Memorial-silta, Washington D.C., Arlingtonin hautausmaa näkyy taustalla: Vuonna
1963 ne, jotka surivat kuollutta presidenttiä, olivat yli 90 prosenttisesti
valkoisia, niin kuin olivat koulumme, akatemiamme, armeijamme, kauppamme ja
kaikki yhteiskunnan laitokset. Viimeisen 40 vuoden oikea tarina on tarina
Valkoisen Amerikan tuhosta juutalaisten aiheuttamana. Siitä tuhosta on noussut
patrioottisen vastarinnan muodostuminen ja järjestäminen - ja se järjestys antaa
toivoa tulevaisuudellemme.
Kaikki meistä, jotka olivat elossa ja tietoisia ympäristöstämme, muistavat
tarkasti, mitä teimme 40 vuotta sitten tähän päivään asti. 22.11.1963 kivääri
laukesi Teksasin Dallasissa; sen luodit osuivat John F. Kennedyn ruumiiseen ja
maailman tietoisuuteen; Yhdysvaltain presidentti oli kuollut. Minun
tarkoitukseni ei ole selvittää todistusaineistoa salamurhasta ja peittelystä,
tai päättää, kuka ampui nuo laukaukset. Sen sijaan aion katsoa
todistusaineistoa, joka on kyseenalaistamatonta, ja näyttää sinulle, mihin tuo
hetki on vienyt kansamme.
Olen 47 vuotta vanha, joten 40 vuotta sitten olin lapsi. Silti minulla on
muistoja siitä päivästä ja sitä seuranneista päivistä. 22.11.1963 oli
sattumoisin päivä, jolloin perheeni saapui Washington D.C.:n alueelle, jonne
isäni oli siirretty Alaskasta. Olimme menossa uuteen kotiimme ja lähestyimme
kaupunkia kun uutiset ampumisesta tulivat vuoden -61 Dodge Lancerimme radiosta.
Sitten seurasi päättymättömältä tuntuva raportointi sairaalamatkasta,
epätietoisuus presidentin tilasta, ja lopulta kerrottiin, että hän oli, aivan,
kuollut tuntemattoman salamurhaajan tappamana.
En olisi voinut pukea tätä sanoiksi silloin, vaikka se olikin muodostunut
päähäni, mutta kun näin upeat eurooppalaisen sivilisaation monumentit
Pohjois-Amerikassa lipuvan automme ikkunan ohi, katsoin kaunista, mutta
tuomittua maailmaa. Näin Pompeijin päivää ennen Vesuviusta, Dresdenin
pommikoneiden tuloa edeltäneenä aamuna, Belgradin ennen Wesley Kanne Clarkin
palopommeja.
Vuonna 1963 Amerikka oli valkoisempi kuin mitä se koskaan oli ollut; itse
asiassa yli 90 prosenttisesti valkoinen. Oli kulunut alle 20 vuotta toisen
maailmansodan päättymisestä, ja olimme menettäneet 300 000 amerikkalaista siinä
traagisessa virheessä. Mutta Amerikka oli voimakas, optimistinen, kulki
eteenpäin ja kasvoi. Sodan jälkeen jälleen yhdistyneet parit ottivat takaisin
menetettyä aikaansa ja 1940 ja -50 lukujen vauvakuume - valkoinen vauvakuume -
saapui paikatakseen menetyksiä. Kun maahanmuuttolait varmistettiin, luulimme,
että Yhdysvallat pitäisi ikuisesti eurooppalaisen enemmistönsä, ja lait, jotka
suojasivat rodunsekoitukselta, tekivät valkoisesta Amerikasta paikan, joka
tuntui kestävän ikuisesti.
Pilvet kuitenkin kerääntyivät tuolle siniselle taivaalle vuonna 1963; tummat ja
pahaa enteilevät pilvet. Vuosisadan alun pilvet oli suuripiirteisesti poistettu.
Vallitsi uusi valkoisen Amerikan identiteetti. Tärkeä Euroopan geeniperimän
yhtenäisyys ja kulttuurin paikka oli löydetty. Eurooppalaiset maahanmuuttajat
olivat sopeutuneet uuteen maahan. Jokainen yksittäinen ryhmä oli tullut
amerikkalaiseksi. Niin, kaikki paitsi yksi. Juutalaiset, jotka olivat
rantautuneet Yhdysvaltoihin 19. vuosisadan lopulla ja 20. vuosisadan alussa,
eivät sopeutuneet. He katsoivat itsensä silloin, kuten aina ennenkin, kansaksi
erillään muista, valituksi kansaksi, vaarassa oleviksi ihmisiksi ja sotaa
kaikkien kanssa aina käyväksi kansaksi; ihmisiksi, joiden kulttuuri ja
elämäntapa on olla yhtenäinen vähemmistö toisten maissa. Sellaisen kansan on
mahdotonta sopeutua. Ja nekin harvat juutalaiset, jotka näennäisesti rikkovat
tätä periaatetta vastaan, vain vahvistavat sitä lopussa lakkaamalla
identifioimasta itseään juutalaisiksi ja pudottamalla vähemmän etnosentriset
geeninsä ja asenteensa pois juutalaisesta elämänvirrasta ja kulttuurivirrasta
ikiajoiksi. Ja tämä yksi poikkeus sopeutumisesta; tämä uniikki ja vieras kansa
joka on saanut niin paljon ymmärrystä naiveilta amerikkalaisilta; tämä, joka
vaikuttaa rodulta rodun sisässä -- tämä kansa kansan sisässä -- omasi agendan
tuhota valkoisen Amerikan, jota rakastimme, muuttaa se joksikin
tunnistamattomaksi, joksikin rumaksi, joksikin, jossa he tuntivat olonsa
mukavammaksi. Oli monumentaalinen erehdys antaa heidän tulla Amerikkaan. He
olivat tummien ja sairaalloisten pilvien äärimmäinen lähde, pilvien, jotka
levittäytyivät vuoden 1963 Maxfield Parrishin sinitaivaan ylle.
Vain pieni osa ihmisistä oli kuitenkin tietoisia siitä vuonna 1963. Juutalaiset
olivat painostavia, kyllä. Juutalaiset olivat rikastuneet liian nopeasti, totta.
He olivat ottaneet Hollywoodin ja omistivat lukuisia sanomalehtiä. Heidän
pornografian tuottajansa olivat erityisen halveksuttavaa lajia. Mutta nämä
painostavat mattokauppiaat olivat niin pieni ryhmä. Heillä oli ollut rankkaa
myös Euroopassa, tsaarin ja Hitlerin ja kaiken muun takia. Siispä on vain
reilua, että he saavat osan Amerikasta ja sen menestyksestä ja omaisuudesta.
Tämä on anglosaksista hyväsydämisyyttä. Se on epäitsekästä. Se on tavallisesti
valkoisen johtoluokan mielipide, luokan, joka todisti arvottomuutensa
epäonnistuessaan itsensä ja rotunsa suojelemisessa juutalaisilta ja omilta
tasa-arvonkannattajiltaan.
Vuoden 1963 valkoisessa Amerikassa oli toki optimismia ja pysyvyyttä. Kuka olisi
uskonut, että kasvavat kaupungit ja esikaupunkialueet, jotka lähes kaikki olivat
valkoisia, voisivat joskus tuhoutua? Kuka olisi uskonut, että tehtaat, jotka
olivat täynnä miljoonia valkoisia työntekijöitä ja tuotteita, jotka olivat
maailman ylpeys, olisivat pian autioita tai täynnä kolmannen maailman työvoimaa?
Olisiko kukaan voinut kuvitella, että sairaalat, joissa ennen syntyi satoja
valkoisia lapsia joka päivä, muistuttavat nyt Mexico Cityn, Kalkutan tai Port au
Princen synnytyssairaaloita? Kuka olisi voinut ennalta nähdä mitä tuleman pitää?
Muutama mies näki.
Yksi noista miehistä oli ystäväni Revilo P. Oliver, joka näki jo niinkin
aikaisin kuin 1930-luvulla Amerikan vastaisen liittouman, sekä Kennedyn
salamurhassa 1963 noiden vihollisten käden jäljen. Hän näki Earl Warrenin
syyttävän Kennedyn salamurhasta "äärioikeistoa". Äärioikeistoa syytetään myös
Oklahoma Cityn pommi-iskusta, tai arabeja yksinään 9/11-hyökkäyksistä. Tohtori
Oliver oli Illinoisin yliopiston arvostettu klassisismin professori, joka
vaaransi oman uransa ja uhrasi elämänsä johtaakseen patrioottisia pyrkimyksiä
vuodesta 1950 vuoteen 1990 asti. Hän oli yksi John Birch -seuran ja National
Review -lehden perustajista - organisaatiot, joista hän lähti huomattuaan niiden
tulleen samojen voimien kaappaamiksi joita vastaan heidän piti taistella. Olen
ylpeä sanoessani, että tri. Oliver oli yksi niistä patriooteista, jotka
osallistuivat National Youth Alliancen perustamiseen -- National Alliancen
edeltäjä -- vuonna 1970. Hän oli yhä aktiivinen, auttaen meitä aina kuolemaansa
asti 1994.
Toinen mies, joka pystyi näkemään, mitä Amerikalle oli luvassa, oli tri. William
L. Pierce, National Alliancen puheenjohtaja. Kun suurin osa valkoisesta
Amerikasta kokeili "seksuaalista vallankumousta", veti lärvit cocktail-juhlissa,
ajoi kovaa urheiluautoilla tai katsoi typeriä ohjelmia uudesta väritelevisiosta,
William Pierce saavutti tietämystä siitä, miten ja miksi valkoinen Amerikka
allekirjoitti omaa kuolemantuomiotaan, ja kuka oli vastuussa ja mitä sille
voitaisiin tehdä. Vuonna 1970 tri. Pierce aloitti jotain, josta tulisi hänen
elämäntyönsä: National Alliancen, joka aloitti National Youth Alliancena,
järjestönä alle 30-vuotiaille valkoisille, jotka olivat juutalaisten johtamaa
"vastakulttuuria" vastaan, joka valloitti - ja vieläkin valloittaa -
yliopistojen kampuksia. Vuonna 1974 sanaa "nuoriso" (Youth) käytettiin
ilmaisemaan, että rodullisen selviytymistaistelun täytyi koskettaa kaikkia
eurooppalaista syntyperää olevia miehiä ja naisia, jotka kantoivat vastuuta
tulevaisuudesta.
Oliver ja Pierce kertoivat sinulle vuonna 1970 kolmannen maailman kaltaisesta
tulevaisuudesta joka odotti Amerikkaa, ellemme pysäyttäisi juutalaista mediaa.
Lähes kaikki muut kertoivat sinulle, että Amerikka ei muuttuisi suuresti, ei
tilastollisesti tai kulttuurisesti. Oli vain reilua karsia maahanmuutto- ja
rodunsekoituslakeja, ja hylätä puhtaat ja erinomaiset valkoiset koulut. Aika on
näyttänyt, että Pierce ja Oliver puhuivat totta - ja että ostetut mediahuorat ja
poliitikot olivat niitä valehtelijoita.
Tusinoittain teoreetikkoja pani eteenpäin idean, että John. F. Kennedyn
salamurha oli osa salaliittoa; väittämä, joka mielestäni pitää paikkansa. Osa
heistä väitti myöhemmin, että presidentin tappo 1963 oli vallankaappaus
Amerikassa. En näe sitä niin. Kaappaus tapahtui kauan aikaisemmin,
sanoinkuvaamattoman Rooseveltin hallinnossa.
Ne, jotka toivat esiin idean vuoden 1963 vallankaappauksesta, kirjoittivat
tavallisesti liberaalista tai vasemmistolaisesta näkökulmasta. John Kennedy on
heille liberaalinen ikoni, "progressiivisen" sosiaalisen muutoksen airut, jonka
elämän päätti "paha rasisti" oikeistolaisesta eliittisiivestä, joka halusi
säilyttää voimansa ja murskata vasemmiston sosiaalisen ja taloudellisen agendan.
Ideologian sokeuttava voima saa nämä kirjoittajat kykenemättömiksi näkemään
kantansa tyrmistyttävää järjettömyyttä.
Kuka tuli päämieheksi Kennedyn kuoleman jälkeen? Ei kukaan muu, kuin yksi
kaikkein pahimmista pettureista rodullemme, Lyndon Baines Johnson - mies, joka
varasti hopean ja kullan ja Amerikan kansan säästöt melkein heti kun sai kynän
käteensä toimistossaan; mies, joka kirjoitti vähemmän tunnetun
Kansalaisoikeuslain 1965, mikä otti pois yhdistymisvapautemme; mies, joka kumosi
vuonna 1965 maahanmuuttolait, jotka olivat pitäneet Amerikan valkoisena
valtiona; ja mies, joka ehdoin tahdoin peitteli Israelin hyökkäyksen USS
Libertylle 1967, pettäen amerikkalaiset sotilaat ja heidän perheensä tukeakseen
sionistivaltiota. Tämä iljettävä jätesäkki oli todellakin kulissien takana
olevien voimien käskyläinen, mutta sen sanominen, että nuo voimat olivat
"oikeistolaisia rasisteja" osoittaa sokeutta ja tyhmyyttä, jota ei edes voi
kuvailla.
Mielestäni Kennedy oli ensimmäinen näiden kulissientakaisten voimien tappama
presidentti, ja uskon, että he tekivät sen, jotta voitaisiin näyttää, että
siihen pystytään -- osoitus, että näin ollen he voisivat tehdä sen uudelleen
kenelle tahansa tulevaisuuden päämiehelle, joka osoittaisi liiallista
itsenäisyyttä. Uusi valtaeliitti ei pidä voimakkaasta individualismista
palkkaamiensa plantaasinvalvojien keskuudessa. Se ei pidä hakoteillä olevista
tykeistä ja Kennedy, jonka isä oli asettanut jokseenkin itsenäisen kurssin
neljännesvuosisata aikaisemmin, oli itsenäinen voima, jolla oli sellaista
henkilökohtaista suosiota, jolla voisi torjua jopa moninaiset kiristämiseen
tarkoitetut syytökset, joita heillä oli häntä vastaan. Paha juttu hänen
työnantajiensa näkökulmasta, olipa Kennedy sitten kuinka tottelevainen tahansa
heitä kohtaan useimmissa muissa asioissa. Kuka tietää, mitä sellainen itsenäinen
mies voisi tehdä?
Toiseksi Kennedyn tappoa käytettiin myös psykologisena sodankäyntinä valkoista
kansaa vastaan Yhdysvalloissa. Siitä voitaisiin hyötyä niin paljon, että sen
täytyi näyttää vastustamattomalta uudelle eliitille. Se ei ainoastaan
horjuttaisi Amerikan kansan uskoa vanhaan järjestykseen ja tapaan tehdä asioita
ja se avaisi heidät kaikille niille juonille, joita "sosiaalisilla
suunnittelijoilla" oli heidän varalleen ja se olisi myös täydellinen tilaisuus
syyttää järjestelmän vihollisia rikoksesta. Vaikka uudet vallanpitäjät eivät
olisi operoineet tappamisessa, kukaan ei voi epäillä, ettevätkö he olisi
käyttäneet salamurhaa hyväkseen omiin tarkoituksiinsa. Joten Earl Warren ja
media alkoivat syyttää taposta "äärioikeistolaisia", jotka olivat tuolloin
isompi joukko käsitellä kuin mitä he ovat tänään. 1964 he lähes valitsivat
presidentin, esimerkiksi. Se ei kestänyt kauan, koska Oswaldin lukuisat
kommunistiyhteydet tulivat päivänvaloon tavalla, jota ei voitaisi selittää tai
heittää takavasemmalle -- paitsi murhaamalla epäilty salamurhaaja itse, mikä
tapahtuikin muutamaa päivää myöhemmin, kun juutalainen alamaailman tyyppi Ruby,
oikealta nimeltään Rubenstein, tappoi Oswaldin ja raivosi "oikeistolaisista"
Oswaldin takana aina vankilassa joitakin vuosia myöhemmin tapahtuneeseen
kuolemaansa asti. Niinpä yritys syyttää salamurhasta "rasisteja" -- jonka
heijastus on hiljattainen väärä syytös, että Timothy McVeigh oli "rasisti", joka
"noudatti" tri. Piercen vuoden 1975 novellia The Turner Diaries -- ei lopulta
kestänyt.
Pysyvää oli kuitenkin Kennedyn leimaaminen uudeksi pyhimykseksi, joka oli paljon
hyödyllisempi kuoltuaan kuin eläessään edistämässä valtaapitävien "sosiaalisen
muutoksen" ohjelmaa. Sama kuvio toistui muutamaa vuotta myöhemmin mustan
kommunistiagitaattorin Martin Luther King Jr.:n kohdalla, joka siitäkin
huolimatta, että oli omistautunut valkoisen Amerikan tuhoamiselle, oli
hakoteillä oleva tykki ja potentiaalinen häpeän aihe käsittelijöilleen. Jopa
hänen ihailijoidensa täytyy tunnustaa, että hän on onnistunut paremmin
tuhoamistyössään kuolleena "pyhimyksenä" kuin elävänä kommunistisena suurisuuna.
Mitä meillä on siis jäljellä 40 vuoden jälkeen? Olemme menettäneet Washingtonin.
Olemme menettäneet puolet kaupungeistamme; useimmat niistä suurimmistamme.
Olemme menettäneet ne viimeisetkin paikkamme mediassa, jotka olivat valkoisten
käsissä. Juutalaisten vaikutuksessa olemme menettäneet rajamme, joilla ei ole
edes mitään merkitystä enää. Olemme menettäneet koulumme, joissa lapsiamme
opetetaan kieltämään identiteettinsä ja toimimaan ahkerammin isännilleen. Olemme
menettäneet monia maatiloistamme, ja olemme menettämässä ne kaikki sieluttomille
yhtiöille, jotka vihaat rotuamme ja jotka haluavat korvata meidät. Olemme
menettäneet asevoimamme, jotka ovat nyt sionisti-vihollistemme käsissä. Olemme
menettäneet kirkkomme, jotka ovat nyt eturintamassa lietsoessaan rodunsekoitusta
ja kieltäessään kaikenlaisen valkoisen rodullisen yhtenäisyyden. Miljoonat
valkoiset ovat menettäneet mielensä ja sielunsa sen seurauksena, mitä he ottivat
vastaan niiltä, jotka haluavat tuhota olemassaolomme.
Me olemme menettäneet niin paljon vuoden 1963 jälkeen. Rehelliset ja viattomat
lapsemme ovat kasvamassa maailmaan, missä he ovat yhä vihatumpia kummajaisia. He
elävät maailmassa, jonka ovat rakentaneet juutalaiset, maailmassa joka on monin
tavoin täysin päinvastainen kuin se maailma jonka esi-isämme meille rakensivat
1789 ja joka meillä oli vielä 1963.
Lukuun ottamatta ilmeistä tietokone- ja teknologiavallankumousta, jonka perusta
oli jo valettu 1963, mitä olemme saavuttaneet? Ehkä tärkein asia, mitä olemme
saavuttaneet, on ymmärrys.
Vastarinta niitä kohtaan, jotka haluavat tulla teloittajiksemme, on
radikaalimpaa ja tiedostavampaa kuin mitä se oli 1963. Kiitos siitä kuuluu
pitkälti William Piercelle ja Revilo Oliverille sekä muutamalle muulle
ajatuspioneerille. Emme enää usko, että on parempi jättää rotu mainitsematta ja
että poliittista taistelua voidaan käydä
"kulttuurisotana" tai "konservatismi vs. liberalismina". Ei. Konservatismin
päivät ovat kaukana takanapäin, ja ne olivat olleet menneisyyttä jo kauan ennen
kuin juutalaiset uuskonservatiivi-iilimadot olivat kiinnittyneet sen ruumiiseen.
Taistelumme itsenäisyyden ja vapauden puolesta perustuu verisiteillemme, ja
verisiteemme ovat biologisia. Ne ovat rodullisia. Rotu on taisteluhenkemme
juuri, ei jokin oppi Lähi-idän erämaista, eivät perustuslait jotka on
kirjoitettu paperille vain jotta ne unohdetaan. Biologinen edistys tulee olemaan
tulevaisuutemme kulmakivi. Sellaisella perustalla voitto on mahdollinen.
Konservatismilla se ei ole mahdollista.
Ennen, jopa vanhoina hyvin aikoina, emme tienneet keitä todella olimme. Olimme
sen takia sokeita näkemään vihollisemme identiteetin. Vuonna 1963 meillä oli
pieni tietoisuus, kuinka turvata tulevaisuutemme vihollisen hyökätessä
ankarasti. Muutaman miehen joukkoa lukuun ottamatta, päättäväisyys tehdä mitä
siinä tilanteessa piti tehdä, puuttui. Nykyään tietoisuus juutalaisten
selviytymisstrategiasta on tiedossa tavalla, jolla se ei koskaan ennen ole ollut
tiedossa. Ja kun valkoisia on kohtaamassa sukupuutto, yhä useampi ja useampi
ihminen herää rodullisesti ja ymmärtää syyt, jotka siihen johtavat. Ja
herääminen tapahtuu, kun maailmassa on vielä monta sataa miljoonaa valkoista.
Olemme vielä kaukana sukupuutosta.
Olemme menettäneet niin paljon näinä 40 vuotena. Mutta me olemme hyötyneet tästä
enemmän kuin hävinneet. Tiedoillamme ja päättäväisyydellämme me olemme
todistaneet, että me voimme saavuttaa voiton. Me voimme mennä takaisin ajassa.
Me voimme rakentaa uuden Washingtonin, uuden Amerikan, suuremman ja paremman
kuin mitä vanha Amerikka oli. Vapaana kiittämättömien meistä riippuvaisten
ryhmien vaatimuksista, me voimme valloittaa avaruuden erilailla kuin koskaan
ennen. Me voimme olla menestyneempiä ja mahtavampia kuin koskaan ennen. Voimme
luoda mahtavaa musiikkia, taidetta ja arkkitehtuuria. Me voimme rakentaa
sivilisaation, joka on harmoniassa luonnon kanssa enemmän kuin koskaan
aikaisemmin. Teknologiallamme, rodullisella tietoudellamme, eugeniikallamme ja
viisaudellamme voimme rakentaa uuden kokonaan valkoisen valtion, voimme rakentaa
lapsillemme maanpäällisen paratiisin. Aloittakaamme seuraavat 40 vuotta tänään.
