Lehtemme toimituksessa pohdittiin puolivakavissaan, että pitäisikö karvaelikkojen hyysääjistä kirjoittaa muutama kommentti. Yleinen kanta oli, ettei mokomien pumpulissa kasvaneiden herraskakaroiden uusimmista kotkotuksista tarvitse mainita halaistua sanaa, koska asia ei ole sen väärti. Toisaalta, heidän saamansa julkisuus on sitä luokkaa, ettei sitä voi aivan olankohautuksellakaan sivuuttaa ja ovathan kettutarhauksen vastustajat saaneet ilkitöillään myös tuhoa aikaan, joten hieman tarkempi tarkastelu tämän ilmiön tiimoilta lienee paikallaan.
Keskittykäämme ensiksi siihen keitä nämä kettujen "vapauttajat" ovat. Epäilemättä suurin osa aktiiveista on 60-luvun vasemmisto-opiskelijoiden jälkeläisiä, jotka ovat syntyneet vasta 70-luvun lopulla, koska vanhempien pitkitetty opiskelu ja virkanaisura lykkäsivät heidän maailmaan tuloaan. Kun lapset sitten syntyivät, saivat he kokea jo pian pioneeripiirien henkisen pakkopaidan. Osa kettutyttöjen ja -poikien hyvin koulutetuista ja hyvinvoivista vanhemmista eivät kuuluneet taistolaisjoukkoihin vaan omaksuivat muuten vain 60- ja 70-luvulla vaikuttaneen yleisvasemmistolaisen ja liberaalin hengen. Todennäköisesti juuri he ovat rohkaisseet jo varhain kullannuppujaan kaikkeen "kapinallisuuteen" ja "kyseenalaistamiseen". Tällaisessa ympäristössä - varsinkin taistolaisessa - kasvaneet lapset luulevat kuuluvansa johonkin älylliseen ja moraaliseen eliittiin, koska he ovat tienneet jo lapsesta asti miten maailma makaa ja missä vääryys lymyää.
Varsinkin tytöt ovat olleet hanakoita omaksumaan tällaisen asenteen, koska näihin koko ikänsä hyvinvoinnissa eläneiden syöttiläiden maailmankuvaan on iskostettu kaiken muun propagandan lisäksi vainoharhainen oppi miesten sorrosta ja "keskinäisestä salaliitosta". Kun tytöt ovat tiedostaneet päävihollisensa, onkin jo helpompi löytää muita vihollisia, jotka viime kädessä palautuvat aina miesten valtaan ja sortoon. Äärimmäisin muoto tällaisesta ajattelusta on anarkofeminismi, joka saa kettutytöiltä melko varauksettoman kannatuksen.
Kettutytöillä on periaatteessa sama arvomaailma kuin heidän vanhemmillaan, mutta silti heidän täytyy muodon vuoksi "kapinoida" myös vanhempiaan vastaan, vaikka päävihollinen onkin ulkona pahassa maailmassa. Uudet vanhempien ärsyttämisen muodot ovat tarpeen, sillä nämä nuoret kaipaavat kuumeisesti irtiottoa vanhempiensa porvarilliseksi katsomastaan elämäntavasta. Veganismi ja nenärengastukset saattavat hieman kummastuttaa taistolaisvanhempia tyyliin "ei meidän nuoruudessa", mutta antiporvarillisen vapaan kasvatuksen sympatisoijina he katsovat sen kuuluvan luonnollisena osana konservatiivisia arvoja vastustavaan nuoruuteen. Vanhemmat saattavat jopa salaa ihailla lastensa sirkuspellen habitusta, koska sehän on niin "kapinallista" ja "systeemii vastaan", että ne tuovat omat nuoruusmuistot mieleen. Ääneen he eivät kuitenkaan uskalla sympatioitaan sanoa, jottei kullannuppujen tarkoin varjeltu illuusio heidän auktoriteettien vastaisuudestaan romahtaisi.
Kettutyttöjen mitä läpinäkyvimmästä apurahakapinallisuudesta huolimatta monet nelikymppiset naistutkijat ja kulttuuritädit ovat kritiikittömästi ihastelleet lehtien palstoilla kettutyttöjen "rohkeutta" ja "naisenergiaa". Piilolesbaavien femakoiden kannalta eläinaktivismin tärkein piirre onkin siihen osallistuvan tykinruuan sukupuoli. Heitä ylistäessään 60-luvun tantoille tulevat omat - ja ah niin ihanat ja radikaalit - nuoruusvuodet mieleen. He ovat vihdoin löytäneet uuden sukupolven, joka jatkaa heidän myyräntyötään.
Juuri lukioon astuvat tytöt alkavat toden teolla "tiedostaa" maailmaa, kun he saavat seurakseen samanlaisen taistolaismankelin läpikäyneitä hengenheimolaisia. Aina oikeassa olemisen riemua tuntevat lukiolaistytöt ovat saaneet jostain päähäänsä, että kaikista maailman pahuuksista huutavin vääryys kuljeskelee kettuhäkissä. Lukuisissa lehtikolumneissa on pohdittu sitä, miksi lukiolaistytöille juuri kettutarhaus on niin suuri ongelma maailmassa, että sen vuoksi ollaan valmiita virumaan poliisiputkassa, saamaan miljoonien korvauskanteet ja hauleja perseeseen. Fanatismissahan ei sinänsä ole mitään tuomittavaa, koska suurin osa kansalaisista näyttää hylkivän sitä vain sen vuoksi, että he ovat latteassa ja turvatussa elämässään piehtaroivia paskahousupelkureita, jotka eivät uskalla tehdä mitään uhrauksia asian puolesta, jota he väittävät kuitenkin kannattavansa. Kettutyttöjen ongelma ei siis ole fanatismi vaan fanatismin kohde.
Iltapäivälehdissä on pohdittu (ajatella!) nuorten lukiolaistyttöjen intoa vastustaa kettutarhausta psykologiasta käsin. Esimerkiksi tämän vuoden tammikuussa Ilta-Sanomien viikkoliitteessä oli artikkeli otsikolla "Miten eläimestä tuli ihminen". Artikkelissa Helsingin yliopiston riistaeläintutkija ja dosentti Petri Nummi äityy haukkumaan nykyistä radikaalinuorisoa, joka tuntuu jääneen lapsuuden Bambi-filmien katsomisen tasolle. Nummen pääpointti on siinä, että nuoret - varsinkin tytöt - ovat pelkän mutu-intuition varassa inhimillistäneet eläimet. He ovat lapsuudesta asti nähneet Disneyn eläinelokuvia ja piirrettyjä, joissa eläimet käyttäytyvät kuin ihmiset. Ilmeisesti heille on jo varhain piintynyt alitajuntaan kuvitelma eläinten rationaalisuudesta ja moraalisesta kyvystä tehdä eettisiä valintoja, ominaisuuksia, jotka empiirisen tutkimuksen perusteella tiedetään olevan vain ihmisillä. Koska kettutytöt kuvittelevat, että ketut ovat rationaalisia ja moraalisia olentoja, niille ei tämän vuoksi saa tuottaa tietoisesti kärsimystä kuten ei ihmisillekään. Toisaalta kettutyttöjen argumentti "tuskan tuottaminen on väärin" saa kannatusta aivan tavallisilta luonnosta vieraantuneilta kaupunkilaisilta. Hekin rinnastavat helposti pörröisen ketun omaan Mirreen tai Murriin: entäpä jos meidän Murri - oma perheenjäsenemme! - joutuisi vankilaan ilkeiden ihmisten ahneuden takia!
Eläinten vapauttajat eivät valinneet sattumalta turkiseläimiä kohteekseen, sillä kirjolohien tai kanojen vapauttaminen ei kiihota sen enempää vapauttajia kuin lehtiä lukevaa yleisöäkään. Paradoksaalisesti absoluuttista tasa-arvoa kannattavilla eläintensuojelijoilla on selkeä oppi eläinten hierarkkisuudesta; jotkut ovat arvokkaampia suojeltavaksi kuin toiset, eikä tässä ole kysymys eläinten uhanalaisuudesta, vaan siitä mikä eläin sattuu miellyttämään enemmän eläintensuojelijan silmää, ihoa ja hellyyden tarvetta. Ilta-Sanomien kolumnisti Jyrki Lehtola on eräässä kirjoituksessaan kysynyt, että onko eläinten eriarvoisuudessa kyse vain ketun ja muiden karvapallojen kivalta tuntuvista ja näyttävistä pörrökarvoista; siitä että jälleen kerran on sekoitettu keskenään etiikka ja estetiikka. Asian voi kääntää vielä niinkin päin, että miksi vain eläinten tappaminen ja syöminen on väärin (sitähän eläimet tekevä toisilleen koko ajan!) mutta kasvisten ei. Eikö omenallakin ole oikeus elollisen organismin arvoiseen elämään, eikä joutua jonkun omia halujaan tyydyttävän vihersoluja tuhoavan vegaanin ahnaaseen ja loputtomalta näyttävään kitaan?
Entä kettupojat? Heistähän ei ole sanottu vielä mitään. Kettupojat poikkeavat kollegoistaan kettutytöistä niin paljon ettei niitä voi rinnastaa toisiinsa. Ensinnäkin "kettupojat" eivät ole enää poikia vaan suurin osa heistä on reilusti yli kaksikymppisiä nuoria miehiä. Toiseksi kettupojat ovat eläinliikkeessä selvänä vähemmistönä verrattuna tyttöihin. Juuri kettupoika-vähemmistö johtaa ja käskyttää tyttöpataljoonaa, kun on kysymys mielenosoituksista tai EVR:n iskuista.
Eläinaktivistien pääfoorumi on Muutoksen kevät -lehti, jonka toimituskuntaan kuuluu Oikeutta eläimille -yhdistyksen johtaja Joni Purmonen. Hän on koko kettutarhausta vastustavan liikkeen aivot, mutta hänkin toimii joidenkin muiden ("ex"-stalinistien?) intressejä silmällä pitäen, joiden ensisijaisena tavoitteena ei suinkaan ole eläintensuojelu vaan yhteiskunnallisen jännityksen aikaansaaminen. Muutoksen kevät -lehdessä mainostetaan eri alakulttuurikusipääryhmiä (mm. Aseistakieltäytyjäliittoa ja Oikeutta Eläimille) ja lehtiä kuten Kapinatyöläistä, Murrosta ja Toimintakalenteria.
Lehdet ja yhdistykset paljastavat ketkä oikeastaan ovat eläinliikkeen todelliset aktivistit ja ketkä sitä johtavat. Suurin osa johtavista aktiiveista kuten Reko Ravela (Suomen Anarkistiliitto) ja juutalaispojaksikin epäilty Mika Marenk (toimittaa terroristin ohjekirja - lehdykkää nimeltä Toimintakalenteri, jota muuten painetaan Rauhanpuolustajat ry:n toimistossa) ovat poliisin vanhoja tuttuja jo takavuosilta. Sekä Ravela että Marenk ovat tunnettuja anarkoräyhäreitä ja kokopäivämielenosoittajia, eikä liukaskielisen medialemmikki Purmosenkaan sekava maailmankuva poikkea paljon edellä mainittujen veijareiden "ideologiasta". Koko revohka Rauhanpuolustajista SAL:iin (mukana myös Antifan toiminnassa) ovat kiinteässä yhteistyössä Muutoksen kevät -porukan kanssa yksinkertaisesti siitä syystä, että tässä ringissä pyörivillä henkilöillä on päällekkäisjäsenyyksiä - so. Oikeutta Eläimille ry:n aktiivit kuuluvat SAL:iin ja päinvastoin.
Kiireisillä kokopäivämielensoittajilla on almanakat buukattuna täyteen eri puolella Suomea pidettäviin mielenosoituksiin. Opiskelijoiksi itseään tituleeraavat 90-luvun partaradikaalit (parempi: nenärengasradikaalit) eivät 1370 markan opintotuella paljon Suomea kiertele, mutta valtio on jo ehtinyt tulla hätiin. Kaikki edellä mainitut puulaakit etunenässä Muutoksen kevät -lehti ja Antifa saavat valtiolta rahallista tukea, jotta kapinallisemme pääsevät bussilla tai junalla pohjanmaalle riekkumaan. Sen verran valtio on maamme apurahakapinallisia muistaneet, että matkakorvausten lisäksi rahaa on liiennyt myös erinäisiin evästarpeisiin.
Purmosen ja muiden johtavien alakulttuurikusipäiden päällimmäisenä motiivina ei ole eläintensuojelu vaan herkästi tunteisiin vetoavalla teemalla saada kokoon "systeemin vastainen" leegio teinityttöjä, jotka näiden herrojen henkisen painostuksen avulla ovat valmiita mitä typerimpiin yhteiskunnan vastaisiin tekoihin. Kun teinitytöt ovat uppoutuneet yhä syvemmälle "systeemin vastaisuuteen", siitä on enää hyvin vaikea nousta kunnialliseksi kansalaiseksi. Purmonen & kumppanit ovat lahkojohtajan otteilla saaneet tytöt rikollisen pikkuterrorin tielle, josta poistumistiet on tukittu ja suuntana vain yhä näyttävämmät iskut. Turkisiskuista kiinnijääneiden sellissäoloaikakin on yleensä vain katkeroittanut entisestään näiden Vihreiden Khmerien mieltä. Vaikka väkivallattomuutta korostanut Purmonen on itsekin osallistunut turkiskuihin, niin yleensä likaisesta työstä vastaavat tytöt Purmosen pysyessä taustalla eläinliikkeen konsulttina mediaan päin.
Kettujen tarhaaminen nykyisissä olosuhteissa ei kai ole enää kenenkään muiden paitsi tarhaajien mielestä hyvällä mallilla. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että etelän suurkaupunkien hyvinvointikakarat voivat jonkun päähänpiston ohjaamina mielin määrin terrorisoida yhtä ammattiryhmää, jonka oikeudet on turvattu Suomen laissa. Toisaalta kettuaktivistit ovat johdonmukainen seuraus siitä, mihin nykyinen ihmisen luonnosta vieraantuminen voi johtaa. Kykenemättömyys ymmärtää inhimilliseen elämään kuuluvaa kärsimystä ja ihmisten välistä luonnollista eriarvoisuutta synnytti pari sukupolvea sitten erilaisia kansalaisoikeusliikkeitä. Nyt tämä järjetön ja luonnonvastainen tasa-arvon vaatimus on ulotettu eläimiinkin ikään kuin eläimetkin ymmärtäisivät ja osaisivat kiittää meidän hyväntahdon elettämme. Tosiasiassa tällainen ihmisluonnon ja moraalin pehmeneminen johtaa siihen, että ihmiskunta ei uskalla tulevaisuudessa ratkaista aiheuttamiaan ongelmia, jotka oikeasti vaatisivat sellaista moraalia, jossa heikkojen annetaan sortua, koska muuten sortuvat kaikki.
Anarkoräyhäreille voisi vielä lopuksi sanoa, että mitä he pitäisivät siitä, jos joku ryhmä päättäisi terrorisoida järjestelmällisesti heidän elinkeinoaan, koska tämä ryhmä ei nyt vain satu jostain kumman syystä pitämään siitä. Mitä jos tämä ryhmä olisi erityisen vittuuntunut teoreettisen filosofian opetukseen, jota Purmonenkin tavailee kun kettukiireiltään ehtii, koska se aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä veronmaksajille ja sosiaalitoimiston asiakkaille, joille ei jää tarpeeksi ruokarahaa kalliina ja turhana pidetyn teoreettisen filosofian opetuksen vuoksi? Ryhmä päättää terrorisoida opetusta niin kauan kunnes eduskunta kieltää sen. Tietenkin opetuksen lopettaminen aiheuttaa suurta vahinkoa filosofian opettajille ja opiskelijoiden elämänsuunnitelmille, mutta eikö sosiaalitoimiston asiakkaiden oikeus ruokaan ole eettisesti tärkeämpää kuin jonkun yhteiskunnallisesti turhana sekä haitallisena pidetyn teoreettisen filosofian opetuksen?
Kalevan Soturi
Takaisin
