American Dissident Voices -lähetys, 30. marraskuuta 2002
Noin 4000 vuotta sitten eli eri puolilla maailmaa paimentolaisheimoja, jotka elättivät itsensä lammas- ja vuohilaumoilla. Heimon jäsenet elivät vuohenmaidolla ja vuohenjuustolla, tappaen ja syöden joskus lampaita. He kerivät lampaansa saadakseen villaa, he valmistivat eläimistään sandaaleja, nahkaisia viinileilejä ja muita tarvikkeita, ja he seurasivat laumojaan paikasta toiseen löytääkseen laidunta vuodenaikojen vaihdellessa. Paimentolaiselämä oli kovaa. Se oli myös elämää vailla menneisyyttä tai tulevaisuutta. Ihmisten elämässä ei ollut mitään pysyvää, paitsi heidän elämäntapansa. Heillä ei ollut mitään pysyviä asumuksia eikä maata, jonne he olisivat kuuluneet - vain maata, jonka kautta he kulkivat laumoineen. Heillä ei ollut
rakennuksia vaan ainoastaan telttansa, joten heillä ei ollut arkkitehtuuria, taidetta eikä kirjallisuutta. Kun joku kuoli, hänet haudattiin maahan ja heimo jatkoi kulkuaan. Niinpä heillä ei ollut keskuudessaan esi-isien hautoja jotka muistuttaisivat heitä menneisyyden perinnöstä tai identiteetistä. Nämä olivat heimoja ilman juuria. Ainoastaan nykyisyys - tässä ja nyt - merkitsi jotain näille ihmisille.
Näissä maanosissa oli pieniä ja suurempia kaupunkeja, mutta paimentolaiset eivät asuneet niissä. Heidän oli vaellettava jatkuvasti löytääkseen laumoilleen ruohoa. Kun he ohittivat kaupungin, he saattoivat kaupata osan villoistaan tai muutamia vuohennahkoja saviteollisuuden käyttöön saadakseen metallityökaluja tai aseita. Sitten he saattoivat jatkaa matkaansa. Eri paimentolaisheimot harjoittivat myös keskinäistä kauppaa.
Kaikki nämä olivat kuin yhtä suurta perhettä, jota johti patriarkka useine vaimoineen, poikineen ja lapsenlapsineen. Perhe saattoi koostua 200 - 300 yksilöstä. Mutta kaikki nämä perheet tai heimot pysyivät luonteeltaan jokseenkin samanlaisina, koska ei ainoastaan heidän ympäristönsä ollut samanlainen, vaan heidän keskuudessaan esiintyi myös jatkuvaa geneettistä vaihtelua. Usein he ryöstivät toisiltaan naisia tai ostivat sovinnollisimpina aikoina toisiltaan morsiamia.
Parhaimpinakaan aikoina eivät kaikki heimot tulleet kuitenkaan toistensa kanssa toimeen, esimerkkinä erään erityisen saaliinhimoisen ja häikäilemättömän patriarkan johtama heimo. Hän alkoi saavuttaa tiettyä mainetta muiden heimojen keskuudessa sairastuneiden kameleiden välittäjänä. Hänen heimonsa jäsenet saivat usein lampaansa juomaan
niin paljon vettä kuin nämä vain pystyivät, jotta ne näyttäisivät lihavammilta kuin todella olivatkaan, ennen kuin ne kaupattiin jollekin luottavaiselle isälle jossain toisessa heimossa maksuksi tämän tyttärestä. Lopulta tämä kyseinen patriarkka ja hänen heimoveljensä olivat saaneet niin huonon maineen etteivät he enää voineet kaupungissa edes pysähtyä tekemään
kauppaa. Kaupunkilaiset näkivät heidän tulevan ja alkoivat kivittää heitä. Ja tietysti, kun paimentolaislaumat muistuttivat kaupunkilaisten silmissä paljolti toisiaan, alkoi tämän yhden heimon maine vaikuttaa kaikkiin muihinkin. Ne kaikki olivat yhtälailla vaarassa joutua kivitetyiksi, mikäli lähestyivät jotain kaupunkia. Niinpä muiden heimojen patriarkat kokoontuivat ja tekivät suunnitelman selvittääkseen välinsä tuon kieroilijan kanssa. He suunnittelivat myös tekevänsä hänen kanssaan
tiliä kaikesta petkutuksesta.
Vanha Aabraham sai kuitenkin sanan heidän tulostaan, ja niinpä hän ja hänen heimoveljensä pakkasivat telttansa ja suuntasivat kulkunsa länteen. Pitkän taipaleen jälkeen he päätyivät Egyptiin.
Egyptissä he kuitenkin pitäytyivät yhä niissä huonoissa tavoissa, jotka vanha Aabraham oli heille opettanut. Niinpä ei kestänyt kauaa, ennen kuin heidän suosionsa egyptiläisten keskuudessa oli varsin alhainen. Mitä vähemmän egyptiläiset heistä pitivät, sitä enemmän he puolestaan vihasivat näitä ja sitä enemmän he tunsivat olevansa oikeutettuja petkuttamaan egyptiläisiä. Tämä oli itseään ruokkiva prosessi: juutalainen petkuttaa egyptiläistä - egyptiläinen löytää keinot antaa juutalaiselle samalla mitalla takaisin - juutalainen tuntee itsensä väärin kohdelluksi ja on siksi taipuvainen petkuttamaan heti seuraavaa
tapaamaansa egyptiläistä ja niin edespäin. Lopulta egyptiläiset saivat prosessista tarpeekseen ja karkottivat juutalaiset maasta.
Juutalaiset olivat siis edelleen paimentolaisia ja liikekannalla. Heillä ei edelleenkään ollut - suullista perimätietoa lukuun ottamatta - menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Heillä meni tosiasiassa entistä huonommin, koska he olivat jo omaksuneet petkutuksen elämäntavakseen eivätkä olleet halukkaita tekemään kovaa työtä, ja niinpä paimentolaiselämä rankaisi heitä kovemmin kuin koskaan ennen.
Kun he lähtivät Egyptistä, he päätyivät kaakkoon filistealaisten ja kanaanilaisten maahan. He lähettivät vakoojia heimonsa edelle tunnustellakseen maaperää ja tutkiakseen heimonsa mahdollisuuksia, heimon, jonka huonot suhteet muuhun maailmaan olivat tehneet siitä varovaisen ja pelokkaan. Kun vakoojat toivat tietoja, joiden mukaan kanaanilaisten asuttama vuoristomaa oli täynnä rikkaita kaupunkeja ja etteivät asukkaat tuntuneet olevan varuillaan, päättivät Aabrahamin
pojat hyödyntää tilaisuuden. Minun ei nyt ole tarpeen mennä kaikkiin yksityiskohtiin. Kaiken lopputuloksena oli, että paimentolaiset saivat itselleen valmiin kotimaan, ja tämän seurauksena koko heidän historiansa muuttui mitä radikaaleimmalla tavalla.
Elleivät he olisi ryövänneet kanaanilaisten kaupunkeja ja myös palestiinalaisille kuuluvaa rannikkoseutua, ja jos he olisivat sen
sijaan pysyneet paimentolaisina, olisi heidän kohtalonsa muodostunut paljolti samanlaiseksi kuin muiden paimentolaisheimojen. Samoin kuin Aabraham petkutuksineen jäi unholaan, olisivat he todennäköisesti aloittaneet uudelleen kaupankäyntinsä ja vaimonvaihtoyhteytensä muihin heimoihin. Mutta kanaanilaisten ja palestiinalaisten kaupungeissa he omaksuivat muiden kehittämän kirjoitustaidon. Kirjoittamalla he pystyivät ensi kertaa tallentamaan menneisyyttään. He saattoivat siirtää muistojaan sukupolvelta sukupolvelle. He saattoivat entistä helpommin institutionalisoida eli vakiinnuttaa ne
kaupankäynnin temput, joita Aabraham oli heille opettanut. He saattoivat tuoda julki niitä vääryyksiä, joita he kuvittelivat maailman heille tehneen, ja he saattoivat kiihottaa vihaansa nostamalla tarkoitushakuisesti esiin pyhät kirjat kertomalla kaiken, mitä heille oli tapahtunut. Ei siis ainoastaan heidän erikoisista kaupankäyntitempuistaan tai heidän vihastaan, vaan
myös heidän ajatuksestaan "me vastaan maailma", tuli sellaisen uskonnon perusta, johon kaikki tämä sisältyi.
Nyt he asuivat jatkuvasti yhdessä paikassa sen sijaan, että olisivat vaeltaneet vuodenaikojen mukaan. Niinpä maa heidän ympärillään sekä ihmiset ja tapahtumat jotka tuohon maahan olivat sidoksissa, mukautuivat ja alkoivat hyväksyä heidät. He jäivät näiden ihmisten rodulliseen muistiin heidän uskontonsa ja pyhien kirjoitustensa kautta. Tämä oli heimohistoriaa enemmän kuin mikään muu. Tietyt rakennukset, kukkulat ja virrat toivat heille oman emotionaalisen merkityksensä. Tässä varastetussa maassa he vasta todella kehittivät oman tietoisuutensa omasta identiteetistään.
Pahaksi onneksi ei entistä voimakkaampi tietoisuus omasta menneisyydestä ja identiteetistä tehnyt tästä heimosta yhtään
rakastettavampaa. Muutama vuosisata myöhemmin roomalaiset alkoivat ajatella heistä samoin kuin egyptiläiset olivat tehneet.
Niinpä roomalaiset lopulta menettivät malttinsa ja kävivät heimon kimppuun karkottaen sen maasta, jonka se oli anastanut kanaanilaisilta ja palestiinalaisilta, pakottaen sen siirtymään Keski-itään ja muualle.
Useimmille kansoille tällainen onnettomuus olisi merkinnyt niiden historian loppua. Niiden rippeet olisivat sulautuneet hyvin pian muihin kansoihin. Mutta juutalaiset olivat erilaisia. He vastustivat sulautumista. He jatkoivat vihansa ylläpitoa. He takertuivat menneisyyteensä. Heidän käsityksensä omasta erityisyydestään, erilaisuudestaan ja erinomaisuudestaan kaikkiin
muihin nähden vahvistui sitä mukaa, kuin he levittäytyivät muiden kansojen joukkoon kaikkialla maailmassa. He pitivät kuitenkin kiinni omasta identiteetistään epäilemättä lujemmin kuin kukaan muu on milloinkaan vastaavissa olosuhteissa tehnyt.
Heidän menestyksensä salaisuus selittyi osaksi heidän erilaisuudellaan. Heidän monituhatvuotinen oleskelunsa ja puuhailunsa keskenään Palestiinassa oli omiaan kehittämään aivan erityislaatuisen ilkeyden heidän geeneihinsä. Tämä oli myös osa heidän uskontoaan, joka ritualisoi heidän vihansa maailmaa kohtaan. Mutta ennen kaikkea korostui heidän voimakas tunteensa kuulumisesta samaan kansaan, joka katsoi kuuluvansa erottamattomasti aiemmin miehittämäänsä maahan.
Yhteen heidät auttoi ajatus Siionista. Asuivatpa he Puolassa, Italiassa, Ranskassa, Marokossa tai Amerikassa, he eivät juurtuneet sinne henkisesti. Ei mitään lojaalisuuden tai yhteenkuuluvuuden tajua eikä menneisyyttä. Heidän ainoat juurensa olivat Siionissa; heidän ainoat lojaalisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteensa kohdistuivat niihin, joilla oli samat juuret. Vaikkeivät he olleet fyysisesti olleet siellä satoihin vuosiin, loi ajatus paikasta, jonne he kuuluivat, yhtenäisyyden tunteen ja antoi heille voimaa vastustaa kaikkea lojaalisuuden muodostumista asuttamiaan paikkoja kohtaan.
Äskettäin he saattoivat tietysti vakiinnuttaa taas fyysisen paikkansa Palestiinassa, mikä antoi heille uutta voimaa. Vaikka valtaosa heistä jäi eri puolille ei-juutalaisten keskuuteen, niin se tosiasia, että heillä oli kotikontunsa Palestiinassa - pakopaikassa vaikeuksien kohdatessa, paikassa, johon he saattoivat kohdistaa kuvitelmansa, lojaalisuutensa ja
yhteenkuuluvuuden tunteensa - antoi heille yhä suurempaa itseluottamusta, häikäilemättömyyttä ja aggressiivisuutta kuin mitä heillä oli silloin, kun Siion oli vain ajatus.
Tämän psykologisen edun lisäksi heillä on nyt myös todellinen taktinen etu, jota millään muulla kansalla ei ole: mahdollisuus ylläpitää kaksoisidentiteettiä, mahdollisuus käydä sotaa maailmaa vastaan samanaikaisesti kahdella eri rintamalla, joista toinen on nimeltään Diaspora ja toinen Siion. Jos he kaikki olisivat Diasporassa, he tuhoutuisivat lopulta sulautuen ympäröiviin kansoihin: Vaikka he kestivät menneisyydessä vuosisatoja, ovat seka-avioliitot lisääntyneet nykyään lähes kaikkialla. Siionissa - Israelissa - avioliitto ei-juutalaisen kanssa on tietysti laiton. Siellä he voivat varjella geenejään ja kaikkia kulttuurisia erikoisuuksiaan. Siellä he voivat vaalia myös muinaista kieltään, mitä he eivät olisi voineet tehdä missään muualla. Israel mahdollistaa heille heidän fyysisen identiteettinsä ylläpidon, identiteetin, jonka he olivat nopeasti menettäneet viime vuosisataisista Napoleonin sodista alkaen, kun gettojen muurit murtuivat kaikkialla Länsi-Euroopassa. Niinpä Siionista
on nykyaikana tullut juutalaisten selviytymisen kannalta yhä merkittävämpi, sillä se palvelee heitä geneettisenä ja
kulttuurisena aarreaittana toisin kuin keskiajalla, jolloin sillä oli juutalaisille vain psykologista arvoa.
Mutta vaikkei näin Diasporan takia olisikaan, eivät juutalaiset voisi kuitenkaan selviytyä. Erityisesti Israel ei pystyisi selviämään kuutta kuukautta, ellei Amerikassa olisi juutalaisia kontrolloimassa mielialoja ja lahjomassa poliitikkoja. Silloin ei Israelissa tarvittaisi amerikkalaisia suihkuhävittäjiä, tankkeja ja napalmia pitämässä arabeja järjestyksessä. Niinpä sekä Diaspora että Siion ovat merkittäviä juutalaisten selviytymisen kannalta.
Nykyään juutalaiset voivat hyödyntää molempia "maailmoja" itselleen edullisimmalla tavalla. He elävät keskuudessamme
huijaten ja kontrolloiden meitä. He tosin altistuvat suurille vaaroille tehdessään niin. Lisäksi heillä on oma vain heille tarkoitettu
olinpaikkansa, missä he voivat kenenkään häiritsemättä ja katsomatta pitää salaisuutensa, varjella geenejään ja suunnitella
hyökkäyksiään muuta maailmaa vastaan.
Miettiessäni sitä, kuinka me itse voisimme selviytyä, on mieleeni usein tullut tämä juutalaisten ainutlaatuinen selviytymisetu: paikka, joka on tarkoitettu vain heille yhdistettynä jatkuvaan läsnäoloon muualla maailmassa. Kellään muulla ei tällaista mahdollisuutta ole. Ajatellessani tätä vakuutun usein siitä, että meidän on saavutettava samanlainen etu itsellemmekin, mikäli aiomme selviytyä.
Minun on myönnettävä, että tunnen itseni hiukan noloksi käyttäessäni juutalaisia ikään kuin meille esimerkkinä. Emme varmasti halua antaa sellaista vaikutelmaa, että otamme itsellemme mallia juutalaisista tai että meidän olisi käännyttävä heidän puoleensa oppiaksemme, kuinka selviytyä. Mutta he tarjoavat meille havainnollisen esimerkin, jota pidän käyttökelpoisena esittäessäni tiettyjä ajatuksia. Siksi olen käyttänyt viimeksi kuluneet viisi tai kymmenen minuuttia kehitelläkseni tätä ajatustani kaksijakoisesta olemassaolosta: Siion ja Diaspora yhteistyössä tavoitteenaan selviytyminen ja herruus.
Olen kirjoittanut ajatuksiani selviytymisestä aiemmin [National Alliancen jäsenlehdessä], ja olen kirjoittanut niistä uudestaan elokuussa [1984] ainakin National Vanguardin julkaisussa, tosin hyvin yleisellä tasolla. Samalla, kun olen ollut kehittelemässä yleisiä ajatuksiani, olen ajatellut myös erityisiä asioita yrittäen ratkaista mielessäni tiettyjä ongelmia, jotka liittyvät pitkäaikaisen selviytymissuunnitelman toimeenpanoon.
Ennen kuin siirryn erityiskysymyksiin, luon lyhyen katsauksen yleisiin näkökohtiin. Olemme tarvinneet kenestäkään yksittäisestä henkilöstä riippumattoman toimintamallin. Meidän on pitänyt luoda siitä elävä ja kasvava yhteisö, joka tukee arvojamme ja tavoitteitamme. Jos koko yhteisö todella tekee näin ja jos se koostuu kansamme parhaimmistosta, jos se on riittävän suuri ja sillä on riittävästi voimavaroja huolehtiakseen itsestään, pitäisi sen selvitä kenen tahansa henkilön menetyksestä jatkaakseen työtä tavoitteidemme saavuttamiseksi. Jos tavoitteenamme olisi asettaa presidenttiehdokas vuonna 1988, ei selviytymisajatuksemme olisi ensimmäisellä kiireellisyyssijalla, ja olisi typerää kuluttaa siihen paljon aikaa. Mutta meidän tavoitteemme ulottuu kauas vuoden 1988 tuolle puolen.
Olen työskennellyt tämän järjestön hyväksi vuodesta 1970 ja olen nyt 50-vuotias. On entistä tärkeämpää alkaa varmistaa järjestön työn jatkuminen keskeytyksettä siinäkin tapauksessa, että minulle sattuisi jotain. Vaikka olisinkin kuolematon ja voisin jäädä ruoriin loputtomiin, olisi meillä kuitenkin selviytymisongelma.
Tarvitsemme hyvin pian jotain konkreettista, jotain näkyvää ja myönteistä, josta jokainen voi nähdä todisteen edistymisestämme, todisteen siitä, että olemme pysyviä, että meissä on ainesta, ja ettei kaikki tämä ole vain pelkkää sananhelinää tai jonkinlaisia silmänkääntötemppuja. Kaikkein arvokkaimmille ihmisille, jotka me palkkaamme, niille, joilla on eniten annettavanaan asettaen taitonsa ja kykynsä työskennelläkseen hyväksemme, on meidän pystyttävä tarjoamaan täysin heitä tukeva toimintaympäristö, ympäristö, joka ei pelkästään pidä heidän moraaliaan jatkuvasti korkeana, vaan
joka tekee heille niin fyysisesti kuin taloudellisestikin mahdolliseksi antaa kaikkensa päämäärämme saavuttamiseksi.
Jos meillä olisi käytössämme rajattomat voimavarat, uskoisin meidän pystyvän ratkaisemaan tämän viimeksi mainitun ongelman niin kuin myös moraaliongelman: voisimme yksinkertaisesti maksaa palkkaamillemme ihmisille enemmän kuin he pystyisivät ansaitsemaan missään muualla, ja voisimme panna heidät tekemään täyttä työpäivää. Mikäli he tarvitsisivat ajoittain hiukan lisää työmotivaatiota, voisimme yksinkertaisesti uhata heitä potkuilla. Mutta tämä ei ole realistista.
Olemme edelleen suuresti riippuvaisia ihmisten idealismista, halusta tehdä uhrauksia ja me tahdomme aina toimia, vaikka rikastuisimme huomattavasti nykyisestä.
Tässä on toinenkin moraalinen näkökohta kuin vain innostuksen ylläpito. On välttämätöntä saada aamulla itsensä ylös vuoteesta ja kohdata päivän työt. Meillä on oltava henkisesti terve ympäristö, tai muuten meillä itsellämme on riski sairastua henkisesti.
