Tervetuloa American Dissident Voices -ohjelman pariin.
Tämänpäiväisen ohjelman, jonka olen otsikoinut nimellä
"Tykinruokaa, osa 1: Petoksen taustoja", on kirjoittanut
ja valmistanut lähetystä varten Hadding Scott ja teidän
uskollinen Kevin Alfred Strom.
Thucydides, ateenalainen historioitsija, kirjoitti
Peloponnesoksen sotaa käsittelevässä teoksessaan:
"Melkein jokainen ihminen kohtaa myös oman maansa
perinteet tavalla, jolla ne heille annetaan, olivatpa ne
sitten millaisia tahansa, kyseenalaistamatta niitä lainkaan".
Ja edelleen: "Muiden helleenien keskuudessa on nykyisin
paljon muitakin toteutumattomia ajatuksia sellaisista
asioista kuten nykyhistoriasta, jota aika ei ole päässyt
muuttamaan. Vallalla on esimerkiksi sellainen käsitys,
että lakedaemonialaiskuninkailla on jokaisella kaksi
ääntä, kun tosiasia on, että heillä on vain yksi, tai että
on olemassa joukko pitanialaisia, vaikkei sellaista ole.
Näin vähän nuo vulgaarit näkevät vaivaa selvittääkseen
totuuden, hyväksyen ensimmäisen käsiinsä saamansa
tarinan sellaisenaan."
(Thucydides, The Peloponnesian War, tri. Richard Crawley)
Thucydideen havainnot helposti perättömiksi todistettavista
demokraattisessa ja sotaakäyvässä Ateenassa tapahtuneista
asioista pitävät paikkansa myös demokraattisessa Amerikassa
tämän "terrorisminvastaisen sodan" ja sen synnyttämän
hysterian aikana.
Tämän ohjelman lopussa toivon pystyneeni osoittamaan,
että valtavirtamedian levittämä kuva Irakista ja Saddam
Husseinista on pääosin vääristelty ja harhaanjohtava.
Mutta kaikkein oleellisin asia, jonka toivon voivani tuoda
tässä esille, on osoittaa kuuntelijoillemme ketkä hallituksessa
ja valtamediassa ovat jo mahdollisesti epäiltävissä sikäli,
että heidän haitallinen vaikutuksensa on paljon laajempaa
kuin keskivertoihminen osaa kuvitellakaan. Odotan myös,
että esitetyt tosiasiat ovat omiaan selvittämään, mistä tässä
mainitussa sodassa on todella kyse.
On kaksi erillistapausta, jotka ovat aiheuttaneet sekaannusta
amerikkalaisten suhtautumisessa Irakiin. Toinen on olettamus,
että Irak olisi toiminut aggressiivisesti Yhdysvaltoja kohtaan
osallistuen jotenkin salaisesti World Trade Centeriin tehtyihin
iskuihin tai niiden jälkeisiin pernaruttopostituksiin vuonna 2001.
Toinen on toteen näyttämätön syytös, että Irak olisi kiertänyt
vuonna 1991 käydyn Persianlahden sodan seurauksena
määrättyjä aserajoituksia.
On ilmiselvää, että huoli YK:n sopimusten noudattamisesta
tai noudattamatta jättämisestä on vain veruke. Se on vain
sanahelinää. Todella painava argumentti niiden amerikkalaisten
mielestä, jotka hyväksyvät Bushin sotavimman, on sanojen
"Irakin joukkotuhoaseet" todellinen tarkoitus - se, että Irak
saattaa omistaa aseita, joita voidaan käyttää toisessa iskussa
Yhdysvaltoja vastaan, samanlaisessa kuin 11. syyskuuta 2001.
Keskivertoamerikkalaiselle tämä on kaikki, mitä puhe Irakin
oletetuista joukkotuhoaseista todella merkitsee. YK:n
vaatimuksilla on useimpien amerikkalaisten mielestä vähän tai
ei ollenkaan painoarvoa. Jos Yhdysvalloilla haluaisi sotia
saattaakseen kaikki YK:n päätöslauselmat voimaan,
olisi Israelin valtiossa tapahtunut jo useita vuosia sitten
vallanvaihto ja se olisi jaettu osiin.
Syytökset, että Irakilla olisi joukkotuhoaseita, eivät tosiasiassa
ole lainkaan peräisin YK:sta. Mikäli YK:n periaatteilla olisi
todellista merkitystä, ei voisi olla puhettakaan hyökkäämisestä
Irakiin ilman YK:n suostumusta. Niinpä tämä on amerikkalaisten
valmistelua sotaan heitä pelottelemalla.
Perusteettomat epäilyt, että Irak olisi sekaantunut World Trade
Centeriin tehtyyn iskuun ja huoli siitä, että Irak tekisi tai aikoisi
tehdä samanlaisen iskun Yhdysvaltoihin tulevaisuudessa ovat
kumpikin vailla pohjaa. Kumpikin sepite on omiaan lisäämään
pelkoa ja vihaa, joita 9.11.-isku synnytti. Se on myös omiaan
manipuloimaan amerikkalaiset tukemaan sotaa sellaista maata
vastaan, joka ei ole tehnyt heille mitään.
Luonnehdintaa Irakin johtajasta Saddam Husseinista
irrationaalisena ja vaarallisena ihmisenä on huolella viljelty
juutalaisten kontrolloimissa uutisvälineissä jo monen vuoden ajan.
Amerikkalaiset eivät voineet ikinä uskoa, että Saddam Hussein
koskaan aloittaisi harkitun sodan Yhdysvaltoja vastaan, elleivät
he olisi tottuneet kuulemaan usean vuoden ajan, että Saddam
Hussein on "niin hiton hullu" - että hän on irrationaalinen
maanikko, joka kaasutti omia kansalaisiaan ja tekee muitakin
kauheuksia ilman mitään syytä.
Se tosiasia, että Saddam Hussein on kyennyt selviytymään
kriisistä toisensa jälkeen sellaisen etnisesti ja uskonnollisesti
jakautuneen maan kuin Irakin johtajana, kertoo jo sinänsä,
ettei hän ole irrationaalinen. Hänen on täytynyt olla hyvin
realistinen ja rationaalinen selviytyäkseen niistä kriiseistä, joita
hänen maansa on joutunut kestämään aina Iranin ja Irakin
sodasta vuosina 1980-1988 Persianlahden sotaan ja maan
raunioittaviin pakotteisiin, jotka ovat aiheuttaneet 1,7 miljoonan
ihmisen kuoleman Irakissa. Näiden lisäksi täytyy muista useat
pommitukset, joita USA ja Britannia ovat suorittaneet, ja
tietysti monet salamurhahankkeet, joista jotkut ovat olleet
Yhdysvaltojen rahoittamia. Kukaan johtaja, joka on hullu tai
menettänyt kosketuksensa todellisuuteen, ei mitenkään pystyisi
selviytymään kaikesta tästä.
Luokaamme katsaus kokonaistilanteeseen. Saddam Hussein on
ollut Irakin tosiasiallinen johtaja vuodesta 1975. Hän seurasi
eläkkeelle jäänyttä presidentti Bakria vuonna 1979, ja niin Saddam
Husseinista tuli Irakin kolmas kansallismielinen arabipresidentti.
Vaikka Irakin kommunistinen puolue määrättiin lakkautettavaksi
toukokuussa 1979, ja vaikka eräs Saddam Husseinin ensimmäisiä
toimia oli häpeällinen ja verinen useiden satojen sellaisten
henkilöiden poistaminen hallituksesta, joita syytettiin Irakin
itsemääräämisoikeutta vastaan juonittelusta, on Irakin sanottu
olleen maallisen Ba'athin ja kansallismielisen arabihallituksen
aikana kaikkein vapaamielisin kaikista arabiankielisistä maista.
Irakissa eivät islamin lain määräykset ole voimassa. Naisia ei
vaadita pitämään huntua tai peittämään päätään, ja heidän
sallitaan luoda itselleen ura. Irakissa voi jopa ostaa viinaa niin
halutessaan itselleen. Ennen Persianlahden sotaa vuonna 1991,
oli joillakin Kuwaitissa tapana käydä Irakin puolella aina
halutessaan irrotella ja pitää hauskaa. Irakin hallitus tukee sitä
paitsi merkittävästi kansansa yleistä lukutaitoa. Niinpä Saddam
Hussein on edesauttanut kehitystä arabimaailmassa.
Irak kohtasi kriisin, jonka aiheutti Iranin uusi islamilaistasavalta,
joka Yhdysvaltoja kohtaan lietsomansa vihan lisäksi sieppasi
ja piti 50:tä maan lähetystötyöntekijää vangittuna aiheuttaen
jatkuvasti hankaluuksia naapurimaissa. Huhtikuussa 1980 erään
shiialaisen al-Dawah-nimisen poliittisen puolueen jäsenet aikoivat
salamurhata Irakin ulkoministerin Tariq Azizin, joka on kristitty.
Myös Irakin kulttuuri- ja tiedotusministerin henki oli vaarassa.
Iranin tukiessa ja rohkaistessa al-Dawahia, julisti Irak seuraavassa
syyskuussa Iranille sodan tavoitteenaan saada haltuunsa
tärkeä Shatt-al-Arab-vesiväylä. Näiden kahden sotaa
edeltäneiden salamurhayritysten jälkeen saattoi
totuudenmukaisesti sanoa, että kun Saddam Hussein hyökkäsi
Iraniin, aloitti hän islamilaisen terrorin vastaisen sodan.
Maallisen Irakin islamilaista terroria vastaan käymän sodan
alkuvaiheessa ilmeni, että nopea voitto oli näköpiirissä, sillä
monet Iranin pätevistä sotilasjohtajista ja lentäjistä, jotka eivät
olleet islaminuskoisia fanaatikkoja, oli pidätetty, eikä Iran voinut
ostaa amerikkalaisvalmisteisiin lentokoneisiinsa panttivankikriisin
takia varaosia. Irakin panssariosastot tunkeutuivat nopeasti
syvälle Iraniin.
Mutta sitten Iran vapautti pätevän sotilashenkilöstönsä
vankeudesta ja mobilisoi joukkoonsa lukuisat shiialaiset
kiihkouskovaiset, jotka toivat hyvin usein rintamalle
mukanaan käärinliinat omaa ruumistaan varten. Se, että
iranilaisilla oli käytettävissään joukoittain kuolemaan
valmiita ihmisiä, antoi heille mahdollisuuden taistella
irakilaisvoimia vastaan, jotka eivät iranilaisten tavoin
olleet taistelussa kuolemaan valmiita uskonkiihkoilijoita.
Eräs huomattava virhelaskelma, joka oli rohkaissut Saddam
Husseinia aloittamaan sodan, oli olettamus, että Iranin lukuisa
arabiväestö "Arabistanin alueella" toivottaisi irakilaiset
kansallismieliset arabit tervetulleiksi vapauttajina ja alkaisivat
vastustaa iranilaisten ei-arabien teokratiaa (pappisvaltaa,
HR huom.). Saddam Husseinin visio kapinoivasta Iranin
arabivähemmistöstä halaamassa arabiveljiään pitäen heitä
vapauttajinaan ei toteutunut.
Syyskuussa 1981 iranilaiset voittivat ensimmäiset maataistelunsa
ja saavuttivat lisää voittoja - käyttäen joukoittain uskonkiihkoisia
ihmiskilpinä. Nämä ihmiskilvet, vanhat miehet ja jopa
yhdeksänvuotiaat lapset, raivasivat tiensä miinakenttien läpi niin,
että iranilaisten tankit voivat turvallisesti edetä heidän ylitseen.
Saddam Hussein oppi sen, minkä me opimme vasta vuonna
2001: On erittäin vaikeaa suojautua sellaista vihollista vastaan,
jolla on useita tukijoita valmiina kuolemaan asiansa puolesta.
Kesäkuussa 1982 Saddam Hussein aikoi tehdä rauhan, mutta
ajatollahit jatkoivat sotaa eivätkä halunneet tehdä rauhaa;
ajatollaheilla oli aikomus luoda shiialais-islamilainen tasavalta
Irakiin, ja he asettivat tavoitteekseen ottaa Irakissa haltuunsa
merkittävä kaupunki, joka voitaisiin julistaa tilapäiseksi Irakin
islamilaisen tasavallan pääkaupungiksi. Kun sota sujui huonosti,
oli Saddam Husseinin pakko hankkia lisää aseistusta, johon
kuului myös Yhdysvalloista tuotuja viljapeltojen tuholaistorjunta-
myrkytykseen tarkoitettuja kemikaaleja ruiskuttavia helikoptereita,
joita katsottiin tarvittavan kemiallisten aseiden levittämiseen.
Se oli vastoinkäymisten sotaa: Iranilaiset kärsivät irakilaisia paljon
enemmän tappioita, mutta Iran oli paljon suurempi maa, jossa oli
paljon enemmän ihmisiä. Iran saattoi kärsiä nelinkertaisesti tappioita
Irakiin verrattuna ja voittaa silti sodan. Huhtikuussa 1984 Saddam
Hussein halusi tavata Ajatollah Khomeinin puolueettomassa paikassa
neuvotellakseen rauhasta, mutta tarjous hylättiin. Irak yritti useaan
otteeseen tehdä rauhan, mutta vielä vuonna 1988 Iran hylkäsi YK:n
esityksen tulitauosta.
Iranin sodan aikana Irak paransi neuvostovalmisteisten SCUD-
ohjustensa kantomatkaa niin, että ne pystyivät saavuttamaan
Teheranin. Irak kehitti myös kemiallisten aseidensa
valmistuskapasiteettia, vaikka näiden aseiden uhrien määrä jäi
Iranissa erittäin pieneksi verrattuna kuolleiden kokonaismäärään:
1986 iranilaisten kemiallisten aseiden uhrien kokonaismäärän
arveltiin olevan 10 000 kaikkiaan miljoonasta sodassa kuolleesta
iranilaisesta. Myös Iran käytti kemiallista sotakalustoa, mutta se
ei ollut yleisessä tiedossa ennen vuotta 1988.
[New York Times, 17. tammikuuta 1988; I, 9:5]
Kemiallisten taistelukärkien Teheranille aiheuttamaa uhkaa on
pidetty tärkeimpänä syynä yrittää saada aikaan rauha Iranin
islamilaistasavallassa ja säästää Shatt-al-Arab-vesiväylä, jonka
Irak oli onnistunut ottamaan jälleen haltuunsa. Tämähän oli Irakin
päätavoite sodassa.
Iranin ja Irakin sota oli jälkimmäiselle menestys, joskin voitto tuli
Irakille kalliiksi. Sodan uhrien kokonaismäärä Irakissa on arviolta
375 000 - noin yksi neljästäkymmenestä irakilaisesta sai surmansa
tai vammautui. Iranin ilmahyökkäysten seurauksena Irak menetti
myös suuren osan öljyntuotantokapasiteetistaan ja oli velkaantunut
huomattavasti ostettuaan aseita.
Kahdeksanvuotinen sota Iranin islamilaistasavaltaa vastaan oli
kuitenkin vähentänyt Iranin halua tukea islamilaisvallankumousta
muissa maissa, eikä tämä hyödyttänyt ainoastaan Irakia, vaan
auttoi muitakin tuon alueen maita. Myös Yhdysvallat hyötyi
suuresti Iranin vaikutusvallan vähenemisestä, ja jotkut
politiikantuntijat otaksuivat, että USA:n tulisi vaihtaa tuolla
alueella Israelin asemesta liittolaisekseen Irak. Hyvien USA-
suhteidensa lisäksi Saddam Hussein ja Irak olivat saavuttaneet
arvonantoa arabien keskuudessa, ja Irakista oli tullut Israelin
jälkeen sotilaallisesti toiseksi voimakkain maa tuolla alueella.
Iranin ja Irakin sota 1980-luvulla ei ollut mikään osoitus hulluudesta
eikä Saddam Husseinin maailmanvalloitushalusta.
Tuon sodan aikana tapahtui jotain hyvin merkittävää: Vuonna 1981
Israelin valtio suuntasi suihkuhävittäjänsä iskeäkseen ja tuhotakseen
Irakissa olevan ydinreaktorin. Monet Israelin myötäilijät ovat pitäneet
tuota iskua oikeutettuna valistuneiden ja älykkäiden juutalaisten tekona
tarkoituksenaan estää Irakia kehittelemästä ydinasetta. Tosiasia on
kuitenkin, että Irakin ydinreaktori täytti ydinsulkusopimuksen
vaatimukset, jotka Irak oli hyväksynyt ja joita Israel taas ei ollut
koskaan allekirjoittanut.
Kansainvälisen atomienergiajärjestön pääjohtaja, tri Sigvard Eklund,
kertoi YK:n turvallisuusneuvostolle 19. kesäkuuta 1981, että
israelilaiset olivat toimineet väärien olettamusten pohjalta ja ettei
heidän teolleen ollut näin ollen oikeutusta.
Israelilaiset ovat väittäneet, että 40 metriä reaktorin alapuolella
sijaitsi laboratorio (myöhemmin arviota korjattiin neljään metriin)
eivätkä IAEA:n tarkastajat muka olleet sitä löytäneet voidakseen
tuhota sen. Erään pommituksissa vaurioituneen suojakannen
olemassaolo oli hyvin asetarkastajien tiedossa. Tuo kansi sisältää
sauvaeristimien ohjaimet, ja henkilöstön on päästävä siihen käsiksi
voidakseen suorittaa huoltotoimia... [Tuota tilaa ei voitu käyttää
plutoniumin tuottamiseen.]
Tri. Eklund sanoi siis seuraavaa:
Suorittaessaan tehtäväänsä, ovat asetarkastajat tutkineet Irakin
reaktorit löytämättä lainkaan todisteita ydinsulkusopimuksen
vastaisesta toiminnasta.
YK:n turvallisuusneuvoston päällikkö, herra Porfirio Muñoz Ledo,
arvosteli tuota Israelin tekoa ja suhtautumistapaa selvin sanoin:
[Perusteet, joilla Israelin hallitus perustelee toimiaan, eivät ole sen
hyväksyttävämpiä kuin sen suorittamat hyökkäystoimet.
Itsepuolustuksen varjolla tehty hyökkäys ei ole oikeutettu, mikäli
aseellista hyökkäystä ei ole tapahtunut. Ennalta ehkäisevän sodan
periaate, jota on useiden vuosien ajan käytetty voimakkaiden
valtioiden perusteena määritellä niihin kohdistuvia uhkia, ei ole
saanut YK:n taholta osakseen minkäänlaista ymmärtämystä.
Eikä Israelin Irakin ydinlaitoksiin tekemä isku ole mikään
erillistapaus, vaan se tulisi nähdä lainrikkomusten huipentumana.
Asia on jo tuotu esille sekä YK:n yleiskokouksessa että
turvallisuusneuvostossa. Siihen sisältyy myös valloituksin toteutettu
alueliitos yhdistettynä laittomaan miehitykseen, palestiinalaisten
itsemääräämisoikeuden kieltäminen, jatkuvat hyökkäystoimet
sekä naapurivaltioiden häirintä.
Myös Yhdysvallat tuomitsi, joskin varovaisin sanankääntein, Israelin
suorittaman iskun Osirakin ydinlaitokseen, mutta israelilaiset torjuivat
syytökset vedoten YK:n jatkuvaan hyväksyntään, ja kaikki tämä
samalla, kun he jatkoivat oman ydinaseistuksensa kehittelyä.
[Turvallisuusneuvoston viralliset tallenteet, S/PV.2288, 19. kesäkuuta
1981, http://domino.un.org/unispal.nsf/
be25c7c81949e71a052567270057c82b/
4aed70baa0b37b53052567fd00762f30!
OpenDocument]
Vaikka kansainvälisen asetarkastusyksikön johtaja saattoi
varmuudella todeta, etteivät irakilaiset olleet jalostaneet uraania
tai tuottaneet plutoniumia Osirakissa niin kuin israelilaiset ovat
väittäneet, ja vaikka YK:n turvallisuusneuvosto oli laatinut Israelin
teon tuomitsevan julkilausuman, on Israelin edustuksen puuttuminen
iskostettu hyvin amerikkalaisten mieliin. Heti Iranin ja Irakin sodan
päätyttyä kirjoitti sionistijuutalainen William Safire: "Irakilainen
[Saddam Hussein] jää aasialaisesta [Pol Potista] jälkeen
joukkoteurastuksessa vain, koska israelilaiset ovat vähentäneet
hänen mahdollisuuksiaan käyttää ydinaseita."
[New York Times, 1. syyskuuta 1988]
Mikäli kuulette jonkun Glenn Beckin kaltaisen kristityn sionistin
sanovan Israelin menetelleen oikein pommittaessaan Irakin
ydinreaktoria vuonna 1981, olisi hänelle syytä kertoa, että jopa
Israelille varauksettoman myötämielinen presidentti Ronald Reagan
tuomitsi YK:n turvallisuusneuvoston tavoin Israelin teon. Vielä
parempi on kehottaa häntä olemaan muodostamatta mielipiteitään
sellaisten kolumnistien kuten William Safiren ajatuksista ja
tekemään todellista itsenäistä tutkimusta.
Kun vuonna 1988 selvisi, kuka Iranin ja Irakin sodan voittaisi,
alkoi Israelin huomattavimman Lähi-idässä sijaitsevan haastajavallan
vastainen parjauskampanja. Tarina siitä, että Irak oli kaasuttanut
omia kurdikansalaisiaan al-Halabjassa Pohjois-Irakissa, ei saanut
aluksi osakseen kovinkaan suurta huomiota, eikä monikaan olisi
voinut päätellä ensimmäisten raporttien perusteella huhtikuussa
1988, että Saddam Hussein tultaisiin ensisijaisesti tuntemaan miehenä,
joka "kaasutti omia kansalaisiaan". Asia ei saanut laajempaa huomiota
ennen tuota syyskuuta Iranin ja Irakin solmittua rauhan. Iran levitti
tarinaa, jonka mukaan Saddam Hussein oli kaasuttanut omia
kurdikansalaisiaan al-Halabjassa, ja niinpä tarinan todenperäisyyttä
epäiltiin. Malcolm W. Browne kirjoitti New York Timesissa 17.
huhtikuuta 1988: "Iran odottaa saavansa propagandavoiton
osoittaessaan, että Irak kaasuttaa noita omia kansalaisiaan, jotka
ovat olleet myötämielisiä Iranille seitsenvuotisessa sodassa....
Iranilaisten mukaan olisi yksittäinen Irakin viime kuussa tekemä
kemiallinen hyökkäys Iranin miehittämään Halabjan kylään
surmannut 5 000 ihmistä ja haavoittanut 5 000 muuta. Baghdad
on sanonut, että 58 irakilaista sotilasta haavoittui iranilaisten
käytettyä kemiallisia aseita." [New York Times 17. huhtikuuta
1988, nro IV, 7:1]
Vaikka iranilaiset väittivät 5 000 ihmisen kuolleen al-Halabjassa,
näkivät kaupungissa vierailleet länsimaiset lehtimiehet "enemmän
kuin 100 ruumista". 1. syyskuuta, kun Irak oli voittanut sodan ja
lietsoi kurdikapinallisia, ilmestyi kaksi uutista Saddamin
suorittamasta kurdien kaasuttamisesta New York Timesissa
samana päivänä, yksi William Safirelta, jossa poliittisesti sitoutunut
sionistijuutalainen kannatti kurdien varustamista stinger-ohjuksin.
Tämä juutalaisen lehtimiehen kurdien kaasuttamisesta nostama
meteli oli ensimmäinen ilmaus siitä, mistä kehkeytyi sittemmin
USA:n selkkaus Iranin kanssa.
Ja tässä tulee varsinainen jymyuutinen: tuo kaikki on suurta
valhetta. Irak ei kaasuttanut hengiltä yhtään kurdia. Ruumiiden
fyysinen tila osoittaa kuolinsyyn, eivätkä nuo ehkä sadat kurdit
al-Halabjassa olleet irakilaisen sinappi- tai hermokaasun uhreja,
vaan syanidikaasun, jota vain Iran käytti tuossa sodassa. Edellä
esitetyn valheen mukaisesti kurdit itse omaksuivat ajatuksen, että
Irak oli käyttänyt heitä vastaan kaasua. Mutta mitään fysiologisia
todisteita näiden väitteiden tueksi ei ole koskaan voitu osoittaa,
eivätkä kurdien väittämät kaasutusoireet sovi mihinkään tunnettuun
tapaukseen. [http://www.nybooks.com/articles/3441] Stephen C.
Pelletiere, Douglas V. Johnson U.S. Army War Collegesta sekä
Jude Wanniski, entinen Wall Street Journalin yhteiskuntatoimittaja,
paljastivat tämän valheen. Äskettäin Wanniski lähetti kirjeen
George W. Bushin lehdistösihteerille, juutalaiselle Ari Fleischerille,
esittäen:
Teitä saattaisi kiinnostaa panna joku avustajistanne soittamaan
Pentagoniin ja pyytämään heidän raporttinsa "Irakin Mahti ja
Yhdysvaltain Turvallisuus Lähi-idässä" vuodelta 1990. Se osoitti
Irakin hengiltä kaasutettujen kurdien ehkä olleen iranilaisten uhreja.
[http://polyconomics.com/PrintPage.asp?
TextID=1899]
Ronald Reaganin toinen presidenttikausi päättyi vuonna 1988,
ja George Bush vanhempi, joka eroaa luonteeltaan suuresti
Reaganista, valittiin presidentiksi. [Bush vanhemman ollessa
varapresidenttinä, ratkaisi kaksi ääntä senaatissa USA:n
kemiallisten aseiden tuotannon jatkumisen, mikä saa hänen
poikansa kielteisen suhtautumisen näihin aseisiin näyttämään
oudolta.]
Reaganin hallinto oli kiinnittänyt huomiota Irakin kemiallisten
aseiden käyttöön, mutta Bush, joka seurasi William Safirin
omaksumaa linjaa, päätti hyödyntää poliittisesti Irakin kuviteltua
kemiallisten aseiden käyttöä kurdeja vastaan. Ehdokas Bush
sanoi: "Heidän on tiedettävä, että näiden aseiden käyttökiellon
jatkuvasta rikkomisesta seuraa kova rangaistus. Siitä ei seuraa
ainoastaan nimellinen tai vähäinen pakote, josta voi olla
piittaamatta." Näyttää siltä, että Isä Bush käytti tekosyytä
voidakseen taistella Israelin valtion huomattavimman vihollisen
kanssa saadakseen juutalaisia ääniä sekä suosiollista kohtelua
sionistijuutalaisten taholta mediassa. Bush vanhemman Irakin
vastaiset aggressiiviset lausunnot olivat tietysti käyttökelpoisia
Persianlahden sodassa, jonka Bushin hallinto kiistatta aiheutti.
Toivottavasti en ole koetellut säännöllisten kuuntelijoittemme
kärsivällisyyttä liikaa käsittelemällä pitkästi johtajaa, joka ei
kuulu meihin. Luulen kuitenkin, että juutalaiset ovat pakottaneet
meidät samaan tilanteeseen hänen ja hänen kansansa kanssa,
koska juutalainen eliitti on aikeissa vetää meidät selkkaukseen
heidän kanssaan, mikä palvelisi juutalaisia tarkoitusperiä,
muttei meidän etujamme.
Tämä ohjelma, jonka otsikoin "Tykinruokaa", jatkuu ensi viikolla,
jolloin puhun siitä, mitä juutalaiset toivovat saavuttavansa Irakin
vastaisella sodalla.
Tämänpäiväisen ohjelman oli kirjoittanut Hadding Scott ja lähetystä
varten valmistellut Kevin Alfred Strom. Ensi viikkoon. Tässä Kevin
Alfred Strom pyytämässä sinua liittymään meihin, miehiin ja naisiin
National Alliancessa, meihin, joiden päätavoitteena on palauttaa
kansamme vapaus ja itsemääräämisoikeus.
