American Dissident Voices -lähetys 5.4.2003.
Tervetuloa American Dissident Voices -ohjelman pariin. Tänään aloitamme
uuden sarjan nimeltään "Sota meitä vastaan". Tämä lähetys on osa 1,
"Elämää nykyajassa", jonka on kirjoittanut ADV-tutkija Hadding Scott
ja allekirjoittanut, Kevin Alfred Strom.
Laajempi sota on tulossa
Aluksi haluaisin muistuttaa teitä ennustuksesta, jonka teimme muutama
viikko takaperin Tykinruokaa-sarjassamme ja muissa ohjelmissamme
koskien sotaa: ennustimme, että Israelin puolesta sotiminen Lähi-idässä
ei loppuisi vain Afganistaniin ja Irakiin. Ennustimme, että Iran, Syyria ja
Saudi-Arabia ovat seuraavia sionistien tappolistalla, ja että ne ovat
myös seuraavia paikkoja, jonne amerikkalainen tykinruoka lähetetään
tappamaan ja kuolemaan. Nyt tuo ennustus on vahvistettu, ei vähemmän
kuin itsensä "Setä Colin" Powellin toimesta hänen sapelinkalistelupuheessaan,
jonka hän toimitti maanantaina johtavalle juutalaisten eturyhmälle AIPACille
(American Israel Public Affairs Committee). Tässä se, mitä Powell sanoi
Syyriasta:
"Syyria voi jatkaa terroristiryhmien ja Saddam Husseinin kuolevan
hallituksen suoraa tukemista, tai se voi nousta uudelle ja paljon
toiveikkaammalle kurssille. Kummin vain, Syyria kantaa vastuun valinnoistaan
- ja niiden seurauksista." [Villejä aplodeja ja huutoa yleisöstä, joka on
suurimmalta osin muodostunut vaikutusvaltaisista yläluokan juutalaisista.
(Huomaa, että ääniraita katkesi tähän, epäilen, että kannustukset
jatkuivat vielä edelleen.)
Millä "seurauksilla" luulet Powellin uhkailevan, kun hän haluaa sotia Syyrian
naapuria Irakia vastaan? Christian Science Monitorin reportterin Lamis
Andonin mukaan tämä oli selvä uhkaus Powellilta "laajentaa sotaa", uhkaus
siitä, että "Yhdysvallat ei suvaitse mitään sen omasta poikkeavia mielipiteitä
tuolla alueella."
Ja ketä arvelet Israelin eturyhmän kokouksen yleisössä istuneen noiden
vaikutusvaltaisten juutalaisten lisäksi? 5000-päisessä AIPAC-yleisössä
ei istunut ainoastaan ministeri Powell, vaan myös toveripuhuja, kansallinen
turvallisuusneuvonantaja Condoleezza Rice, poliittinen johtaja Kenneth
Mehlman, John R. Bolton ja valtionvarainministeri William Burns. Ja, niin
vaikealta kuin se juutalaiskysymykseen perehtymättömille aloittelijoille
saattaa kuulostaa, osallistui tähän vähän mainostetun kokouksen yleisöön
myös puolet Yhdysvaltain senaatista ja kolmasosa kongressista! Lähes
uskomatonta on se, että kokoukseen osallistuvat tärkeät ihmiset huomioon
ottaen sionistisen konferenssin mainostettiin olevan "epävirallinen", ja että
yksi tärkeimmistä asioista joita käsiteltiin oli se, ettei AIPACin
eturyhmäläisten pitäisi julkisesti toitottaa sodasta, sillä ei-juutalainen karja
saattaisi herätä nähdessään sodan juutalaisen luonteen. Itse asiassa,
konferenssin osanottaja, Eyal Arad, joka vain sattuu olemaan Ariel
Sharonin kampanjan neuvonantaja, sanoi että Bushin hallinto oli pyytänyt,
että juutalainen eturyhmä "pitäisi matalaa profiilia tässä konfliktissa". Mutta
konferenssin puheenjohtaja Steve Rosen paljasti salaisuuden myöntäessään
sotaa koskevat itsekkäät tunteet: "Jumalan siunauksella me tulemme
saamaan suuren voiton Irakissa", sanoi hän. Kaikki tietävät, mitä
juutalaiset tarkoittavat käyttäessään sanaa "me".
[http://www.pacifica.org/programs/flashpoints/
flashpoints_030331.html
ja http://www.washingtonpost.com/wp-dyn/
articles/A63578-2003Mar31.html]
Ja Yhdysvaltain senaatti hyväksyi päätöslauselman 82 maaliskuun 12.
päivä, päätöslauselman, joka on tähän asti saanut vain vähän huomiota
kontrolloidussa mediassa, joka käytännössä vaatii "hallinnon vaihtoa"
Iranissa, Irakin naapurissa: "Ilmentäen senaatin tuntoja koskien
vapauksien tukahduttamista Iranissa.... Iran on ideologisessa diktatuurissa,
jota johtaa ilman äänestystä valittu diktaattori... Iranin hallitus on
kehittänyt uraaninrikastuttamisohjelmaa... Senaatti on tiedostanut,
että... Yhdysvaltain periaatteena tulisi olla demokraattisen hallituksen
saaminen Iraniin..." Tiedät miten tämä menee. Ensin Afganistan, nyt
Irak, seuraavana Syyria ja Iran.
[http://frwebgate.access.gpo.gov/cgi-in/
getdoc.cgi?dbname=108_cong_bills&docid=
f:sr82is.txt.pdf]
Kuten ennustimme American Dissident Voices -ohjelmassamme, tämä
ei ole sota terroria vastaan, eikä tämä ole sota Amerikan intressien
vuoksi. Tämä on sota, jossa edustamme Israelia, ja ne juutalaiset, jotka
johtavat Bushin hallintoa, tekivät suunnitelmansa laajemmasta
aggressiivisesta sodasta, jonka tarkoituksena on piirtää uudelleen
Lähi-idän kartta, useita vuosia sitten. He laskevat sen varaan,
että meidät johdetaan harhaan animoiduilla lipuilla ja synteettisillä
viuluilla joita esitetään CNN:llä ja Faux Newsillä, tai vetoamalla
11.9.-tapahtumiin joka kerta kun he päättävät aloittaa tappamisen
uudessa maassa. Kun näette National Alliancen ennustuksien käyvän
toteen kerta toisensa jälkeen, niin luotan teihin, että ette tule johdetuiksi
harhaan juutalaisilla valheilla enää ikinä.
Elämää menneisyydessä
"Rachel Corrie oli vasemmistolainen. Hän ansaitsi tulla tapetuksi israelilaisten
toimesta. Vasemmistolaiset saavat mitä tilaavat." Ihmiset, jotka kuuntelevat
Limbaughia ja Hannitya, oikeasti sanovat tuollaisia asioita.
Todella monet amerikkalaiset elävät menneisyydessä. He vieläkin puhuvat
ja ajattelevat aivan kuin kylmä sota ei olisi ikinä loppunutkaan, kuin
kommunismi olisi pahin kohtaamamme vihollinen yhteiskunnassamme.
Tämä menneisyys-ajattelu on näkyvää myös seuraavassa argumentissa:
"te hyvää tarkoittavat patriootit, jotka vastustatte sotaa Irakia vastaan,
olette yhteisymmärryksessä joidenkin vasemmistolaisten kanssa; sen
vuoksi olette vasemmiston huijauksen uhreja ja autatte vahingossa
vasemmistolaisia." Huomaa olettamukset, (1) vasemmisto itsessään on
päävihollinen ja (2) hyvän patriootin tulee olla aina eri mieltä vasemmiston
kanssa. Tällainen karkea yksinkertaistaminen vetoaa ahdasmielisiin, kuten
myös George W. Bushin näkemykseen "joko olet puolellamme tai meitä
vastaan". Ei ole jätetty mitään sijaa lojaalille oppositiolle, joka sanoo
"olen puolellasi, mutta anna niin näytän missä olet tekemässä virheen".
Oli aika, jolloin lojaalin opposition veruke oli vain huijaus maamme ja
rotumme vihollisten toimesta, mutta nyt nuo ihmiset ovat kokonaan
muuttaneet taktiikkaansa. Nyt he ovat kuskin paikalla, ja he haluavat
tukahduttaa opposition.
Muutamina esimerkkeinä olkoon David Horowitz ja Michael Savage,
ja loput "uuskonservatiivisista" juutalaisista. Horowitz oli yhteen aikaan
marxilainen teoreetikko, juutalainen, joka oli tiukasti mukana Mustien
Panttereiden asiassa. Horowitzin tavoite tuolloin oli murtaa rodulliset
muurit yhteiskunnassamme tehdäkseen siitä "suvaitsevaisemman" ja
vastaanottavaisemman juutalaisille. Nyt kun rotujensekoitus on virallisesti
hyväksytty halki Yhdysvaltojen, Horowitz on kietoutunut Yhdysvaltain
lippuun edistäen sellaista politiikkaa, joka - hän luulee - tekee Lähi-idän
suvaitsevaisemmaksi juutalaisia kohtaan. (Ja tietenkin lisääntyvä
rotujensekoitus on tuloksena kaikenlaisesta pitkitetystä Irakin
miehityksestä, jos Vietnamin esimerkkiä ajattelee.)
On totta, että vihollisemme ovat edenneet pitkälle tuhoisissa tavoitteissaan,
mikä johtaa siihen, että he tuomitsevat sodanvastaiset mielenosoitukset
sen sijaan, että johtaisivat niitä. Tämä on nyt heidän sotansa ja
mielenosoittajat ovat heidän tiellään.
Tämä muutos on tapahtunut oikeiston huomaamatta ja suurelta osin
myös vasemmiston huomaamatta. Vasemmistolaiset osoittavat mieltään
Irakin sotaa vastaan syin, jotka ovat mukavia vanhoja mantroja heille.
Oikeuttaakseen sodanvastaisen paikkansa he tippuvat takaisin
perinteisiin vasemmistolaisiin valituksiin: se on "rasistinen" sota, tai se
on "verta öljystä" - siis sota, jota motivoi kapitalismi. Tavallaan tämä
onkin rasistinen sota, niin pitkälle kuin kukin myöntää, että sionismi
on juutalaisrodun rasistinen liike. Vasemmalla monet kuitenkin
järkyttyvät huomatessaan tämän. He pysyttelevät yleisesti vähemmän
riskaabelissa "ei verta öljystä" -sloganissa sen sijaan, että kohtaisivat
juutalaisen tarkoitusperän joka todellisuudessa motivoi koko projektia.
Tietenkään kaikki vanhoilliset vasemmistolaiset eivät ole muuttuneet
"uuskonservatiiveiksi", ja vaikutteet, joita he käyttävät vääristäessään
vasemmistolaista lähestymistapaa tähän asiaan, ovat epäilemättä
merkittäviä.
On olemassa vanha sanonta, että on todella vaikea huijata rehellistä
miestä. Jos oikeisto tai vasemmisto olisivat moraalisesti tai älyllisesti
johdonmukaisia, juutalaisten olisi mahdotonta saada asiat mieluisikseen
siinä määrin mitä ne tänä päivänä ovat.
Jopa ihmiset, jotka ovat eri mieltä arvoissa, voivat olla yhtä mieltä siitä,
etteivät he halua tulla huijatuiksi sotaan, jos heillä on vähänkään
oikeudenmukaisuutta. Mutta puolueuskollisille, demokraateille ja
republikaaneille, kaikki politiikka on vastakkain olevien valehtelijoiden
joukkueiden kilpailua. Oikeudenmukaisuudella ei ole mitään väliä.
Suurin osa poliittisista keskusteluohjelmista ei ole mitään muuta kuin
paikka, jossa kaksi keskenään kilpailevaa joukkuetta voi huutaa
toisensa kumoon. Se on todella kuvottavaa.
Juuri tämä epäonnistuminen periaatteiden huomioonottamisessa
mahdollisti George W. Bushin presidenttiehdokkuuden
republikaanisessa puolueessa.
Bush valittiin, koska hän oli heikkotahtoinen ja manipuloitava mies.
Kesäkuussa 1999, 17 kuukautta ennen vuoden 2000 presidentinvaaleja,
poliittinen kommentaattori Business Week -lehdessä kuvaili George W.
Bushin lähestymistapaa politiikkaan sanoilla "nojata taaksepäin sormi
tuulessa". "Bushin tulee pian päättää mistä republikaanipuolueen siivestä
hän on", pani merkille Richard S. Dunham ["The Fence is getting
Uncomfortable for Bush", Business Week kesäkuun 7., 1999: 135].
Eikä Bush ole vieläkään tehnyt tuota päätöstä nyt kuukausia myöhemmin.
James Carney, kirjoittaessaan Time-lehteen 6. joulukuuta 1999 totesi,
että: "Bushin laaja vetovoima kaikenlaisiin äänestäjiin on vieläkin hänen
suurin etunsa. Mutta sen ylläpito vaatii paljon energiaa. Äänestäjät, jotka
pitävät hänestä eivät osaa sanoa miksi." [James Carney, "Feeding Both
Sides", Time, joulukuun 6., 1999: 48] Kyllä, vaatii paljon energiaa pitää
yllä sellaista mediapotaskaa joka on välttämätöntä jotta ihmiset uskoisivat
sinua tietämättään edes miksi. Et voi tehdä sitä, jos sinulla ei ole
massamediaa puolellasi. Suoraan sanottuna, juutalaisten omistama
uutismedia ja juutalainen uuskonservatiivikoneisto republikaanisessa
puolueessa loivat George W. Bushin kampanjan perustuen ei mihinkään
muuhun kuin tuttuun nimeen.
Heinäkuussa 1999 raportti kanadalaisessa MacLean's-lehdessä totesi
selvästi hämmästyneenä, että: "Alkukesästä vuosi ennen [kursiivina
alkup.] äänestystä republikaanivirkamiehet tekevät kaikkensa
päästäkseen hänen porukkaansa. Kaksikymmentä kuvernööriä ja
126 kongressiedustajaa kannattaa Bushia. Hän on kerännyt enemmän
rahaa lyhyemmässä ajassa kuin kukaan häntä ennen... Hänen
vastustajansa kuihtuvat köynnöksillä ja Bush vaikuttaa jo taistelevan
yleisistä vaaleista" [MacLean's, heinäkuun 12., 1999:23].
On itse asiassa kyseenalaista, olisiko itse Al Gore ottanut erilaisen
kannan sionistijuutalaisten sota-agendaan kuin George W. Bush,
koska Goren perhe on risteytynyt juutalaisten kanssa ja koska Paul
Wolfowitz ylisti Gorea, kun hän tuomitsi Bush-vanhemman "moraalisen
sokeuden", kun hän ei ottanut aggressiivisempia otteita Saddam
Husseinia vastaan vuonna 1991.Yleisesti demokraattisessa puolueessa
on enemmän pasifistisia piirteitä kuin republikaaneissa, mutta jostain
kumman syystä tämäkään ei estänyt Clintonin hallitusta pommittamasta
Serbiaa tuhannen päreiksi vuonna 1999, mitä seurasi useita vuosia
kestänyt juutalaisten agitaatio joka ei olisi estänyt Al Gorea tekemästä
juutalaisten asettamia tehtäviä Irakissa.
Reportteri Andrew Austinin mukaan Bush ei ollut ikinä etsinyt eikä
odottanut tätä yhtäkkistä suurta johtotehtävää: "Ihmiset, jotka tuntevat
hänet, ovat täynnä tarinoita. Kuinka hän ei ikinä ollut edes ajatellut koko
tehtävää. Kuinka hän oli aidosti yllättynyt - 'äimänkäkenä' vanhan
kaverin sanojen mukaan - että ihmiset ajattelivat hänestä tuolla tavalla."
George W. Bush on erittäin tavallinen mies, joka ikään kuin tempaistiin
kadulta, laitettiin puhujanpöntölle ja sanottiin: No niin, nyt me tarvitsemme
sinua esittämään Yhdysvaltain presidenttiä. Luet vain mitä näet
piirtoheittimeltä, yrität olla änkyttämättä ja lausumatta väärin isoja
sanoja liian paljon.
Mutta enhän minä tiedä mitään presidenttinä olosta, protestoi
presidentiksi repäisty.
No ei siinä mitään, he vakuuttelevat, hoitelemme kaikki asiat puolestasi.
Opettelet vain toistamaan sen, mitä sanomme sinulle. Se olisi oikeasti
hauskaa, ellei se olisi vakavaa touhua.
Naruista vetelijät
Jo vuonna 1999, sionistijuutalaisella Paul Wolfowitzilla oli sätkynukke
George W. Bushin langat käsissään. New York Timesin artikkeli
joulukuun 23. päivänä 1999 oli otsikoitu "Joukko tuttuja ulkopolitiikan
eksperttejä on laittamassa merkkinsä Bushiin". Reportteri Eric
Schmitt aloitti huomauttamalla, että ulkopolitiikka on juuri se ala,
josta George W. Bushilla ei ole hajuakaan, "aihe, joka on aiheuttanut
hänelle eniten hankaluuksia hänen presidenttikampanjassaan". Häntä
hajulle auttamassa oli "kahdeksan haukkamaista neuvonantajaa"
joita "johti Condoleeza Rice... ja Paul D. Wolfowitz". On melko
kaukaa haettua sanoa, että ns. affirmative actionin ansiosta virkaansa
päässeellä Condoleeza Ricellä olisi mitään huomattavaa vaikutusvaltaa
verrattuna tunkeilevaan, omia tarkoitusperiään ajavaan Wolfowitziin.
Tuo tuntuu olevan vain poliittisesti korrekti tekaistu vaatimus.
Ollaksemme realistisia, tuossa lukee, että "kahdeksan haukkamaista
neuvonantajaa" joita "johti... Paul D. Wolfowitz". Tämä New York
Timesin artikkeli vastaa ilmoitusta koko maailman sionistijuutalaisille
siitä, että jos George W. Bush pääsee presidentiksi, niin silloin tulee
Irakille ongelmia, koska Paul D. Wolfowitz on yllyttänyt tuhoamaan
Irakin, ei ainoastaan George "Isukki" Bushin aikana, vaan myös jo
Jimmy Carterin päivistä saakka.
Syyskuun 22. vuonna 2002 New York Times -lehti kirjoitti
etusivullaan "Saddamia väijymässä: Kuinka Paul Wolfowitzin
tarkoitusperistä tuli Bushin tarkoitusperät". Tämä artikkeli, joka
yleisesti ottaen on Wolfowitzia imarteleva, esittää juutalaisen -
yllätys, yllätys - ei lainkaan konservatiivisena mitä tulee kotimaan
asioihin, ja saamme vahvistuksen hänen motivaatiostaan
ulkopolitiikkaan seuraavassa: "Voit kuulla joistain Wolfowitzin
kritiikeistä, aina epävirallisista, että Israelilla on kuin voimakas
painovoimallinen veto Bushia kohtaan. He eivät ehkä tiedä,
että teininä hän vietti kaikki isänsä sapattivapaat Israelissa, tai
että hänen siskonsa on naimisissa israelilaisen kanssa, mutta he
todellakin tietävät, että hän on ystävällinen Israelin kenraaleille ja
diplomaateille, ja että hän on kuin joku sankari vahvasti juutalaiselle
uuskonservatiiviselle liikkeelle" [Bill Keller, "How Paul Wolfowitz'
agenda became the Bush agenda", New York Times -lehti, syyskuun 22., 2002: 96].
Wolfowitzin tarkoitusperät täyttivät tyhjiön George W. Bushin
päässä; Eric Schmitt seurasi jo vuonna 1999: "... neuvonantajan
vaikutus Bushiin tulee enemmän ja enemmän selväksi joka puheessa,
joka uutiskonferenssissa, joka väittelyssä. Todellakin... ei ole
epätavallista kuulla neuvonantajan sanojen tulevan ulos Bushin suusta."
Tietenkään Wolfowitz ei ole ladannut kaikkia panoksia koko ajan.
Meidän affirmative actionin ansiosta virkaan päässyt ulkoministerimme
Colin Powell, joka tuolloin osoitti edes vähän itsenäisyyttä, oli saanut
jotain pientä neuvoa entiseltä merijalkaväen kenraali Anthony Zinniltä,
joka vastusti Saddam Husseinin vallasta syöksemistä, ja joka on
puhunut myös nykyistä sotaa vastaan. Siellä oli myös muita ihmisiä,
joilla oli hivenen järkeä päässään, ihmisiä, jotka neuvoivat George
W. Bushia tätä sotaa vastaan. Wolfowitz ja hänen uuskonservatiivikätyrinsä,
joiden voima yhdistettynä median olemassaoloon on valtava, kuitenkin
käyttivät painostusta saadakseen Bushin hallinnon näkemään asiat
heidän mallinsa mukaisesti.
Tämän johdosta politiikka Irakia kohtaan on juuri sitä, mitä voi odottaa
kun johdossa on epäröivä mies, jonka toiseen korvaan kuiskuttavat
sotahullut juutalaiset ja toiseen pragmaatikot, joilla ei ole mitään todellista
omaa näkemystä. Juutalaiset saivat oman tahtonsa läpi painostuksen
avulla, mutta saamme kiittää noita pragmaatikkoja tilapäisistä
myönnytyksistä diplomatiikkaan matkan varrella, mikä saa tämän
sionistisen sodan näyttämään entistä nolommalta Yhdysvalloille mitä
se muuten olisi ollut.
Bush vaati laskelmoivasti, että Saddam olisi yhteistyöhaluinen
asetarkastajien kanssa. Saddam Hussein kuitenkin oli yllättäen
myöntyväinen, mikä teki hyökkäyksen häntä kohtaan entistä
vaikeammaksi. Kun hän vielä teki selväksi sen, että hän on innokas
välttämään sodan, oli entistä vaikeampaa uskoa, että hän olisi
vaaraksi Yhdysvalloille.
Monelle tilanteen seuraajalle oli ennalta selvä lopputulos, että kun
Bush lähetti joukkonsa sinne, joutuisi hän etsimään tekosyyn
hyökätä, riippumatta siitä, mitä Saddam Hussein tekisi. Toisin kuin
japanilaiset toisessa maailmansodassa, Saddam Hussein pysyi
tyynenä eikä yrittänyt hyökkäystä jättäen Bushin itse omien sanojensa
vangiksi, joutuen joko syömään uhkavaatimuksensa tai jatkamaan
totaalisen provosoimattomaan hyökkäykseen. Sitten Bush yritti
tappaa Saddam Husseinin ohjusiskulla. Ja loput tiedättekin.
Luulen, että nämä todisteet näyttävät teille, että meidän oma
"demokraattisesti valittu" johtajamme ei ole kovin hyvää mainosta
siitä, mitä me olemme viemässä Irakiin!
Puhuvat päät televisiossa ovat sanoneet, etteivät kenraalit suunnitelleet
joutuvansa taistelemaan sissisotaa. Se oli todellinen yllätys, he sanovat.
Heidän ei olisi tarvinnut kuin tutkia vähän tietääkseen, että sissisota
on juuri päätyökalu vastustajalle. He olisivat voineet päätellä sen
Time-lehden tekemästä haastattelusta Hussein Kemalin kanssa vuonna
1995, jolloin loikkari sanoi, että sissisota olisi ollut suurin vaaratekijä
Bagdadissa vuonna 1991, tai että he olisivat saaneet jotain hajua
erinäisistä uutisraporteista, jotka näyttävät irakilaisten siviilien ostavan
aseita - mitään taustatutkimuksia ei muuten vaadittu - jotta he voisivat
ampua amerikkalaisia tunkeutujia.
[http://www.pbs.org/newshour/bb/middle_east/
jan-june03/bracing_03-11.html]
Tai jos he epäonnistuivat noissa, niin olisivat vain kuunnelleet viimeisen
osion American Dissident Voicesin Tykinruokaa-sarjasta joka
lähetettiin vain pari viikkoa sitten. On hämmästyttävää, miten käyttämällä
vain internetiä ja vanhoja sanomalehtiä, voin ennustaa mahdollisuudet
jotka George W. Bushin kanahaukat ovat ilmeisesti menettäneet.
Se, jonka meille kerrottiin olevan nopea ja helppo sota jossa
vapautamme Irakin kansan, jossa tulisi kunniaa sotilaille ja Yhdysvalloille,
on kääntymässä erittäin likaiseksi sodaksi jossa sotilaamme taistelevat
kokonaista kansaa vastaan ja löytävät itsensä tappamasta viattomia
naisia ja lapsia pelkästä pelosta.
Britannian ja Yhdysvaltojen hallitusten lähteet uskoivat, tai sanoivat
uskovansa, että Saddam Husseinin hallitus kaadettaisiin samoin tein
kun taistelu alkaisi. Bushin hallinnon toistetut lausunnot, että "paha johtaja"
olisi juuri se todellinen ongelma, oli suunniteltu ajamaan kiilan Irakin
kansan ja heidän johtajansa väliin, jotta he heittäisivät heidän kirotun
johtajansa yli laidan, kuten Slobodan Milosevic heitätettiin Jugoslaviasta
muutama vuosi sitten Yhdysvaltain kiivaan painostuksen toimesta.
Vallankumous Saddam Husseinin vallasta syöksemiseksi oli 1991
asetettujen talouspakotteiden tarkoitus, mutta nekään eivät toimineet.
Basran - joka ei ole erityisesti mikään Baath-puolueen tuen linnake
- saartamisen oli tarkoitus aiheuttaa suurta epätoivoa, joka olisi
purkautunut kapinaksi ja vastaanottanut miehittäjät. Tuokin
suunnitelma meni kuitenkin mönkään ja nyt on puhetta ottaa Basra
"kovemmalla tavalla."
Näyttää siltä, että sotilaat oli harhautettu ajattelemaan, että tämä olisi
todella nopea ja helppo sota. Olen nähnyt useita kertoja raportteja,
että sotilaat olivat halukkaita menemään nopeasti Bagdadiin, koska
tämä oli tie päästä kotiin.
Ihmiset sanovat tekosyyn, että Yhdysvallat ja Britannia eivät ole
häviämässä sotaa, vaikka takaiskuja on tullut. On totta, että Irakin
joukot eivät ole miehittäjien Kuwaitiin takaisin ajamisen partaalla,
mutta kun edustat sotilaallista kampanjaa nimeltä "Operaatio
Irakin vapauttaminen" ja löydät itsesi taistelemasta enimmäkseen
siviilimiliisien kanssa, olet jo tavallaan hävinnyt, koska kaikki
edellytykset ja väitetty tarkoitus kampanjastasi on tullut todistetuksi
vääräksi. Voitko kuvitella George W. Bushia jakamassa
pimeänäkölaitteita ja raketti-propellikranaatteja Yhdysvaltain
kansalaisille, jotta voisimme puolustaa maatamme, kuten Irakilaiset
ovat tekemässä? Aseiden omistamisen ja kantamisen oikeuden
tavoin, joka on keskeinen vapaus, irakilaisten tulisi vapauttaa
meidät. Sitäpä ei ole ajateltu ollenkaan, että Amerikan Yhdysvallat
voisi musertaa koko Irakin maan ja muuttaa Bagdadin kivikasaksi,
jos Irakin kansa ei haluakaan ottaa vastaan "lahjaamme," mutta
sitä ei voisi kutsua voitoksi kampanjassa "Operaatio Irakin
vapauttaminen".
Se on vain nimellinen voitto, yhtälailla kuin George W. Bushin
valinta presidentiksi oli niille, jotka ajattelivat vain voittavansa
demokraatit ja jotka eivät ollenkaan ajatelleet sitä laatua jonka
he asettaisivat demokraattien paikalle kunhan kyseessä oli vain
"konservatiivi". Tähän sotaan oli kiire, samanlainen kiire kuin
republikaaneilla oli heidän asettaessaan George W. Bush
ehdokkaakseen ja molemmissa tapauksissa tyhmänrohkeat
konservatiivit saivat ilmeisen voiton joka tulee olemaan
pahempi kuin tappio.
