He tiesivät juutalaisten vallasta: Vasemmalla kuvassa Arthur James
Balfour, jonka Balfourin julistus oli perustana maailman juutalaisuuden
voimakeskukselle, vaikka hän oli rasialisti, joka pääasiassa halusi
juutalaiset ulos Britanniasta; keskellä brittiläinen parlamentaarikko
Tam Dalyell, joka kritisoi "juutalaista kabalia" Bushin ympärillä;
oikealla amerikkalainen kongressiedustaja Virginiasta, James Moran,
joka kertoi amerikkalaisille, että juutalaiset olivat keskeisessä
asemassa Irakia vastaan aloitetussa sodassa.
Hiljattain New York Times julkaisi mielipidekirjoituksen
englantilaishollantilaiselta journalistilta Ian Burumalta, jonka
erikoisalaa ovat Lähi-Idän -asiat, joka käsitti joitakin hyvin
mielenkiintoisia tunnustuksia. http://tinyurl.com/m2o3 Ensimmäiseksi,
hän sanoo, että kirjamarkkinoilla Japanissa on "tyydyttämätön ruokahalu"
kirjoille juutalaisten salaliitoista, joka on mielenkiintoista. Hän
muistelee myös keskustelua, joka hänellä oli ensimmäisen Persianlahden
sodan aikana "oikeistolaisen japanilaispoliitikon kanssa, jolla on
edelleen melkoisesti valtaa hallitsevassa Liberaalidemokraattisessa
puolueessa." Hän ei nimeä poliitikkoa. Buruma kysyi vaikutusvaltaiselta
japanilaiselta Japanin roolista Lähi-Idän konfliktissa.
"Selvitettyään kurkkuaan joillakin sivuhuomautuksilla öljyvarannoista
ja Yhdysvaltain Japanin-suhteista, hän keskeytti äkkiä kesken lauseen,
katsoi minua puhuttelevasti ja sanoi:
'Katsos, me japanilaiset emme ole tyhmiä. Me näimme Henry Kissingerin
TV:ssä. Me tiedämme kuinka Amerikka toimii. Me olemme täysin tietoisia,
että tässä sodassa ei ole kyse Kuwaitista. Siinä on kyse juutalaisten
eduista. Siinä on pelkästään kyse Israelista.'"
Japanilainen poliitikko omaa yhden suuren edun tyypilliseen amerikkalaiseen
äänestäjään nähden. Hänen maailmankuvansa perustuu todellisuudelle. Hän
on tietoinen tästä valtavasta vaikutusvallasta, joka juutalaisilla on
Yhdysvaltain hallituksessa, tosiasia, jota niiden, jotka maksavat veroja
tukeakseen Israelia ja jotka tarjoavat kuolleet pojat jotka taistelivat
Israelin sodissa, ei ole tarkoitus tietää.
Amerikkalaiset poliitikot ovat yleensä hyvin varovaisia, etteivät vaan
tule koskaan maininneeksi tosiasioita juutalaisten vallasta, vaikkakin
he -- enemmän kuin kukaan muu -- ovat tuskallisen tietoisia noista
tosiasioista.
Juutalainen valta on amerikkalaisten poliitikkojen koko elämän keskipiste.
Juutalainen media määrittelee sen, kuinka tavalliset talliaiset näkevät
poliitikon, niinpä hänellä ei koskaan ole varaa sanoa juutalaisille
vastaan, tai muuten he repivät hänet kappaleiksi "eetterissä" ja
painetussa sanassa.
Juutalainen media määrittää hyväksyttävän väittelyn rajat kaikista aiheista,
jotka ovat juutalaisille tärkeitä. He määrittävät kuinka pitkälle poliitikko
voi mennä vastustaessaan ei-valkoisten maahanmuuttoa tai ilmaistessaan
huolensa palestiinalaisten hädästä. Heidän mediansa (ja heidän korruptoimansa
Oikeusministeriö) määrittävät tarkalleen, kuinka pitkälle poliitikot voivat
mennä puolustaessaan valkoisten amerikkalaisten oikeuksia -- ja tämä ei ole
kovin pitkällä: kysy vaikka David Dukelta, hiljattaiselta Republikaanisen
puolueen johtajalta ja edustajalta Louisianassa ja uuden kirjan, Jewish
Supremacismin, kirjoittajalta, joka viruu nyt liittovaltion vankilassa
tekaistujen syytteiden vuoksi. Juutalaiset määrittävät hyväksyttävän
keskustelun rajat myös sodasta Irakissa. Kysy vaikka Virginian
kongressiedustajalta James Moranilta, jonka liberaali tausta ei häntä paljoa
auttanut, tai hänen anteeksipyyntönsä, kun hän möläytti ilmeisen tosiasian,
että Bushin sotaa ovat ajaneet juutalaiset neuvonantajat ja juutalaisten
edut. On melko todennäköistä, että Moran tulee saamaan melkoisesti
vahvistunutta vastustusta seuraavissa vaaleissa -- jota on vahvistanut
juutalainen raha ja avustus juutalaiselta medialta. Heippa, Jim!
Yhdysvaltojen jälkeen Britannia on luultavasti kaikkein ahtaammin juutalaisen
peukalon alla. Mutta Ian Buruma osoittaa mielenkiintoisen eron. Kuten James
Moran, Työväenpuolueen jäsen parlamentissa, Tam Dalyell, vastusti Tony Blairin
samassa rivissä marssimista George Bushin kanssa kohti sotaa Irakissa, ja
oli jopa tarpeeksi rehellinen ottaakseen esille juutalaisen yhteyden.
Dalyell, joka kerran oli hyvin ystävällinen juutalaisten eduille ja vietti
jopa jonkin aikaa kibbutzilla, viittasi "juutalaiseen kabaliin"
http://tinyurl.com/m2qo Bushin ympärillä, mainiten Elliot Abramsin, Douglas
Feithin, Richard Perlen, Ari Fleischerin ja Paul Wolfowitzin nimeltä ja lisäten
"nuo ihmiset ajavat tätä politiikkaa." Hän valitti myös juutalaisten
vaikutusvallasta Britannian politiikkaan, mainiten Britannian ulkoministerin
Jack Strawn, jolla on juutalaisia suku-yhteyksiä ja entisen musiikkimogulin
"Lordi Levyn", joka on esiintynyt jonkinlaisena epävirallisena "juutalaisena
Lähi-Idän lähettiläänä" Blairille. Dalyell tuli suoraan ulos kaapista ja
sanoi: "...Yhdysvalloissa on aivan liian paljon juutalaista vaikutusvaltaa."
Dalyellia uhattiin syytteellä Britannian "vihapuhe" -lakien rikkomisesta,
jotka kriminalisoivat sellaiset lausunnot ei-valkoisista, jotka ovat
poikkeuksellisen totuudenmukaisia. Mutta mitä eroa on Dalyellin ja Moranin
tapauksilla? Dalyell ei ole pyytänyt anteeksi, vaikka olen varma, että
juutalaiset haluaisivat pakottaa hänet tekemään niin. Juutalainen valta on
jokseenkin suurempaa entisessä "vapaiden maassa ja rohkeiden kodissa".
Manner-Euroopassa on jopa enemmän vapauksia -- käytännöllisesti katsoen --
poliitikoille puhua totta juutalaisten vallasta, vaikkakin juutalaiset ovat
aina onnistuneet saattamaan siellä voimaan bysanttilaisen valikoiman puhelakeja,
jotka ovat edelleen teoriassa mahdottomia perustuslain ensimmäisen lisäyksen
vuoksi Yhdysvalloissa.
Buruma kirjoittaa:
"Se tosiasia, että James Moran joutui pyytämään heti anteeksi, vaikka
brittiläisen parlamenttiedustajan ei ollut pakko tehdä niin, näyttää
merkittävän eron Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä, tai todellakin missä
tahansa maailmassa. Vaikkakin Moranin mielipide voi olla sama kuin
joillakin muillakin amerikkalaisilla, se ei ole jotain, mitä
mainstream-poliitikot voivat sanoa ääneen. Jopa legitiimi Israelin
kritisointi, tai jopa sionismin, leimataan usein nopeasti antisemitismiksi
monien watchdog-järjestöjen toimesta. Eurooppalaisessa poliittisessa
keskustelussa, ei pelkästään antisionismi ole melko hyväksyttävää, vaan
myös epäselvät väitteet liian suuresta juutalaisten vaikutusvallasta
julkisessa elämässä, erityisesti Atlantin toisella puolella. Eikä
ei-läntisessä maailmassa ole edes tarvetta pitää sellaisia väitteitä
epäselvinä. Harvoin voi niin pikkuinen maa kuin Israel ja niin suhteellisen
pieni vähemmistö kuin diaspora-juutalaiset, omata niin paljon vaikutusvaltaa
maailman asioissa."
Vaikka Buruma, kirjoittaessaan hyvin juutalaisessa New York Timesissa,
puhisee juutalaisten yliampuvan vaikutusvallan ajatuksesta, ja kehottaa
juutalaisia Israelissa ja Yhdysvalloissa ottamaan hieman pakkia joissain
äärimmäisemmissä kannoissaan häivyttääkseen "myyttejä" "juutalaisista
salaliitoista", hänen artikkelinsa on kuitenkin hyödyllistä luettavaa.
Hän myöntää avoimesti, että ilmapiiri toisen maailmansodan jälkeen on
johtanut epärealistiseen "semifiliaan", joka nostaa juutalaiset normaalien
ihmisten statuksen yläpuolelle, ja että tämä korkeampi status on
luonnollisesti johtanut paheksuntaan. Sanoisin sen tällä tavalla:
epärealistinen näkemys tekee nyt tietä, erityisesti Euroopassa ja
ei-valkoisessa maailmassa, realistisemmalle kuvalle juutalaisista
ja juutalaisesta vallasta.
Realistinen näkemys juutalaista ja juutalaisesta vallasta ei itsessään
riitä. Tarvitaan myös absoluuttista päättäväisyyttä kansamme vapauden ja
itsemääräämisoikeuden turvaamiseksi -- toisinsanoen, neuvottelemattomissa
olevaa vaatimusta valkoiseen elintilaan. Tässä mielessä mielenkiintoinen
hahmo on Britannian pääministeri ja parlamentin jäsen 20. vuosisadan
ensimmäisiltä vuosilta, Arthur James Balfour. http://tinyurl.com/m2y7
Balfour oli kuuluisan Balfourin julistuksen kirjoittaja, joka vuonna
1917, ensimmäisen kerran, antoi Eurooppalaisen suurvallan hyväksynnän
sionistien suunnitelmalle juutalaisvaltion perustamisesta Palestiinaan.
Olemme esittäneet antisionistisen juutalaisen Benjamin Freedmanin
mielipiteen Balfourin julistuksen alkuperästä tässä ohjelmassa
http://tinyurl.com/ec5r aikaisemmin. Freedman kertoo meille juutalaisesta
painostuksesta tuoda Yhdysvallat ensimmäiseen maailmansotaan Ison-Britannian
puolelle, ja siitä, kuinka sionistit hinnoittelivat Britannian säästämisen
häviöltä tuossa sodassa Balfourin julistuksella, joka yhdessä lauseessaan
avaa oven niin suurelle kuoleman ja tuhon määrälle. Tuossa julistuksessa
lukee:
"Hänen majesteettinsa hallitus on suosiollinen juutalaisen kansallisen
kodin perustamiselle Palestiinaan, ja tulee käyttämään kaikkia keinoja
tämän päämäärän saavuttamiseksi, ymmärtäen selvästi, että mitään sellaista
ei tehdä, mikä voisi haitata Palestiinan ei-juutalaisten yhteisöjen
kansallisia ja uskonnollisia oikeuksia, tai juutalaisten missään muussa
maassa nauttimia oikeuksia tai poliittista asemaa." http://tinyurl.com/m2va
Se törkeä aste, mihin asti ei-juutalaisten suojelemisen lupaus on unohdettu,
on seurausta sekä juutalaisten kaksinaamaisuudesta että Balfourin naiviudesta
-- joka tässä tapauksessa on mainio esimerkki valkoisten naiviudesta yleensä.
Juutalaiset halusivat poliittisen lausunnon sen ajan hallitsevalta
suurvallalta, brittiläiseltä imperiumilta, ja he saivat sen ja käyttivät
sitä viimeiseen asti, välittämättä brittien tappamisesta silloin kuin se
heille sopi, kuten sionistien pommittaessa King David Hotellia,
http://tinyurl.com/m2xn ja kun muut juutalaiset, erityisesti toisen
maailmansodan jälkeen, tekivät kaikkensa heikentääkseen valkoisten kansojen
asemaa, mukaanlukien Britannian. Sionistinen kokonaisuus on kestänyt kauemmin
kuin brittiläinen imperiumi, joka sen synnytti, vaikka pikku-Britannia on
edelleen jonkun verran apuna se projekteissa, kuten irakilaisten murhaamisessa,
jonka parissa itsensä maailman herroiksi julistamat tällä hetkellä puuhailevat.
Mikä on todella mielenkiintoista Balfourissa, joka antoi juutalaisille
heidän jalansijansa Palestiinassa, oli se, että hän ei oikeastaan pitänyt
juutalaisista -- ja että hän oli rasialisti. Kuten Adolf Hitleriä myöhemmin,
Balfouria kiehtoi idea juutalaisten lähtemisestä Euroopasta perustaakseen
oman valtionsa muualle. Molemmat miehet neuvottelivat sionististen
juutalaisten kanssa tämän saavuttamiseksi. Hitler tarjosi heille Madagascaria
1938. Vuonna 1903, ollessaan pääministeri, Balfour tarjosi heille Ugandaa.
Väittelyissä muukalaislaista 1905, Balfour pyrki lopettamaan juutalaisten
maahanmuuton Britanniaan. Balfour myönsi avoimesti 1914 (ei yhtään vähemmälle
kuin johtavalle sionistille Chaim Weizmanille), että hänellä oli samoja
äärimmäisen juutalaisvastaisia mielipiteitä kuin Cosima Wagnerilla. Balfour
puhui juutalaisten maahanmuuttoa vastaan parlamentissa seuraavasti:
"Voidaan helposti kuvitella asioiden tila, jossa ei olisi tämän maan
sivistykselle edullista, että täällä olisi valtava ryhmä henkilöitä, jotka
vaikkakin isänmaallisia, ahkeria ja vaikka he kuinka heittävät itseään
kansalliseen elämään, pysyvät ulkopuolisina eivätkä pelkästään omaa
uskontoa, joka on eri kuin heidän maanmiestensä enemmistöllä, vaan he
myös naivat pelkästään toisistaan."
Balfour kieltäytyi sekaantumasta Venäjän asioihin, kun juutalaiset valittivat
olevansa vainottuja siellä, lausuen pelkästään, että vaikka juutalaisia
kohdeltiin epäinhimillisesti, "vainoajilla on omat syynsä". Kuten Churchill
ja Harry Truman ja Nixon, Balfour piti juutalaisia kansana, jonka edut
erosivat meidän eduistamme. Hän ei pitänyt heidän vaikutusvallastaan. Balfour
meni vieläkin pidemmälle. Hän halusi päästä heistä eroon. Mutta, mistä syystä
sitten lienee, hän ajatteli, että hän voisi käyttää joidenkin juutalaisten
halua saada oma juutalaisvaltio heitä itseään vastaan. Hän ajatteli, että
sionististen juutalaisten auttaminen, heidän omilla ehdoillaan, olisi
astinlauta Britannian puhdistamiselle heidän läsnäolostaan ja vallastaan.
Kuinka väärässä hän olikaan. Kuten Churchill ja Truman ja Nixon, hän antoi
heille juuri sen, mitä he halusivatkin. Hänen virheensä oli kouluesimerkki
puolitiehen jäävien toimien tai kompromissien turhuudesta juutalaisten kanssa
toimittaessa. Ainoa keino, joka heidän kanssaan toimii, on valta; tuon valkoisen
yhteisön uudelleen luominen ja tuon vallan rakentaminen on meidän pääkeinomme.
Juuri tässä yhtenä päivänä, vasta Ranskan Israeliin nimittämä suurlähettiläs,
Gerard Araud, oli yksityisessä keskustelussa erikoisilla koktailkutsuilla
Pariisissa vanhempien ranskalaisdiplomaattien kanssa, jonka oli järjestänyt
Dominique de Villepin, Ranskan ulkoministeri. http://tinyurl.com/m2yk Voisi
otaksua, että vanhemmat diplomaatit saattavat joskus pitää yksityisiä
bileitä, ilman muodollisen diplomatian ja lehdistön luomia paineita ja
keskustella suoraan -- itseasiassa, otaksun, että sellaiset
yksityistilaisuudet ovat absoluuttinen välttämättömyys. Mutta, tänä
juutalaisena aikakautena, ei koskaan voisi otaksua, että edes korkeimmat
virkamiehemme olisivat kaukana juutalaisista korvista ja juutalaisesta
sensuurista. Itseasiassa juutalainen journalisti, Boaz Bismout, oli
paikalla kuuntelemassa tarkasti kun suurlähettiläs Araud sanoi toiselle
diplomaatille, että Israel oli "vainoharhainen maa" ja toistuvasti viittasi
Israelin pääministeriin Ariel Sharoniin sanalla "voyou", joka voidaan
kääntää suurinpiirtein tarkoittamaan sanaa retku, roisto, ryöväri
-- mitä sopivin, vaikkakin epätäydellinen, kuvaus terroristi Sharonista,
lisäisin tähän. Nyt tietenkin juutalainen Bismout, vaikka hänelle
sanottiin, että keskustelut yksityisbileissä olivat epävirallisia eivätkä
julkisuutta varten, päätti, että juutalaisia etuja palveltaisiin parhaiten
kirjoittamalla ylös mitä hän oli kuullut ja lähettämällä artikkeli
israelilaiselle sanomalehdelle Yedioth Ahronothille, missä ne voitaisiin
tunnollisesti julkaista, ja tavanomainen juutalainen "raivostuminen"
"antisemitismistä" seuraisi välittömästi.
No nyt Gerard Araud ei välttämättä koskaan tule sijoitetuksi Tel Aviviin
totuuden puhumisensa tultua julkisuuteen. Asiaa kielletäänkin paraikaa.
Mutta kommentit kuulostavat tosilta, ja ne ovat kaikuja kommenteista vuoden
2001 lopulta, jotka esitti Daniel Bernard, Ranskan Britannian suurlähettiläs.
Mikä on mielestäni mielenkiintoista Araudin tapauksessa on tämä: Araud
näkee Israelin realistisessa valossa. Hän näkee Ariel Sharonin sellaisena
kuin hän todella on. Ja hän sanoo kiertelemättä tämän toisille vanhemmille
ranskalaisdiplomaateille! Näiden ihmisten täytyy olla tietoisia juutalaisten
vallasta ja on selvää, että he eivät näe juutalaisten etujen ja ranskalaisten
etujen olevan samoja. Heidän täytyy rutista juutalaisten avoimesta
vallankäytöstä omalla kustannuksellaan sekä Ranskan ja Euroopan kustannuksella
yleisesti. Ja he nimittivät miehen, joka teki nämä huomautukset kaikkein
herkimpään suurlähettilään virkaan Israeliin! Tämä kertoo paljon. Tämä
tietoisuus ja huoli juutalaisten vallasta näissä korkeissa piireissä lupaa
hyvää tulevaisuuden suhteen. Ilmeinen valkoisen eliitin "semifilia" on
ohutta ja väkinäistä. Oikea kriisi oikealla hetkellä voisi repiä sen aivan
auki. Sionismi on jo nyt kuollut Euroopassa. Tuki Israelille kuolee kovaa
vauhtia kaikkialla paitsi Yhdysvalloissa ja jopa täällä vasemmisto alkaa
herätä. Jos Ranska tai Saksa tai Venäjä tai edes Britannia löytäisi itsensä
kaaoksen tai nälän keskeltä, poliitikot saattaisivat nopeasti huomata, että
lojaalius ja avoin liittolaisuus heidän oman kansansa kanssa -- eikä
juutalaisten tai heidän lemmikkimuukalaistensa kanssa -- olisi ainoa tapa
selvitä. Juutalaisten illuusioiden peilitalo -- heidän väärä paradigmansa
siitä, että juutalaiset edut ja valkoiset edut ovat aina identtisiä --
tiedetään jo nyt vääräksi niiden ei-juutalaisten keskuudessa, jotka huutavat
sen suurimmalla äänellä julkisesti. Yleislakko, pitkittynyt sähkökatko,
vakava viljakato, vakava Amerikan tekemä virhe, joka tuo 9/11 -tapaisen
tapauksen Lontooseen tai johonkin toiseen eurooppalaiseen pääkaupunkiin --
mikä tahansa näistä voisi muuttaa salatun juutalaisen vallan inhon avoimeksi
vastustukseksi. Kuulit sen ensimmäiseksi täältä!
Antakaa minun viedä hetki ennen tämän ohjelman loppua muistuttaakseni
teitä patriootista, joka on kaltereiden takana kansansa rakastamisesta
ja lojaaliudestaan rodulleen: Chester Dolesista.
Pyydän teitä kaikkia, jotka voitte kuulla ääneni radiosta tai internetissä
käymään osoitteessa http://www.freechesterdoles.com -- imuroimaan ilmaisia
artikkeleita ja lentolehtisiä ja levittämään sanaa tästä tapauksesta
laajalti. Ei ole mitään syytä minkään tuliaseiden yksityisomistusta tai
sananvapautta tai valkoisten asiaa puolustavan ryhmän olla tietämättä
tästä oikeusmurhasta, jossa on vangittu tämä syytön mies.
G. Gordon Liddy on tuomittu rikollinen, eikä näin ollen voi omistaa
tuliaseita. Mutta hän leuhkii avoimesti kansallisessa talk showssaan,
että hänen vaimonsa omistaa monia tuliaseita, mukaanlukien joitakin
hyvin voimakkaita eksoottisia sellaisia. Mitkään Jewish Terrorism
Task Forcen (JTTF) -roistot eivät murra hänen oveaan ja pidätä häntä.
Chester Dolesia ei koskaan tuomittu rikoksesta. Hänen ainoat lainrikkomuksensa
olivat vuosikymmenen takaisia rikkomuksia. Kuitenkin kun hänen vaimonsa ja
perheenjäsenensä laajemmassa mielessä joutuivat syytetyksi samanlaisten
perustuliaseiden omistamisesta kuin mitä useimmat hänen pohjois-georgialaisista
naapureistaan omistavat, hänet pidätti valtava SWAT-ryhmä, häntä pidettiin
ilman takuita puoli vuotta, hänet riistettiin vastasyntyneen tyttärensä
luota, hänen vaimonsa ja hänen muiden kymmenen lapsensa luota ja häntä
uhattiin tekaistuilla syytteillä, joista hän voisi saada kymmenen vuotta
vankeutta mikäli hänet todettaisiin syylliseksi.
Chester Dolesia kohdellaan epätasa-arvoisesti lain edessä, ja häntä on
rangaistu julmalla ja epätavallisella tavalla, vaikka hän ei ole tehnyt
rikosta. Tämä on tehty yhdestä ja vain yhdestä syystä: Chester Doles
vastusti kuin mies laitonta ei-valkoista maahanmuuttoa ja puolusti
valkoisten selviytymistä ja oikeuksia. G. Gordon Liddy ei riko juutalaisia
tabuja puhumalla näistä aiheista, joten hänen todelliset tuliaselakien
rikkomisensa katsotaan sormien läpi.
Voit tehdä jotain auttaaksesi Dolesin perhettä. Asianajajien peruskorvaus
on maksettu, mutta vielä tulee epäilemättä lisäkustannuksia. Eikä raha,
joka lakimiehille annetaan, lyhennä asuntolainaa tai laita ruokaa Dolesin
perheen pöytään. Älä unohda Dolesin perhettä tänä äärimmäisen koettelevana
aikana. Heidän täytyy pitää yhtä ruumiissaan ja sieluissaan kun lakitiimi
suunnittelee strategiaansa tuodakseen Chesterin kotiin. Seiskäämme yhdessä
valkoisina miehinä ja naisina, valkoisena yhteisönä. Lähetä suurin
lahjoitus minkä vain voit tänään, merkittynä "personal gift" osoitteeseen:
Doles
PO Box 1532
Dahlonega GA 30533
USA
Ensi viikkoon, tässä on Kevin Alfred Strom muistuttamassa sinua, että jatkat
ajatteluasi vapaasti.
