"Media keskittyy ja mediatalot kasvavat ja valtaavat markkinaosuuksia. Niistä tulee viihteen suurtuottajia ja -välittäjiä. Mahtavat viihteentuottajat pystyvät manipuloimaan ihmisiä. Ne kykenevät hankkimaan yhteiskunnassa kokoaan suuremman vaikutusvallan, koska niillä on teollisuuden muiden sektoreiden rinnalla verraton etulyöntiasema niin sanottuina sananvapauden vaalijoina.
Jos kännykkäyhtiöt tekevät huonoja puhelimia tai huonekalutehtaiden tuotteista liima irtoaa ja jalat leviävät käytössä, ne näkevät sen tuloksessaan ja joutuvat vastaamaan viallisesta tuotannosta asiakkailleen ainakin kuluttajavalitusviraston lausuntojen nojalla tai jopa oikeudessa. Kun suuret mediayhtiöt manipuloivat uutisvirtaa ja mielipiteitä, ne eivät joudu vastaamaan vajaalaatuisesta tuotannostaan, koska ne voivat vedota sananvapauteen ja perustamaansa itsesääntelyelimeen Julkisen sanan neuvostoon.
Mediayhtiöt saattavat ryhtyä tahalliseen ja määrätietoiseen kilpailijoidensa tai muulla tavalla itselleen vastenmielisten ihmisten, aatteiden ja ilmiöiden ajojahtiin ja pukea sen kaiken sananvapauden puolustamisen savuverhoon. Tiedonvälitysalalla ei ole samanlaista tuotevastuuta kuin muilla liiketoiminnan aloilla, vaikka eri alojen olosuhteet ovat muuten muuttuneet ja lähentyneet toisiaan, kun mediasta on tullut yhtä kaupallista kuin muustakin tavara- ja palvelutuotannosta.
Muuttunut media on tekopyhää ja hurskastelevaa. Sitä eivät edes tasavallan presidentti eikä maan hallitus tohdi sanoa ääneen median koston pelossa. Mahtavat mediayhtiöt pystyvät leimaamaan aatteita ja ihmisiä halunsa mukaan ilman vastuuta ja siten ne kasvavat uhkaksi demokratialle.
Median keskeisiä perusteluja -- tekosyitä -- torjua kaikki puuttumiset ja tiukat säännöt on alan monimuotoisuus. Alalle mahtuu kaikenlaista yrittäjää perinteisistä sanomalehtitaloista puhtaaseen viihdetuotantoon ja pornoon, tiedejulkaisuista sarjakuvalehtiin, ammattiyhdistyslehdistä eri alojen erikoislehtiin, uskonnollisista urheilulehtiin, harrastetuotteista ammattijulkaisuihin, painetuista sähköisiin ja internetlehtiin ja lisää uusia versioita tulee vanhasta teemasta.
Siellä on vaikka mitä vanhasta perinteisen ammattitaitoisesta mediasta uudella markkinatavalla ammattitaitoiseen 'mediamafiaan' asti, mutta aivan samaan tapaan modernin maailman liiketoiminnassa ja teollisuudessa on luvuttomia sektoreita ja niillä alasektoreita, lohkoja ja kenttiä, jotka tuottavat mitä erilaisimpia asioita ja silti ne kaikki mahtuvat kattavaan lainsäädäntöön.
Kaupalliseksi toiminnaksi pelkistynyt tiedonvälityssektori ei logiikaltaan poikkea muusta liike-elämästä ja teollisuudesta, joten sisältöä koskevaa tuotevastuuta kattava lainsäädäntö on eduskunnan säädettävissä, kunhan poliittinen tahto ja uskallus heräävät.
Yleisö on huutanut mediallekin tuotevastuuta pitkään, koska käytännön esimerkkejä tiedotusvälineiden tavoista väärinkäyttää erivapauksiaan on tarjolla jokseenkin päivittäin. Median piirissä omistajat ja toimittajat vannovat puolustavansa sananvapautta ja torjuvat arvostelun juuri sananvapauden nimissä.
Esimerkiksi Martti ja Eeva Ahtisaari, Max Jakobson, Matti Klinge, Kalevi Sorsa, Paavo Lipponen, Jaakko Itälä ja lukemattomat muut tunnetut ja vähemmän tunnetut suomalaiset ovat korottaneet viime vuosina äänensä ja peränneet medialta edes jonkinlaista vastuuta. Jokseenkin jokainen saa niskaansa median suurelta osalta lokaryöpyn pienestäkin arvostelusta eikä heitä yhtään auta toteamus, ettei sanomalehdistä kannata välittää enempää kuin päiväperhosesta. Se ei edistä yhteiskunnankaan asioita: sanomalehdet ovat yhteiskunnan toimijoita jo hyvin kauan voimassa olleen tehtävien jaon puitteissa ja niillä täytyy olla täysi vastuu teoistaan samalla tavalla kuin muillakin toimijoilla."
"Helsingin Sanomat tarjosi esimerkin tuotevastuun erilaisuudesta kahden pörssiyhtiön, SanomaWSOY:n ja Nokian, välillä julkaistessaan Turun kauppakorkeakoulun koulutuspäällikön ja viestinnän dosentin Jukka-Pekka Puron kirjoituksen "Suomettumisesta nokialisoitumiseen". (HS, 14.1.01.)
Sujuva kirjoitus pilkkasi humoristisesti paitsi Nokian johtajiston ja henkilökohtaisesti Jorma Ollilan yletöntä herkkänahkaisuutta myös yleensä suomalaisten typerää alistumista ensin suomettumiseen ja sitten Nokian ylivaltaan. Oivaltavalta kirjoittajalta jäi huomaamatta, että kukaan tässä maassa ei pystyisi saamaan julkisuuteen samanlaista kirjoitusta Sanoma Osakeyhtiöstä ja henkilökohtaisesti sen johtajistosta ja omistajista.
Kuitenkin kaiken aikaa on tarjolla todistuksia Sanomien väen hienohipiäisyydestä. Lehdenomistaja perheineen rankaisee poikkipuolisen sanan sanoneita, vaikka sanat sanottaisiin kaukana periferiassa. Toimittajat ja dosentit kuvittelevat kirjoittelunsa olevan journalismia, kun he voivat vapaasti pilkata Jorma Ollilaa vaikka eivät tohdi osoittaa Aatos Erkkoa.
Tuo esimerkki osoittaa, miten pörssiyhtiö SanomaWSOY pystyy pilkkaamaan pörssiyhtiö Nokiaa -- ja kaikkia muita yhtiöitä ja ihmisiä, mutta Nokian ei ole helppo tehdä samaa SanomaWSOY:lle eikä sitä voi tehdä mikään muukaan median ulkopuolella toimiva yhtiö. Helsingin Sanomat toimii suurimpana alalla, jossa ei ole tuotevastuuta. Lehti voi vedota sananvapauden vartijan asemaan, jos Nokia nostaisi kanteen vaikkapa liiketoiminnan häiritsemisestä.
Sananvapaus liikemiehen ahneissa käsissä merkitsee lupaa painaa rahaa muiden kustannuksella. Se muistuttaa suuresta ongelmasta: kaikki eivät ole tasavertaisia lain edessä. Tieto ei Suomessa kulje esimerkiksi Erkon perheen osalta, vaikka Erkon perhe voi pistää lompakkoonsa osingot kaikesta siitä tiedosta ja muiden ihmisten kustannuksella nauramisesta, minkä sen sanomalehdet ja tv-kanavat suinkin pystyvät keksimään ja myymään.
Erkon suvun herkkänahkaisuudesta oivan esimerkin vaatimattomalla arkipäivän journalismin tasolla tarjoaa Uuden Suomen erään aiemman toimittajan tapaus. Hän oli jossakin jutussaan Uudessa Suomessa noin puolitoista vuosikymmentä sitten maininnut Erkon perheen erään jäsenen kriittisin sanakääntein.
Uuden Suomen kuoltua sekä Hesari että Ilta-Sanomat olivat ryhtyneet julkaisemaan hänen juttujaan, kunnes äkkiä Sanoma Osakeyhtiö langetti hänelle täyden julkaisukiellon. Kävi ilmi, että joku jossakin oli kirjannut hänen nimensä rekisteriin noin vuonna 1985 ja vetänyt sen kohdalle ison miinusmerkin. Rekisterinpitäjä oli huomannut sittemmin hänen nimensä ilmaantuvan lehtitalon julkaisujen sivuille ja pannut toimituksille menemään ehdottoman kiellon ostaa hänen kirjoituksiaan.
Sanoma Osakeyhtiö pitää mustaa listaa ja vahtii, etteivät epäkunnioittavat toimittajat pääse harjoittamaan ammattiaan. Valvonta koskee kaikkia suomalaisia lehtiin kirjoittajia. Jokainen toimittaja tietää jättää Erkon perheen, ison lehtiyhtiön johtohenkilöt ja yhtiön itsensä rauhaan ainakin jos aikoo hakea työpaikkaa SanomaWSOY-yhtymästä.
Siinä on kyse sananvapaudesta ja journalismista, ei liiketoimista eikä businessstrategioiden yhteentörmäyksestä. Tuollaiset mustat listat rikkovat moniarvoisen läntisen journalismin periaatteita. Niiden mukaan jopa isonkin omistajan on kyettävä sietämään kritiikkiä.
Vertailu herkkänahkaisuudesta kiteytyy median erityiseen kykyyn leimata ihmisiä ja yrityksiä tarkoituksenmukaisella tavalla. Ilta-Sanomat julkaisi pääuutisena tiedon 'Kansanedustaja on mukana pornovideoyrityksessä' ja toisti saman mustin suurin kirjaimin lööpissään. (IS, 3.9.02.)
Uutisesta kävi ilmi, että kansanedustaja Kari Kantalainen (kok) on mukana Poptori- nimisessä yrityksessä, joka myy myös pornovideoita äänilevyjen ohella. Lehti esitti Kantalaisen liiketoiminnat paheksuvassa sävyssä kuten aidon moraalinvartijan voi otaksuakin tekevän.
Todellisessa elämässä samaan aikaan Kantalainen oli ryhtynyt ehdokkaaksi Suomen Yrittäjien puheenjohtajavaalissa, josta ensi kertaa pitkään aikaan odotettiin kovaa kilpaa. (Al, 28.9.02.) Ilta-Sanomat oli leimannut Kantalaisen moraaliltaan arveluttavaksi ja sillä tavalla antanut oman panoksensa puheenjohtajakilpaan, johon ilmoittautuneista kuudesta ehdokkaasta Kantalainen on ennakkoveikkailujen kärjessä yhdessä kauppaneuvos Eero Lehden kanssa.
Ilta-Sanomat leimasi Kantalaisen kertomatta kuitenkaan asioiden taustoja. Todellisessa elämässä savuisissa takahuoneissa jokin kyllin vaikutusvaltainen taho oli pannut Ilta- Sanomat mustaamaan Kantalaista. Maallikko ajattelee, että mustaaminen tapahtui jonkun toisen eduksi viidestä kilpailijasta. Sananvapauden ritari Ilta-Sanomat käytti valtaansa ja ryhtyi vaikuttamaan puheenjohtajavaaliin tavalla, joka rikkoo moniarvoisen läntisen yhteiskunnan hyväksymiä journalismin sääntöjä.
Jos Kantalainen tekee valituksen Julkisen sanan neuvostolle, Ilta-Sanomat puolustautuu ilmoittamalla, että se vain käytti sananvapautta ja JSN hyväksyy tapojensa mukaan ilmoituksen ja toteaa Ilta-Sanomien toiminnan olleen eettisesti kestävää journalismia.
Samaan aikaan toisaalla Ilta-Sanomien pääomistaja ministeri Aatos Erkko on voinut todeta tulojensa pornobusineksesta vähentyneen, sillä Helsingin Sanomat luopui menneenä kesänä julkaisemasta prostituutioilmoituksia. Hesari lopetti julkaisemasta hyvin tuottavia ilmoituksia, koska Suomen Naisliitto oli ryhtynyt protestikampanjaan, jonka seurauksena lehden tilauksia oli peruutettu jo niin paljon, että päätoimittaja säikähti tulojen vähentymistä.
Parin viime vuoden aikana tehtyjen selvitysten valossa osakeomistusten mukaan laskettuna juuri Erkko on Suomessa ansainnut ilmeisen selvästi eniten prostituutiosta, koska hänen sanomalehtensä ovat keränneet suurimpiin kuuluvan potin alan ilmoittelusta. Ilta-Sanomat ei ole kiirehtinyt leimaamaan Erkkoa pornokeisariksi. Kaikki ovat säilyttäneet työpaikkansa Ilta-Sanomissa."
"Konsensus on Suomessa ehtinyt vaientaa sisä- ja talouspolitiikan kriittiset äänet. Se oli vaivatonta, koska ensin kansakunta oli nuijittu hiljaiseksi ulkopolitiikan keinoin. Nyt konsensus on edennyt tiedonvälityksen alalle ja tuhonnut julkisen sanan perinteiset tehtävät ja arvot. Konsensuksen maassa rakennetaan yhteisvoimin taloudellista hyvää eikä protestoida. Median työnä ei ole tiedonvälitys, maailmankuvan rakentaminen eikä epäkohtien arvostelu vaan viihdyttäminen. Vahtikoirasta on tullut kultainen noutaja.
Huvittava paradoksi on, että yhteiskunnallisen konsensuksen käsitteen ja käytännön viime vuosikymmeninä Suomeen tilaustyönä istuttanut ja sen takia sekä närkästystä, vihaa että kiitosta niittänyt ja lopulta ansioistaan ministerin arvonimen saanut aiempi toimittaja Max Jakobson on tuntenut tarvetta ryhtyä kritisoimaan median nykyistä tilannetta. (HS, 23.10.99.) Jakobson sai aikaan konsensuksen, mutta konsensus mediassa on kriittisen tiedonvälityksen vihollinen.
Jakobson ja Sorsa kirjoittivat aika lailla samasta asiasta, mutta kun Sorsa arvioi mediaa puoluejohtajana ja poliitikkona, lähestyi Jakobson tiedonvälitysteollisuutta osittain sisäpiiristä kolumnistina. Miesten ehdotusten ja ratkaisujen välillä oli myös selvä ero, sillä Sorsa halusi toimenpiteitä kun Jakobson taipui puolustamaan muuttuvaa mediaa ja hyväksymään ajatuksen median kyvystä korjata itse omat epäkohtansa.
Tiedonvälityksen murroskausi juuri nyt edellyttää uusia normeja, uutta lainsäädäntöä ja juhlallisesti sanottuna uudenlaista yhteiskuntasopimusta. Julkisen sanan on syytä luopua teeskentelystä, että se yhä edelleen on neljäs valtiomahti, joka valvoo tasapuolisesti omia etuja etsimättä muita valtiomahteja eli yhteiskunnan hallitsevaa eliittiä, lainsäädännön, toimeenpanon ja tuomiovallan sektoreita.
Keskeinen osa julkista sanaa ei enää valvo eliittiä, koska se on itse työntynyt eliittiin nauttimaan vallasta sen sijaan, että se pyrkisi muuttamaan yhteiskuntaa ja edistämään oikeudenmukaisuutta.
Jakobsonin ikävä ongelma on nähdä, miten hyviä tuloksia tuonut konsensus on mediassa toimivien ihmismielen manipuloijien käsissä kääntynyt tarkoitustaan vastaan. Konsensuksen tilalle kaivataan jotakin uutta ja muuttuvia aikoja vastaavaa, kenties osaavaa kriittistä ajattelua, mutta eniten tarvitaan median sisäistä kilpailua.
Jakobson huomautti Sorsan kehittämästä isku- tai inhosanasta 'infokratia', että siinä Sorsa tarkoitti toimittajavaltaa. Jakobsonin mukaan nyt maassa keskustellaan omistajavallasta. On paikallaan yhdistää teemat ja katsoa, miten todelliset käskytyssuhteet toimitusten piirissä kulkevat. Toimittajien valta on kaksijakoista: käytännön työtehtävässä toimittaja puuhaa jutun, tekee työn, mutta käskytys ja tulosten hyväksyminen kulkevat yleensä päällikkötoimittajien ja heidän yläpuolellaan hierarkiassa päätoimittajien kautta.
Jakobson teki Sorsan tapaan harhaanjohtavan yleistyksen ja jätti jokseenkin kokonaan huomiotta päätoimittajat, vaikka juuri nämä ratkaisevat toimittajille delegoidun käyttövallan määrän ja laadun."
"Vaikutusvallan voi muuttaa vallaksi ja sen voi muuttaa rahaksi, joka taas lisää vaikutusvaltaa, mikä synnyttää nöyryyttä ympäristössä. Juuri tästä Suomen mediateollisuuden uudet ongelmat ovat lähtöisin. Sen erityinen kasvuvipu on median kyky hallita viimeistä sanaa.
Tämä on erittäin rahanarvoinen kyky silloin, kun mediayritys käyttää omistamaansa tiedotusvälinettä omien taloudellisten ja poliittisten tavoitteittensa ajamiseen. Poliittisena tavoitteena ei tarvitse olla omistajan pääsy eduskuntaan tai ministeriksi hallitukseen. Berlusconit ja murdochit asuvat isoissa maissa, joissa heitä kutsutaan mediamoguleiksi tai lehtiparoneiksi. He käyttelevät avoimesti valtaansa ja yhteiskunta voi reagoida myös avoimesti ja suorasukaisesti.
Suomen järjestelmässä omistajat valitsevat mieluummin sijaisia, bulvaaneja, jotka hoitavat poliittisen vallan käyttämisen. Vaikutusvalta ja raha muuttuvat vallaksi yhteiskunnan labyrinteissä. Suomalaista mediamogulia kutsutaan äärimmäisen kohteliaasti ministeriksi. Avoimuuden laita on niin ja näin eikä kritiikkiä suvaita ollenkaan.
Jakobson yrittää ymmärtää modernin median työskentelytapoja: 'Jatkuvaan suoranaiseen vaikuttamiseen ei omistajilla ole käytännön syistä yleensä kykyä, vaikka olisi halua. Mediayrityksen tuotteet ovat päivittäisen improvisaation tulosta, jonka syntyyn yläkerroksen väki ei yleensä ehdi ajoissa puuttua'.
Tuo näkemys ei enää pidä paikkaansa suurissa toimituksissa, joissa paljon henkilökuntaa vaativan seitsenpäiväisen ja kellon ympäri ulottuvan rutiinin pyörittämisen lisäksi riittää kymmeniä toimittajia suunnitteluryhmiin, jotka kaavailevat viikkojen, kuukausien tai jopa vuosienkin päästä julkaistavia juttuja ja sarjoja. Nämä pitkän tähtäyksen suunnitelmat ovat sitä varsinaista median vaikutusvaltaa ja vallankäyttöä, jota päälliköt säätelevät ja heidän kauttaan omistaja tai omistajat tilaavat ja valvovat.
Päivittäinen improvisaatio koskee lopulta vain etusivun ja muutaman uutissivun sisältöä ja taittoa. Uutisia on tarjolla enemmän kuin lehteen mahtuu ja toimitus valitsee niistä turvallisimmat siten, ettei omistajan käskyjä rikota. Kaikki muu on hallinnassa monen päivän ajan. Tekstejä ja nopeasti työstettäviä puolivalmisteita on varastoissa, hyllyissä ja tietokoneissa odottamassa napin painallusta.
Moderni tekniikka antaa myös yläkerran väelle aiempaa paremmat mahdollisuudet puuttua asioihin ilman, että pitäisi olla fyysisesti paikalla.
MEDIAN OMISTAJAVALTA
'Mediavalta on yhä suuremmassa määrin omistajista tai muista taustaryhmistä irtaantunutta riippumatonta toimittajavaltaa', Jakobson jatkoi pitkää kirjoitustaan. Pinnalta katsottuna tuon vaikutelman saa, mutta siihen on vahvoja varauksia, jotka mitätöivät väitteen jokseenkin kokonaan.
Tärkein huomautus on raja toimittajien ja päätoimittajien välillä. Tavalliset sanomalehtien ja sähköisten uutistoimitusten rivitoimittajat ahertavat käytännön rutiinien parissa, vuorotyössä aamusta yömyöhään viikon seitsemänä päivänä ja hoitavat kukin muutaman työtunnin ajan seuraavan aamun lehden uutissivujen täyttämistä tai myöhempien juttujen valmistelua.
Heidän työnsä menevät päällikkötoimittajien tarkastuksen kautta eteenpäin ilman, että useimmat heistä käyttävät mainittavaa vaikutusvaltaa tai valtaa. He eivät pääse itse täysin valikoimaan uutisvirrasta julkaistaviksi otettavia tapahtumia ja voivat harjoittaa vain vähän tekstinkäsittelyä tai puuttua uutissisältöön, sillä he toteuttavat päällikkötoimittajien työmääräyksiä.
Rivitoimittajilla suurissa toimituksissa ei ole tilaisuutta kirjoittaa kolumneja ennen kuin he ovat edenneet urallaan kastiin, joka on jo lähellä päällikkötoimittajia ja näiden sisäpiiriä. Pienissä maaseutulehtien toimituksissa asiat ovat toisin, toimittajat ovat yleismiehiä ja - naisia.
Päällikkötoimittajat taas toteuttavat esimiehiltään saamiaan ohjeita, jotka ovat päätoimittajien kerroksen antamia. Jos jokin uutisjuttu tai kommentti on jollakin tavalla normaalista poikkeava ja yllättävä, se menee päätoimittajan tai tämän sijaisen katsottavaksi. Se kuuluu päivittäiseen rutiiniin. Päätoimittajat tekevät päätöksensä lehden linjan mukaisesti eli he toteuttavat päivittäisessä työssään omistajan tahtoa.
On selvää, ettei omistaja ole joka päivä takomassa tahtoaan päätoimittajien mieleen. Päätoimittajat varovat työpaikkansa menettämistä ja toimivat sillä tavalla, kuin he otaksuvat omistajan kulloinkin tahtovan. Päätoimittajat ovat omistajille paljon kuuliaisempia kuin rivitoimittajat. Näiltä menee irtisanottaessa vain työpaikka ja kuukausipalkka, mutta päätoimittajat menettävät lisäksi yhteiskunnallisen asemansa ja pitkän rivin erilaisia verottomia etuja ja nautintaoikeuksia luottokortteja, autoa ja jopa asuntoa myöten."
"Journalistisella työllä sinänsä ei ole erityistä merkitystä, koska median piirissä merkitystä on vain sillä kuka työn ja jutut tekee, vaikka jutut olisivat tyhjiä tai jopa täysin vääriä. Omistajat saavat rahansa ja käyttävät valtaansa, päätoimittajat nauttivat yhteiskunnallisesta asemastaan ja eduistaan ja toimittajat nostavat palkkaansa vaivautumatta ajattelemaan.
Toisinajattelijat ahdetaan marginaaliin ja lopulta erotetaan, elleivät he suostu pysymään hiljaa ja tyydy nostamaan kuukausipalkkaansa. Suomalaisen median nautalaumoissa ei kapinaa synny vaikka Sorsa ja kumppanit sellaista toivoisivatkin.
Päätoimittajat sinänsä elävät korporatismin aikaa, kuten Kalevi Sorsa kolumnissaan kirjoitti, vaikka heidän johtamansa julkaisut kilpailisivatkin keskenään. Päätoimittajien keskinäinen solidaarisuus muistuttaa keskiaikaista kiltalaitosta. Sellaiselle ei ole sijaa muualla yhteiskunnassa teollisuuden muilla sektoreilla, mutta tämä median keskinäisen kehumisen kerho saa Suomessa omistajien toimeksiannosta valvoa sananvapautta. Sellainen oikeus tekee ihmisen helposti sokeaksi."
"En usko, että Suomen mediassa on tätä nykyä yhtään ainoaa millään tavalla merkittävän tai edes puolisuuren sanoma- tai aikakauslehden päätoimittajaa, jolla olisi käytössään omistajasta tai muista taustaryhmistä riippumatonta valtaa.
Väite on tietenkin ruma. Sitä tukevat pitkä sormituntuma toimitusten käytännön työhön ja muissa toimituksissa olevien kollegojen kertomukset. Väitteen vahvistaa se, että Suomen media on vaisua eikä pyri muuttamaan yhteiskuntaa eikä nykyistä sosiaalista hierarkiaa. Suomalaisilla tiedotusvälineillä ei ole konsensuksen yhteiskunnassa tarvetta eikä halua tutkia eliittiä ja sen seinäkaappeja tai analysoida sen syvemmin eliitin päätöksiä ja tavoitteita, koska tiedotusvälineiden omistajat eivät sellaista tahdo. Omin valtuuksin eivät toimittajat median millään sektorilla uskalla tarttua torjuttuihin aiheisiin. Varoittavia esimerkkejä alalta tunnetaan aivan tarpeeksi."
Takaisin
