksan leirit, sillä hän laskee kaiken oletetun kuuden miljoonan kuolleen teloituksiin. Vakavan historiantutkimuksen piirissä "pyhää kuutta miljoonaa" pidetään huomattavana liioitteluna ja nekin jotka siihen uskovat sanovat, että merkittävä osa uhreista kuoli leireillä riehuneisiin tauteihin ja ilmapommituksiin. Esimerkiksi maamme historiantutkimuksen grand old man, Suomen Akatemian jäsen Eino Jutikkala, kertoi vuoden 1997 lopulla MTV-Akatemia -ohjelmassa, että juutalaisia surmattiin toisessa maailmansodassa kaksi miljoonaa. Rislakki väittää myös, että Hitlerin tapposaldo ylittää Stalinin, koska 3,5 miljoonaa venäläistä kuoli saksalaisilla vankileireillä. Tässäkin hän antaa ymmärtää, että nämä 3,5 miljoonaa teloitettiin - väite, joka ei saa tukea yhdeltäkään merkittävältä historiantutkijalta. Sitä paitsi Rislakki artikkelissaan ominaiseen tyyliin "unohtaa" mainita saksalaiset sotavangit, jotka nääntyivät Siperiassa. Tällä kaikella selittelyllä Rislakki haluaa epätoivoisesti vähätellä kommunismin tuhoja, koska muutoin se paljastuisi paljon perinpohjaisemmaksi vihollisten surmaamisjärjestelmäksi (tuhosivat omiaan!) kuin kansallissosialismi, joka taas on tiedotusvälineissä poliittisista syistä haluttu esittää historian tuhoisimpana voimana. Kun totuus kommunismin uhreista paljastuu suurelle yleisölle, silloin on hyvin vaikea perustella sitä, miksi sen vastaista ideologiaa, kansallissosialismia, pidetään kaikkein pahimpana. Kansallissosialismiin mystisoitu pahuus latistuu kun sen rinnalle vedetäänkin ideologia, joka on vaatinut moninkertaisesti enemmän uhreja. Samalla kansallissosialismin käyttöarvo poliittisena lyömäaseena heikkenee.

Pakkotyötä "stalinilaisen auringon alla"

Demokraattisen järjestelmän kannalta on tuskallista esittää kommunismi historian tuhoisimpana voimana, koska demokratialla on samat aatteelliset juuret valistuksessa kuin kommunismillakin, nimittäin perusarvot vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Kristinuskollakin on sama eettinen pohja kuin demokratialla ja kommunismillakin, itse asiassa kumpikin näistä ideologioista on moraalifilosofisesti suoraa jatkumoa kristinuskosta. Kristinuskon saavutukset kansanmurhissa ovat vielä ylittämättömämmät kuin kommunismissa. Näyttääkin siltä, että kun joku ideologia tai uskonto pyrkii humanismin nimissä "aitoon" hyvään, se saakin aikaan äärimmäistä pahaa. Tämän Jukka Rislakki ja kumppanit haluavat kategorisesti kieltää mielestään. He ajattelevat täysin päinvastaisesti ja sanovat, että kristinuskon, demokratian ja kommunismin aito pyrkimys "hyvyyteen" on niin arvokas asia ihmiskunnan kehityksen kannalta, että siinä sivussa kuolleet uhrit ovat vain niiden ikävä mutta välttämätön sivuvaikutus. Sen sijaan he pitävät kansallissosialismia ihmiskunnan pahimpana ilmiönä, koska siinä surmattiin ihmisiä tietoisesti pahan ja huonon periaatteen vuoksi. Mutta eikö tällainen ajattelu ole jonniin joutavaa arvokeskustelua, josta ei voida tuskin koskaan päästä yksimielisyyteen? Millä oikeudella - paitsi omilla mieltymyksillään ja lapsena saadulla kasvatuksellaan - Rislakki voi perustella, että kommunismi oli eettisesti niin paljon korkeammalla tasolla kuin kansallissosialismi, että sen 85 miljoonaa uhria ovat pienempi paha kuin monta kertaa vähemmän kuolemaa viljellyt kansallissosialismi? Lohduttaako se kuopan reunalle ammutuksi tulevaa kulakkia enemmän, jos hänelle selitetään, että hänet tapetaan nyt "hyvän asian" puolesta? Eikö se ole samantekevää keneltä saa kuulan kalloonsa jos sellaisen kerran saa?

Lapsuus Neuvostoliitossa

Kommunismin romahduksen jälkeen 1989 länsimainen demokratia on omahyväisesti kiillottanut kilpeään ja esiintynyt jonkinlaisena ihmiskunnan hyvää tekevänä voimana. Sen kannattajien kannalta on tavallaan herkullinen tilanne, että kaikki maailman pahuus saadaan kaadettua kansallissosialismin niskaan. Tällöin se voi itse esiintyä historian puhtaana pulmusena, joka on aina taistellut kaikenlaista pahaa totalitarismia kuten kommunismia ja kansallissosialismia vastaan. Vähänkin lähempi tarkastelu osoittaa tämän hyvin markkinoiduksi mainokseksi, jolla on hyvin vähän tekemistä totuuden kanssa. Demokratian, tuon talouselämän palveluksessa olevan poliittisen järjestelmän räikeimmät rikokset on tehty sen verran kauan sitten, että sen tuhovimman jyräämäksi jäänyt sukupolvi ei ole enää kertomassa niistä asioista televisiolle. Yhdysvalloissa hävitettiin 1700- ja 1800-luvullla taloudellisen liberalismin hedelmänä lukuisia intiaaniheimoja. Uhrit kohosivat miljooniin. Afrikan kolonialismi, joka oli demokratian suojeluksessa toimivan valtiokapitalismin johdonmukainen seuraus, puhuu myös omaa kieltään. Entäpä toinen maailmansota, joka syttyi siitä, että Englanti ja Ranska julistivat sodan Saksalle? Demokratia ei käynyt yksin sotaa pahaa Kolmatta valtakuntaa vastaan vaan se liittoutui toisen, paljon suuremman pahan kanssa turvatakseen maailmanvaltansa, jota pörssikeinottelijat maastaan häätänyt Saksa oli tullut uhkaamaan. Sodan päätyttyä Ranskaan ja Reininmaalle perustettiin 1800 humaanien liittoutuneiden keskitysleiriä, joissa surmattiin 800 000 saksalaissotilasta joko nälkiinnyttämällä tai ampumalla. Tästä todellisesta holocaustista kertoo kanadalainen historiantutkija James Basque ansiokkaassa kirjassaan Other Losses, kirja, jota pidetään oman alansa auktoriteettina.

Demokratian kuolemansaldon laskijoilla riittää työsarkaa vielä tulevaisuudessakin, sillä päättymättömyyden tilassa horjuvan demokratian aiheuttama aikapommi tikittää kolmannessa maailmassa. Väestöpaine ja sen puhkeaminen saattavat aiheuttaa sellaisen holokaustin, johon verrattuna menneisyyden kansanmurhat näyttävät harrastelijamaiselta puuhastelulta.

Kalevan Soturi

Takaisin