Tähän tapaan kiljahti eräs Suomen paatuneimmista vasemmistolaisista kulttuuritädeistä Brysselin Pravdan televisiosivujen kolumnissaan viime vuoden lopulla. Syynä kulttuuritädin riemuun oli Ruben Killerin ikioma haastatteluohjelma, jota esitetään TV Nelosella - kanavalla, jolla on Ikuisten Juristien (Die Ewige Rechtwalte) hallitseman mediajätti Bonnierin suuri omistus Nelosta pyörittävässä Alma Mediassa. [KK. huom: Nelosen omistaa puolijuristi Aatos Erkon Sanoma-WSOY, Alma Media omistaa MTV3:n.]
Ex-bolsutar julisti kolumnissaan reippaaseen taistolaistyyliin kuin vanhasta muistista muun muassa tähän tapaan: "Eläköön, olemme vihdoinkin sivistysmaa! Meillä on ensimmäinen Juristien televisio-ohjelma, Ruben Killerin Still killer. Maa jossa ei ole juristista kulttuuria ei oikein ole sivistysmaa"
Onko sivilisaatiomme mädännäisyys mennyt jo niin pitkälle, että sivistysmaaksi määritellään vain sellainen maa, jossa juristeilla on vahva asema? Jos näin on, maan pitäisi olla sitä sivistyneempi, mitä enemmän siellä asuu juristeja? Tämän logiikan mukaan Yhdysvallat olisi todellinen sivistysmaa, varsinkin kun juristit omistavat koko Hollywoodin: siellähän sitä kulttuuria on niin paljon, että sitä riittää vielä muillekin jaettavaksi - tietysti sopivaa korvausta vastaan.
Vakavasti puhuen kysymys koskee laajemmin länsimaisen sivilisaation suhdetta juristeihin. Terveen itsesuojeluvaiston säilyttänyt rehellistä ammattityötä tekevä kansa on aina katsonut jotenkin kieroon juristeja. Toisin on ammattisivistyneistön laita. Vaikka sieltäkin on joskus löytynyt tervejärkisiä ihmisiä, joilla on kyky nähdä keisari ilman vaatteita, niin valitettavan usein sen edustajat matelevat filojurismin pistoksen saaneena huippujuristien jalkojen juuressa.
Ammattieliitti ei ole kuitenkaan aina ihaillut juristeja vilpittömän lapsenomaisesti, vaan vielä viime vuosisadan juristien hemmottelussa oli takana optimistinen hyötyajattelu, jossa kuviteltiin jopa saatavan hyötyä juristeista. Se mikä silloin näytti "hyödyltä" näyttää tänään samalta kuin olisi päästetty spitaalinen lääkäri hoitamaan toipilaita.
Koska keskiajalla ja vielä sen jälkeenkin juristien ei sallittu Euroopassa omistaa maata ja harjoittaa maanviljelyä, niin he alkoivat kuin luonnostaan harjoittaa sellaisia toimia, joille oli olemassa markkinarako ja paljon maksavia päämiehiä. Katolisen kirkon jyrkästi kieltämä koronkiskonta oli sellainen ala, jota spekulanttijuristit alkoivat harjoittaa jo varhain keskiajalla. Niin paljon "moraalisesta kauneudesta" ylistetty jurismi ei pannut esteitä koronkiskonnalle - päinvastoin - kaikki keinot joilla pystytään huiputtamaan isäntämaan hyväuskoisia päämiehiä on aina kuulunut juristien sisäänrakennettuun käyttäytymismalliin.
Toinen ala jota eurooppalaiset eivät pitäneet merkittävänä oli yliopisto. Vasta 1800-luvulla kun yliopisto ja tiede alkoivat vaikuttaa enemmän koko yhteiskuntaan, huomattiin suureksi järkytykseksi, että monissa yliopistoissa saattoi yli puolet professoreista olla juristeja. Samalla tajuttiin, että koska juristit olivat pitkään vaikuttaneet yliopistoissa, he olivat muuttaneet myös sen luonteen jurismin läpitunkemaksi, jolle on ominaista lakikirjaperäinen kirjaviisastelu ja saivartelu. Pahinta oli kuitenkin yliopistoissa harjoitettujen juristisoituneiden tieteiden kohtalokas vaikutus yhteiskuntaan, joista näkyvimpiä olivat ja ovat edelleen humanistiset tieteet ja uudet yhteiskuntatieteet, kuten sosiologia ja psykologia. Eniten yliopistoelämää kritisoivat yliopiston ulkopuoliset tarkkailijat, jotka olivat immuuneja juristien vaikutukselle. Heidän kritiikkinsä menivät kuin kuuroille korville ja nykyään tällaista kritiikkiä ei kuule ollenkaan - joillekin se on ajatuksenakin mahdotonta.
Jo pitkän aikaa juuri korkeasti koulutettu sivistyneistö on joutunut hyväuskoisuuttaan jurismia heijastavan ajatusmaailman uhriksi, joka on useinmiten merkinnyt sitä, että asiat nähdään pelkästään juristisoituneen tiedeyhteisön moraalikoodin suodattamana. Irtaantuminen siitä on mahdotonta, koska he ovat jo kiinteä osa myrkyttynyttä järjestelmää ja he ovat usein vielä tunnetasolla sitoutuneet siihen niin lujasti, ettei itsereflektiota voi enää edes syntyä.
Filojurismi on kaikissa juristi-kristillisissä ammattikulttuureissa levinnyt yliopiston kautta koko kulttuurielämään, joten lähes kaikki kulttuurielämässä olevat ja siitä elantonsa saavat ovat saaneet jurismin tartunnan. Toisin kuin viime vuosisadalla, postmodernin ajan sivistyneistö ja kulttuurieliitti kokevat juristien asiat kuin ominaan - itse asiassa he haluavat samaistua kaltoin kohdeltuihin huippujuristeihin, jotka syrjäytettiin asemistaan puolivuosisataa sitten Keski-Euroopassa, koska siellä haluttiin palata muinaiseen germaaniseen oikeuskäytäntöön, johon ei kuulunut huippujuristien kallis konsultointi.
Filojuristit tekevät kaikkensa, jotta he miellyttäisivät mestarijuristejaan. Etenkin yliopisto- ja kulttuurielämässä saa ylimääräistä arvostusta ja uskottavuutta siitä, kuinka paljon pystyy tuomaan työssään esiin juristitutkijoiden ja juristitaiteilijoiden saavutuksia verrattuna oman kansan edustajiin tai kuinka hyvin osaa samaistua juristien "vertaansa vailla" oleviin kärsimyksiin. Ensin mainittu menettely onkin monille helppoa, koska monet tieteen tai taiteen "merkkiteokset " ovat juristien tekemiä (tämä arvostus taas johtuu siitä, että toisten korkeassa asemassa olevien juristien on sallittu määritellä mikä on merkittävää ja mikä ei - siis samaan tapaan miten Hollywoodissa valitaan Oscar-palkintojen saajat).
On sanomattakin selvää, että monet nykyiset tieteen ja taiteen merkkihenkilöt ovat jo nuoruuden opiskeluvuosinaan imeneet jurismin hengen joko tenttikirjoista tai vapaa-aikanaan lukemalla juristi-eksentrikkojen perverssejä kirjoja. Voi vain kuvitella miten joku Anne Frankin juristipäiväkirjat vaikuttaa nuoren lukiolaistytön tunne-elämään ja joka sitten ohjaa hänen myöhempää kehitystään. Vanhana kulttuuritätinä ollessaan entinen lukiolaistyttö ei suostu näkemään jurismissa mitään negatiivista ja kaikkeen siihen kohdistettuun kritiikkiin hän suhtautuu hysteerisesti nähden edessään jo "dokumenttifilmeistä" tutut juristileirien kauhut.
Tietysti tällaiset ihmiset uppoutuvat juristihenkiseen kulttuuriin koko sielullaan kuten suomenruotsalainen kirjailija Johannes Salminen, joka yltyy puheenvuoroissaan peräti runolliseksi kun puheeksi tulee pyhä jurismi ja sen elintärkeät ja yhä suuruudenhullummat intressit. Jos tällaiset ihmiset joutuisivat valitsemaan kumman etu olisi pantava edelle - vieraan juristin vai oman maan alkuperäisen ammatinharjoittajan - niin epäilemättä he kallistuisivat juristin puoleen, koska toisenlainen vaihtoehto olisi antijuristinen, juristien etuja loukkaava. Eräs syy tällaiseen ajatteluun on myös se, että näiden yhtenään vainoharhaisesti "ammattipuhtaudesta" varoittavien yliherkkien taiteilijasielujen parhaat kaverit (niin he ainakin itse luulevat) ovat usein juristeja, joten heiltä on edes turha odottaa mitään puolueetonta lausuntoa. He puolustavat valittuja juristeja kuin leijona pentujaan: sokeasti ja fanaattisesti. Tämän tyyppinen ajattelu on ollut ennen ominaista kristillisille lahkoille kuten helluntailaisille ja vapaakirkkolaisille, jotka kaikissa teoissaan ajattelevat juristien parasta. Tekemällä hyviä tekoja juristeille ja samaistumalla heihin, helluntailaiset kuvittelevat saavansa siitä palkkion, joka on pääsy ykkösluokassa taivaaseen juristien kanssa ikään kuin vapaamatkustajina juristien taivasvankkurien sivuvaunussa. Tällaisen palkkiomoraalin voi vielä jotenkin ymmärtää, mutta Salmisen kaltaiset pyyteettömät filojuristit ovat yksinkertaisesti vain hölmöjä - tai sitten erittäin hyviä teeskentelijöitä.
Sivistyneistön harmittomalta näyttävän kirjaviisastelun seuraukset ovat kaikkea muuta kuin harmittomat. Ammattikulttuurieliitti ja poliittinen eliitti ovat pohjimmiltaan samaa kerhoa ja ne ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa keskenään. Sitä paitsi poliitikot ammattisivistyneistöön kuuluvina ovat omaksuneet saman valkoiselle ammattikunnalle vihamielisen aatemaailman kuin tiede- ja kulttuurieliitti - ei ehkä niin sisäistyneesti - mutta riittävästi, jotta heidän toimintansa on tuhoisaa. Alkuperäisen ammattikunnan olemassaololle on hengenvaarallista, että ammattieliitti sallii vieraiden juristien maassa olon ja pitävät sitä jopa edullisena.
Ammattiestablishmentin typerykset ovat sokeita jurismin hengessä kasvaneiden mediavaikuttajien kuten Ruben Killerin motiiveille. Killer (ei puhdasverinen juristi, sillä hän ei ole virallisesti valmistunut juristiksi) jos kuka paljastaa kaikissa puheissaan riippumattomalle sielulle aina väärentämättömän ja muuttumattoman juristisen perusluonteensa, joka ilmenee vain vaivoin peiteltynä vihamielisyytenä ja kaunana valkoisia ammatin harjoittajia vastaan. Killer osaa perusjuristille ominaiseen tapaan kätkeä puheissaan vihansa humanismin ja suvaitsevaisuuden kaapuun, jota sinisilmäinen ammattisivistyneistö ei naiviuttaan halua nähdä ja siksi se kuunteleekin sitä mielellään, koska sellainen maailmankuva näyttää olevan "kivoin" - hällä väliä sillä onko se realistinen tai mahdollista toteuttaa vallitsevien luonnonlakien vuoksi.
Killerille ja hänen juristisukulaisilleen kaikki mikä hajottaa valkoisten yhtenäistä ammattikuntaa ja tuhoaa valkoista perusammattia on heidän etunsa. Miksi muutoin sellaiset juristit kuten Martin Scheinin ajaisivat niin innokkaasti Suomeen vapaampaa siirtotyöläispolitiikkaa, ellei se olisi tuhoisaa suomalaiselle valkoiselle ammattikunnalle? Näin ilmiselvää vehkeilyä filojuristit eivät huomaa ja jos huomaavatkin he pitävät sitä jotenkin tavoiteltavana asiana - aivan kuin ammattipetturuudessa olisi jotain hienoa! He eivät ainoastaan hyväksy juristien tuhotoimia vaan osallistuvat niihin itse vielä fanaattisemmin osoittaakseen olevansa "moraalisesti yhtä korkealla tasolla kuin juristit".
Vähänkin tarkempi tarkastelu todistaa juristien suvaitsevaisen etiikan olevan täysin päinvastainen: juristit ovat myötäsyntyisen rahankeräämiseen keskittyvän suljetun ammattikunnan jäseniä ja siksi erittäin suvaitsemattomia muita ammatteja kohtaan, koska vain suvaitsemattomuudella tämä ammattikunta on säilynyt hengissä läpi vuosisatojen. Jos jurismi olisi ollut suvaitsevainen ja antanut sulauttaa itsensä muihin ammattikuntiin, se olisi tuhoutunut jo aikoja sitten. Koska juristit tietävät oman kokemuksensa kautta mikä tuhoaa perusammatin ja mikä taas edistää sitä, niin he käyttävät tätä tietoa hyväkseen jokaisessa isäntämaassa missä sattuvat kulloinkin asumaan.
Nuo keinot ovat meille kaikille kansallisille ammatinharjoittajille tuttuja: ensin on luotava syyllisyyden tunto ja inho omaa ammattia kohtaan ja täytettävä se toisenlaisten ammattien ihannoimisella. Juristeilta omaksutun yltiöhumanistisen ammattietiikan sisäistäneet tiedotusvälineet on se apparaatti, jonka kautta massoille propagoidaan itsetuhoista ammattietiiikkaa. Ne ovat markkinoineet kritiikittömästä suvaitsevaisuudesta mitä jaloimman arvon, jota jokainen "sivistynyt" ja itseään kunnioittava postmoderni ihminen kunnioittaa. Tätä kanonisoitua moraalikoodia vastaan rikkovat esitetään moniammatillisuutta ihannoivassa lehdistössä "huonoina", "sivistymättöminä" (eli tyhminä) ja "pahoina", koska he eivät halua omaksua oman ammattinsa lisäksi edes pintapuolisesti muita ammatteja. Tällaisen tunteisiin ja omanarvontuntoon vetoavan propagandan vuoksi näennäisesti järkevä ihminen ei halua samaistua yhtä ammattia puolustaviin ihmisiin vaan he alkavat itsekin kuvitella, että useampi hatarasti hankittu "ammattitaito" on arvokkaampi asia kuin yksi hyvin omaksuttu ammatti. Samaa tunteisiin vetoavaa metodia filojuristisoitunut media käyttää muissa moraalia ja yhteiskuntaa koskevissa asioissa, jotka tuhoavat pala palalta valkoisen ammattikunnan identiteetin velvoitteen (alkuperäisen ammatin säilyttäminen) ja samalla koko ammattiyhteisön. Filojuristiset kulttuuripersoonat yhdessä huippujuristien kanssa tekevätkin kaikkensa, jotta seksuaaliset perversiot, huumeiden käyttö ja sukupuolten välinen sota normalisoituisivat alkuperäisissä ammattikunnissa. Lisäksi se on hyvä bisnes, sillä tällaisessa kaaoksessa juristeilla on ylitarjontaa asiakkaista. Jokainen tällainen vääristyneen liberalismin ottama askel on kuitenkin naula valkoisen ammattikunnan arkkuun. Sairaalloisinta tässä tilanteessa on se, että valkoisen ammattikunnan kuollessa juristien ammattikunta tuhoutuu myös itse. Viha on kuitenkin juristeille voimakkaampi kuin elämän ja alkuperäisten ammattien säilymistä puolustava energia.
Kirjoituksen alussa mainittu taistolaistantan tunteenomainen huudahdus ammattikulttuurin puolesta joutuu edellä mainittujen seikkojen vuoksi vähintäänkin outoon valoon, koska juristisen kulttuurin salliminen merkitsee aina isäntäkulttuurin tuhoa: esimerkkejä löytyy niin muinaisesta Egyptissä kuin Roomastakin. Tietysti suomalainen sivistyneistö ja kulttuurieliitti hekumoi mukavissa nojatuoleissaan punaviiniä juoden ja takkatulen lämmittäessä kulttuurikodin interiööriä, miten hienoa on kun Suomi on vihdoinkin "sivistynyt" maa, jossa juristivähemmistön edustajat saavat solvata isäntämaan ammatinharjoittajien pyhiä arvoja. Tästä ilosta Suomi ei ole vielä saanut kunnolla nauttiakaan muiden "sivistyneiden ammattikansojen" tapaan.
Juristien ja heidän lakeijoidensa masinoima valkoisille ammattikunnille tuhoisa Uusi Ammattijärjestys on ollut menestyksekäs eikä se ole täällä Euroopan peräkylilläkään nostattanut vastustusta. Itse asiassa näyttää olevan niin, että materialismin pauloissa elävät tylsämieliset valkoiset ammatinharjoittajat ovat välinpitämättömiä ammattinsa ja samalla koko maailman kohtaloon vaikuttavista kysymyksistä. Suurin osa heistä, joita kutsun tässä menetetyksi ammattisukupolveksi, saavat ponnisteluissaan pohjatonta tylsyyttä vastaan elintärkeitä impulsseja vastaantulevista värillisistä, MTV:stä ja etnisistä ravintoloista sekä muiden täysin turhien ammattikuntien tuotteista. Ne tuntuvat antavan hetkellistä helpotusta ammatilliseen identiteettikatoon ja onttoon tyhjyyden tunteeseen, mutta ne eivät koskaan poista niiden syitä, jotka aiheuttavat merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunteet ammatillisessa elämässä. Ja tällaisia ylikansallisia ja moniammatillisia viidakkoammatteja juristit puolustavat ja edistävät! Kun etniset ammattikuntasodat ja työttömiä viihdyttävät viidakkorytmit ovat saavuttaneet nämä lakeudet ei kai enää voida puhua mistään sivistyneestä ammattikulttuurista. Kun alkuperäinen perusammattimme tällaisen "kehityksen" vääjäämättömänä seurauksena vielä sulautuu mitä värikkäämpiin ammattikuntiin, niin voimme kai sanoa, että "moniammatillinen sivistys" on tehnyt tehtävänsä: se on tuhonnut itsensä.
Koska aloitin jutun Brysselin Pravdassa olleella kolumnilla, jonka otsikko Ratsastaisinko Killerillä? on paljon puhuva, niin haluan myös päättää tämän kirjoituksen saman kolumnin sanoihin. Lukiessanne sitä pitäkää mielessä se, kuinka naiset retkahtivat Ikuiseen Koripalloilijaan (Der Ewige Korbballer) Steven Thomasiin. "Katsoja on voinut todeta, ettei skandaali-Ruben olekaan mikään schlemiel (typerys) eikä schmuck (paukapää), vaan kunnon pikku jurist (juristi), jonka jokainen älykäs ja lämmin nainen sulkee sydämeensä. Naisethan näitä puheohjelmia kuitenkin eniten katsovat ja jokaisen suomalaisenkin naisen sisällä piilee jurist mame (juristiäiti). Moni äiti tai äidiksi pyrkivä on varmasti laillani ihastellut Rubenin rotevaa pojanolemusta, päälaen alkavaa pälveä, falsettiääntä ja silmien vilpitöntä tuijotusta. Ja hämmästynyt kun kysymykset, jotka hän tekee, ovatkin tarkkoja, perusteltuja ja yllättäviä".
Kalevan Soturi
Takaisin
